Kolumnit

Deus ex machina

Itsenäisesti ajattelevan yksilön elämälle surkeinta sekä lohduttominta on ihmisen elämänkulun tosiasiallinen tiedostaminen. Sen tiedostaminen, että elämä on juuri niin lopullista kuin sen sanotaankin olevan. Ei esimerkiksi videopeli, jonka toiminnallisuuksista riippuen voi valita, jatkaako epäonnistumisen, sattuman tai inhimillisen erehdyksen jälkeen edellisestä tallennuskerrasta tai pelin mahdollisesti automaattisesti tallentamasta välietapista – yrittäen uudelleen paremmalla menestyksellä. Elämä on kaikkineen paitsi lopullista myös peruuttamatonta. Periaatteessa jokainen valinta voi ohjata sitä, miten vääjäämätön loppu tulee sujumaan. Lopun jälkeen mitään ei jää jäljelle.

Länsimainen suorituskeskeisyys on ajanut kansalaiset ajattelumalliin, jossa elämästä on selvittävä läpi osittain ikäsidonnaisten portaiden kautta. Tiedonhankinnan ja yleissivistyksen kartuttamisen on syytä jatkua läpi elämän, vaikka sitä painotetaan erityisesti varhaiskasvatusvaiheessa. Elämäksikin kutsuttuun suoritukseen liittyy olennaisesti tavoitteita, joiden odotetaan täyttyvän vaiheittain. Varhaisessa elämänvaiheessa yksilön odotetaan oppivan puhumaan ja lukemaan omaa äidinkieltä, jotta olisi valmis peruskouluun, jossa on omat oppimisvaatimuksensa monimutkaisempien oppiaineiden, kuten luonnontieteiden osalta.

Peruskoulu valmentaa yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi sekä kohti ammattia, jonka odotetaan tai pikemminkin toivotaan kestävän valtiovallan ennalta määrittelemään noin 65 ikävuoteen saakka. Yhteiskuntakelpoisuus, kuten lainkuuliaisuus ja maamme tapakulttuurin omaksuminen ovat asioita, joiden täyttämiseksi ei Suomen asenneilmastossa ole sen suurempia ongelmia. Vakavat sairaudet, jotka saattavat johtaa ennenaikaiseen työkyvyttömyyseläkkeeseen ovat juuri sellaisia odottamattomia asioita, joiden kohdalla saattaa toivoa, että elämä olisi kuin videopeli: väärän valinnan kohdalla voisi jatkaa siitä, missä asiat olivat vielä mallillaan.

Moni luottotietonsa menettänyt, terveytensä suhteen itse- tai ei aiheutettuihin ongelmiin joutunut taikka rikoksen polulle hairahduttuaan ja tämän johdosta pitkään ehdottomaan vankeuteen (joka on tietenkin ihan oikein) joutunut saattaa ajatella: tämä oli sitten tässä.

Videopelianalogiaa jatkaen kenelläkään ei ole mahdollisuutta perua mitään aiemmin elämässään tekemäänsä valintaa. Siksi valinnat on syytä tehdä huolellisesti ja vähimmäisvaatimuksena tulisi olla se, että ne kykenee perustelemaan edes itselleen.

Tunnustuksellisten uskontojen kenties vahingollisin piirre on se, että ne ohjelmoivat ihmiset ajattelemaan ennalta määrätyllä tavalla ja niin ikään tavoittelemaan ennalta määrättyjä asioita, jotta ihmiset olisivat kelvollisia olemaan osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Kokonaisuutta, jota ei tosiasiassa ole. Kun läheisiä ja rakkaita olentoja kuolee, saatetaan ajatella, että koira tai ukki kurkistelee maallista elämää pilven reunalta tai kulkee pitkin sateenkaarisiltaa. Tämä kaikki on silkkaa potaskaa, l. sontaa. Ihmisen tai koiran (aivan sama, eläimiä molemmat) elämä päättyy siihen hetkeen, kun se sulkee silmänsä viimeisen kerran.

Maalliseksi tomumajaksikin kutsutun ruumiin loppusijoitus (tavanomaisimmin hautaus tai krematointi) riippuu siitä, millaisessa hengellisessä vaikutuspiirissä kyseinen yksilö on elämänsä suorittanut. Toisekseen asiaan vaikuttaa se, onko hän laatinut hautaamistaan (tai elin- ja kudossiirtoja) koskevan tahdonilmauksen, jota toivoo jälkeläistensä ja/tai perillistensä noudattavan riippumatta heistä kunkin henkilökohtaisesta elämänkatsomuksesta.

