Kolumnit

Anteeksi, että alamaiset ovat niin heikkoja

© Shutterstock

Olipa kerrassaan mielenkiintoista saada tietää, mikä Ilta-Sanomien työterveyslääkäreistä tekemän jutun mukaan kahvihuoneessa naurattaa: syyt, joiden vuoksi heidän pakeilleen hakeudutaan. Artikkeli antaa ymmärtää, että ”saikuttelu”, eli milloin milläkin enemmän tai vähemmän kelvollisella taikka uskottavalla syyllä pois töistä jäänti olisi erityisen leimallista juuri nuorille työntekijöille, ja että vanhemmissa ikäluokissa ei kuvaillun kaltaista tunteilua (= nössöilyä) ja herkkyyttä (= heikkoutta) niinkään esiintyisi.

Mitä tulee siihen, onko karikatyyrinomainen ”kissan kuolema” hyväksyttävä peruste sairaslomaan, on minkä tahansa ikäinen ja sen kahdeksan tunnin virka-aikansa verran myyntitiskinsä tai näyttöpäätteensä äärellä silmät päästään itkevä henkilö käytännöllisesti katsoen työkyvytön. Lisäksi on mahdollista, että juuri se ”kissan kuolema” olikin vain viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän, eli laukaisi pitkään kumuloituneen stressin.

Juuri sen moninaisista syistä kasautuneen stressin, ahdistuksen ja henkisen pahoinvoinnin, johon henkilö ei ole kehdannut hakea apua ajoissa jollain tapaa leimatuksi tulemisen pelossa. Juuri sen leimaamisen, jota Ilta-Sanomien artikkeli edustaa. Avaako tällaisessa tilanteessa syyllistäminen jonkinlaisen terapeuttisen tien kohti parantumista esimerkiksi ahdistus- tai paniikkihäiriöstä taikka masennuksesta?

Väitän, että vaikutus on tismalleen päinvastainen ja tämänkaltaisten ulostulojen johdosta ihmiset uskaltavat entistäkin kitsaammin paitsi myöntää ongelmansa itselleen myös hakea niihin apua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Jottei leimattaisi heikoksi luuseriksi, jolla ei ole mitään virkaa. Väitän, että jo nykyiselläänkin mielenterveysongelmat ja työpahoinvointi ovat lisääntymisestään huolimatta vain jäävuoren huippu.

Miksi asiat sitten kuitenkin kiistatta ovat tällä tolalla, eli työntekijät ovat heikkoja luusereita, ja mikseivät ne olleet siten vaikkapa kultaisella 70-luvulla? Samoista syistä, joista olen kirjoittanut jo likipitäen kyllästymiseen saakka: työn vaativuustason jatkuva kasvaminen, resurssinuukailu ja minimimiehityksellä kitkuttelu, kiire, toiminnan muunkinlainen alituinen tehostaminen ja keskittäminen, kovat arvot ja tuloskeskeisyys jokaisella organisaation suorittavalla portaalla.

Jos vaikuttaa siltä, että organisaation x sairaspoissaolot alkavat lisääntyä hälyttävästi, ei johtoportaan kannata välttämättä kohdistaa syyttävää sormeaan alaisiinsa vaan siihen kuuluisaan peiliin. Onko paikannettavissa jokin yksi tai mahdollisesti useampikin syy, joka ei ensinnäkään ole lähtöisin työntekijöistä ja jonka voidaan katsoa heikentävän työssä jaksamista?

Esimerkiksi lisääntynyt työkuorma henkilöstömuutoksista johtuen? Jokin uusi vastikään lanseerattu tavoiteohjelma, jonka mukaisen tulostason saavuttaminen on monille haastavaa? Jatkuvat yhteistoimintaneuvottelut ja alituinen pelko työpaikkansa säilymisen puolesta?

Jokainen ymmärtää kyllä perimmäisen syyn siihen, miksi ruuvia kiristetään: kilpailu ja markkinoilla pärjääminen. Tämä(kään) ei ole työntekijäpuolen vika, joten syyllistämisen ja leimaamisen sijaan reilumpaa olisikin kenties vain todeta, että ajat ovat muuttuneet pysyvästi siten, että työssä jaksaminen on yhä useammalle vaikeampaa kuin silloin joskus ennen vanhaan.

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset

Kansalaisen verkkokauppa