On ihmiselle sen eri vaiheita tulkiten luonteenomaista kehitellä ja hakea selityksiä asioille, jotka ovat siinä hetkessä selittämättömiä. Päällimmäisimpänä on kuolema. Tässä on jokaisen tunnustuksellisen uskonnon kova ydin ja jokainen niistä on jonkun aikoinaan vaikuttaneen ihmisen luoma instituutio, jota muut tämän primus motorin jälkeen ovat kehittäneet ja muovanneet. Valta-asemaan nousun voisi kuvitella olleen riippuvainen kunkin valmiina tarjotun maailmankatsomuksen uskottavuudesta, mutta nykyperspektiivistä näin ei voine olettaa olleen ihmisten tietoisuuden taannoista tasoa ajatellen ja sitäkin hankalampi sitä on käsittää nykyään, kun ihmisillä on saatavillaan kaikki kirjoitettu tieto.

Tunnustuksellisten uskontojen toiseksi vahingollisin piirre on niiden keskinäinen ristiriitaisuus siitä, mikä on universaalia totuutta ja mikä ei. Kaikki tarjoavat omat ratkaisunsa ja selityksensä. Kunkin uskonnon hallitseva asema suhteessa muihin on riippuvainen ensisijaisesti vastaanottavan yleisön, eli potentiaalisen kannattajakunnan asuinpaikasta omine vaikutuspiireineen. Uskontojen jatkuvuuteen puolestaan vaikuttaa olennaisesti se, mitä elämänkatsomusta kunkin omat vanhemmat tunnustavat ja minkä alaisuuteen katsovat lapsensa asianmukaiseksi liittää. Ennen pitkää tähän kytkeytyy se, kuinka voimakkaasti kyseistä elämänkatsomusta jaetaan sekä opetetaan tuleville sukupolville.

Mikäli valtauskontojen alamaisille pakkosyötetyt uskomukset siitä, mikä on universaali totuus kaikkea ympärillämme olevaa koskien ja mikä jumalolento on todellinen toteutuisivat samanaikaisesti, seuraisi jopa nykyaikaan suhteutettuna ennennäkemätön konflikti. Mikäli vain yksi näistä toteutuisi (minun elinaikanani), olisi suunnattoman mielenkiintoista nähdä, minkä uskonlahkon kohdalla näin käy ja ennen kaikkea se, miten kaikkien muiden (maalliset) viranhaltijat, piispat, apotit, imaamit tai rabbit, kyseiseen tilanteeseen suhtautuisivat.

Olisiko maailmassa tämän jälkeen vain yksi valtauskonto?

Ihminen on pelokas ja pyrkinyt näin ollen kautta aikojen selittämään oman ymmärryksensä ulkopuolella olevia “luonnottomiksi” katsomiaan ilmiöitä yliluonnollisiksi. Uskomuksilla, joista on myöhemmin kehittynyt kokonaisia uskontoja kukin omine doktriineineen. Näin oli myös suomalaisessa muinaisuskossa, josta on periytynyt nykykieleen harvoin käytetty termi ukonvasama – johdettu Ukko-ylijumalasta. Esi-isämme kenties näki, millaista vahinkoa salama voi saada aikaan, ymmärrettävästi pelkäsi tätä ilmiötä ja kehitteli sen aiheuttajaksi yliluonnollisen olennon ja ilmiön.

Kolmanneksi vahingollisin asia on se, että kaikki elämänkatsomuksiin liittyvät asiat ovat kaikkeen edelliseen viitaten opetettuja ja opittuja. Tunnustukselliset elämänkatsomukset eivät ole valtauskontojen (laskettakoon kristittyjen, juutalaisten, muslimien, hindujen ja buddhien lisäksi mukaan länsimaalaisittain myös protestanttiset sekä herätykselliset seurakunnat) rinnalla koskaan saaneet jalansijaa yksilöiden henkilökohtaisten havaintojen kautta.

Asian äärellä tulee aina pohdiskeltua ns. susilapsia – lapsia, jotka ovat kasvaneet eristyksissä sivilisaatiosta. Yksikään niistä ei takuulla ole omaksunut mitään tunnustuksellista uskontoa. Tämä korostaa uskontojen jatkuvuutta nimenomaan opetuksen kautta. Yksi opetuksen tunnuspiirteistä on ylemmyydentunto suhteessa mihin tahansa muuhun.

Kaikki perustuu opetukseen. Kaikki tällainen on autoritaarista ja keskusjohtoista, joka on paraatiluokan esimerkki siitä, mistä vallassa on yleisestikin kysymys: vahvimmat johtavat ja heikommat seuraavat. Ennen vanhaan näihin heikkoihin – seuraajiin – kuuluivat myös valtajärjestelmää kyseenalaistaneet yksilöt, jotka kohtasivat voimakkaita kurinpidollisia toimia. Näin on käynyt myös diktatuurisissa poliittisissa valtajärjestelmissä, kuten kansallissosialismissa (Saksa) ja fasismissa (Italia).

Joku saattaa kysyä, että mitä väärää hänen elämänkatsomuksessaan on tai miksei hän saisi uskoa kuten tahtoo. Asiassa ei ole pienintäkään ongelmaa, mikäli hyväksyy sen tosiasian, että olet oppinut uskosi lainalaisuudet siten, että joku auktoriteetti on ne sinulle oikein opettamalla opettanut. Takonut päähän. Umpiluuhun. Kysynyt, että menikö viesti perille.

Tässä kontekstissa peruskoulun uskonnonopettaja siinä missä seurakunnan pappi tai herätysliikkeen saarnamies on auktoriteetti, jota ja jonka jakamia opinkappaleita tulee kunnioittaa.

Ainakin, mikäli haluaa saada todistukseensa hyvän arvosanan.

Nykymaailman valtauskonnot eivät nauttisi minkään valtakunnan kannatusta, mikäli niitä ei aktiivisesti, järjestelmällisesti ja systemaattisesti opetettaisi ja levitettäisi, ts. indoktrinoitaisi.

Indoktrinaatio tarkoittaa määritelmällisesti seuraavaa:

    “Indoktrinaation (suom. iskostus) käsite viittaa kasvatusfilosofiassa sellaiseen opettamiseen, jossa oppilas tai opiskelija asetetaan opetuksen kohteeksi, johon annetut opetussisällöt vain siirretään. Voidaan puhua myös manipulatiivisesta tai tendenssimäisestä opetuksesta. Indoktrinatiivinen opetus kantilaisesti määriteltynä on oppilaan tarkoituksellista alaikäisenä pitämistä. Oppilas ei missään vaiheessa nouse tasolle, jossa hän voisi itsenäisesti arvioida opetussisältöjen pätevyyttä.”

Todelliset ajattelijat ovat uskontojen yläpuolella ja kykenevät tarkastelemaan niitä ja niihin kytkeytyviä valtasuhteita johdannaisilmiöineen laaja-alaisesti ja objektiivisesti. Tätäkin keskeisempi tulokulma on oppia kyseenalaistamaan kaiken ylhäältä (= korkeammalta autoritaariselta taholta) valmiina annetun ja sanellun totuuden. Kaiken valmiiksi paketoidun maailmankuvan sekä -käsityksen.

Juuri sen, jonka olet omaksunut peruskoulun uskonnontunnilla vailla vaihtoehtoja. Ja jonka omaksumista vanhempasi ovat niin ikään vaihtoehdoitta tukeneet. He ovat olleet saman indoktrinaation alaisia.

Suomen tapauksessa valtionkirkkoa ja sen näennäistä valta-asemaa tekohengitetään kuin kuolemaisillaan olevaa ALS-potilasta. Kirkon doktriinin mukaisten opinkappaleiden ylläpito mukana perusopetusta on yhä osa opetushallituksen laatimaa opetussuunnitelmaa. Vaikka 2010-luvun uskonnon opettamista pitäisi kutsua indoktrinoivaksi yksioikoisen elämänkatsomuksen tuputtamiseksi sen sijaan, että tilalla olisi laaja-alaisempi sekä mielellään historianopetukseen yhdistetty ja enemmän perspektiiviä kehittävä elämänkatsomustieto, ajaa opetussuunnitelmaa opetushallituksen sekä lainsäätäjien antamat ohjeistukset.

    ”Kirkkoon kuuluvien suomalaisten määrä laskee jatkuvasti ja yhteiskunta on maallistunut. Tämä luo mielikuvan siitä, että myös joulujuhlissa uskonnollista sisältöä on nykyään vähemmän kuin menneinä vuosikymmeninä. Opetusneuvos Pekka Iivosen mukaan tällaista murrosta ei ole tapahtunut.

    – Valtiovallan kannalta katsottuna murrosta ei ole, vaan kyse on paikallisista haluista toteuttaa asioita eri tavalla kuin aikaisemmin. Käytännöt ovat olleet samat vuosikymmeniä, joskin opetushallitus ja lainsäätäjät aika ajoin täsmentävät ohjeistuksia, sanoo Iivonen.”

Joulujuhlien uskonnollinen sisältö on erityisesti tähän aikaan vuodesta, jouluna, koulujen päätösjuhlien ohella kovasti esillä. Joulun ja kesän välillä aihealue katoaa. Uskonnottomien lasten vanhemmat pitävät asiasta täysin oikeutetusti ääntä ja tällaista asennetta toivoisi näkevän nykyistä enemmänkin. Arvoisan opetusneuvoksen mainitsema murros on joka tapauksessa meneillään.

Kirkko olisi menettänyt näennäisen auktoriteettinsa jo aikoja sitten, ellei valtiovalta sitä tukisi sisällyttämällä uskonnon opetuksen peruskoululaisten opetussuunnitelmaan. Valtiovalta on sekularismin tulppa, vaikka jo yksin se, että evankelis-luterilaisessa kirkossa käy valtaisa jäsenkato, kävisi esimerkkinä minkä tahansa valtion tukeman instituution tuen lakkauttamisesta.

Suomen kouluissa ei tule millään oppiasteella jatkaa tunnustuksellisten uskomusten pakkosyöttöä.

Toivon, että olin tässä kirjoituksessa mahdollisimman perinpohjainen.

Shares

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset