Eurooppa Kolumnit Politiikka

Frank Furedi: Liberaalin puolustus populismille

Liberaaliksi tunnustautuva brittisosiologi Frank Furedi kritisoi itseään liberaaleiksi väittäviä, jotka epäliberaaleja keinoja käyttäen hyökkäävät populistien kimppuun. Laajassa analyysissään hän kertoo kuinka EU:n liberaali eliitti on muuttunut entistä epäliberaalimmaksi ja epädemokraattisemmaksi kamppaillessaan ruohonjuuritasolta nousevia kansalaisten mielipiteitä vastaan

“Liberalismin loppua” tai epäliberaalin “pimeän aikakauden” nousukautta ennustavat kommentit ovat yleistymässä nopeasti. Eräs asiantuntija kirjoittaa “liberalismin olevan nyt vaikeuksissa.”(1) “Onko tämä alkua liberaalin demokratian lopulle?” kysyy toinen.(2) Toisten mukaan “liberalismi ei toimi”(3) Valitukset liberalismin alennustilasta kytketään usein varoitukseen epäliberaalien (illiberal) pimeiden voimien uhkaavasta noususta. En enää luettele niitä artikkeleita ja esseitä, joissa vaalin tai kansanäänestyksen tulosta luonnehditaan vastemieliseksi “kapinaksi liberalismia vastaan”(4).

Hermostuneisuus liberalismin epävarmasta asemasta yhdistyy näinä päivinä huolestuneisiin arvioihin autoritaaristen populistiliikkeiden oletetusta uhasta. Itse asiassa populismia vastustavilla poliittisilla kommentaattoreilla näyttää olevan pakkomielle liberalismin kriisiin kytkeytyviin asioihin sekä uhkaan, jonka populismi aiheuttaa liberaalille maailmanjärjestykselle. On olemassa todellinen moraalipaniikki, joka kohdistuu populismiin sekä sen vapaille ja avoimille yhteiskunnille aiheuttamaan uhkaan.

Frank Furedi
Frank Furedi. Kuva: David Shankbone/Wikimedia Commons 20.3.2007

Frank Furedi (Füredi Ferenc) on syntynyt Unkarissa vuonna 1947. Hän on englantilaisen Kentin yliopiston sosiologian emeritusprofessori.

Hän on tutkimuksissaan käsitellyt pelon ja riskien kulttuuria, vanhemmuutta, terapiaa, uutta teknologiaa, terrorismia ja koulutusta.

Hänet on noteerattu brittimedian ylivoimaisesti siteeratuimmaksi sosiologiksi.

Eurooppalaisissa populisminvastaisissa puheissa varoitellaan huomattavan usein Weimarin tasavallan viimeisistä päivistä. Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker näyttää uskovan, että populismin torjunta on samankaltaista kuin pyhä sota. Junckerin julistaessa “meidän on torjuttava kansallismielisyyttä” ja että “populismin tie katkaistava”, hän usein herättelee muistoja, jotka liittyvät oikeutettuun fasisminvastaiseen taisteluun.(5) Jopa uskonnolliset merkkihenkilöt ovat sisäistäneet ”populismi on yhtä kuin fasismi” -käsikirjoituksen. Paavi Franciscus ei ole vielä antanut populismia vastustavaa paavillista bullaa, mutta hän on varoittanut, että populismi voisi johtaa Hitlerin kaltaisten “pelastajien” valitsemiseen vaaleissa.

Kyseinen meemi esiintyy muuallakin kuin Euroopassa. USA:n entinen ulkoministeri Madeleine Albright kirjoittaa kirjaa “fasismista”, jonka hän näkee nousevan liberalismia vastaan länsimaissa. Kuten suuressa osassa tätä kertomusta, molemmin puolin Atlanttia tämä narratiivi pitkälti samaistaa toisiinsa sanat “populisti”, “fasisti”, “epäluuloinen” ja “demokratian vastainen”.

Ajoittain ns. populistisia liikkeitä ja hallituksia herjaavista paljastuu selvä kyvyttömyys käsittää kohdettaan. Eurooppalaisten populismin vastustajien pahin painajainen on Unkari, johon kohdistuvassa kritiikissä tätä esiintyy. Toimittaja Nick Cohenilla ei ole epäilystäkään siitä, että Unkaria johtaa paha tyranni. Mutta hän on myös tietoinen siitä, että Unkarin arkielämän todellisuus ei vastaa hänen kuvaamaansa populistista painajaista:

“Toisin kuin 1900-luvun diktatuurit, 2000-luvun klassiset autoritaariset hallinnot eivät koe olevansa tyrannioita. Budapest on nykyaikainen eurooppalainen pääkaupunki. Ympäristötietoiset kansalaiset voivat pyöräillä, kävellä ja juosta siellä paljon vaivattomammin kuin Lontoossa tai Edinburghissa. Turistikohteet ovat täynnä ihmisiä. Risteilyalukset purjehtivat Tonavalla. Vaikka kyseessä on sortava valtio, en kahden viikon aikana juurikaan nähnyt poliiseja.”(6)

Vastahakoisesti Cohen myöntää Victor Orbánin hallituksen olevan suhteellisen suosittu ja voittavan todennäköisesti ensi vuoden vaalit. Hänen mukaansa voitto ei johtuisi vaalien epäoikeudenmukaisuudesta, vaan koska “vasemmisto on jakautunut” ja “sen ryhmittymät näyttävät vihaavan enemmän toisiaan kuin Orbánia ja joka tapauksessa korruption ja epäpätevyyden historia mitätöi sen.” Cohen näyttää pitävän ongelmana Orbánin suosiota, kuten joidenkin muiden ns. populististen poliitikkojen tapauksessa.

Populisminvastainen narratiivi nykymuodossaan kritisoi kansan itsemääräämisoikeutta ja demokraattisesta päätöksentekoa. Viime vuosina osa länsimaiden poliittisesta luokasta on ollut huolestunut vaalien ja kansanäänestysten tuloksista. Joissakin tapauksissa eliitin pettymys kyvyttömyyteensä perustella ja vaikuttaa äänestäjiin on kiteytynyt epädemokraattiseksi tunteeksi kansanvaltaa vastaan. Esimerkiksi Unkarissa vallitsevaa “epäliberaalia demokratiaa” kritisoinut amerikkalainen James Traub kuulostaa selvästi epäliberaalilta tuomitessaan ihmisiä, joiden äänestämiskäyttäytymisestä hän ei pidä. Esseessään “Eliitin on aika nousta sivistymättömiä massoja vastaan” Traub väittää Brexit-äänestyksen osoittaneen, ettei “aikamme poliittinen ristiriita” ole vasemmiston ja oikeiston välillä, vaan “järjen ja mielettömän vihan välillä”.(7) Hän pitää moraalisesti alempina “sivistymättömiä massoja”, joita valistuneen eliitin tulisi kouluttaa uudelleen:

“Sanoinko ‘sivistymätön’? Kyllä sanoin. On välttämätöntä todeta ihmisten olevan harhaan johdettuja ja että tehtävänä on johtaa heidät oikealle tielle.”(8)

Uskomus, jonka mukaan “vääriä” poliittisia liikkeitä tukevat ihmiset ovat sivistymättömiä ja tyhmiä, saa Traubin omaksumaan holhoavan sävyn, joka on tyypillinen hänen inhoamalleen autoritaariselle elitismille.

Populismin vastaisten poleemikkojen kohtuuton kielenkäyttö vahvistaa huolestuttavaa kehitystä, jossa demokratiaa pidetään kaksiteräisenä miekkana. He eivät syytä ihmisiä pelkästään väärin ja omaa etua vastaan äänestämisestä, vaan lisäksi syyttävät osaa äänestäjäkunnasta siitä, ettei heillä ole välttämättömiä moraalisia ja älyllisiä resursseja toimia vastuullisina kansalaisina. Tällaiset pessimistiset arviot kansalaisten kyvystä äänestää oikealla tavalla ovat johtaneet itse demokratian kyseenalaistamiseen.(9) Jotkut populismin vastustajat tuntuvat olevan huomattavasti kiinnostuneempia kyseenalaistamaan vastustajiensa moraalisen aseman kuin ymmärtämään oman syyllisyytensä liberalismin takaiskuihin.

Lisäksi tästä kritiikistä pilkistää esiin jonkinlainen parallaksivirhe. Länsi-Euroopassa liberalismin puolustaminen on joissakin tapauksissa muuttunut epädemokraattiseksi ja elitistiseksi toisin kuin suuressa osassa Keski- ja Itä-Eurooppaa. Esimerkiksi Unkarissa ei ole lähes ollenkaan aitoja liberaaleja, joita vastaan kapinoida. Lähes sama pätee Puolaan ja jopa Tšekkiin. Nämä yhteiskunnat eivät koskaan tuottaneet laajan keskiluokan liberaalin demokratian linnakkeita, joten niiden kansantaloudet eivät ole koskaan muodostaneet samanlaisia rakenteita joita on Ison-Britanniassa, Ranskassa, Alankomaissa ja muualla. Tästä johtuen ei ole juurikaan järkeä käyttää ”populistin” ja ”epäliberaalin” kaltaisia termejä ikään kuin ne soveltuisivat identtisesti kaikkiin eurooppalaisiin yhteiskuntiin.

Populismi ja legitimiteetti

Monet populistisiksi tai epädemokraattisiksi kuvatut liikkeet ovat reaktio viime vuosikymmeninä erityisesti Eurooppaan ilmaantuneeseen epäpoliittiseen ja teknokraattisen liberalismin versioon.(10) Tämä liberalismin versio on todellakin luonteeltaan epädemokraattinen aivan termin alkuperäismerkityksessä. Nykyliberalismin kannattajien demokratian halveksunta, ainakin silloin kun se tuottaa “vääriä” tuloksia, on yksi 2000-luvun länsimaisten yhteiskuntien politiikan vaikeimmista, mutta harvemmin huomioidusta piirteistä.

Tässä ei ole mitään uutta, sillä sodan jälkeinen eurooppalainen eliitti suhtautui melko epäluuloisesti “liikaan” demokratiaan, koska se pelkäsi väkijoukkojen ohjaamien heikkojen parlamentaaristen demokratioiden tuottavan Mussolinin ja Hitlerin kaltaisia hirviöitä. Yhdysvaltain perustajat kuten James Madison, loivat joukon sovituselimiä kansanvaltaisen demokratiamuodon ja republikaanisen muodon välille: liittovaltiojärjestelmä, korkein oikeus sekä senaatti, jonka jäsenet valtiolliset lainsäätäjät alunperin valitsivat.

Kyse on siis hyvin herkästä tasapainosta kansan itsenäisyyden ja kansanjoukkojen mielivallan välillä ja jotkut uskovat perustellusti, että vaaka on kallistunut liiaksi jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Esimerkiksi Sohrab Ahmari – tosin huolestuneena liberalismin vaikutuksen heikkenemisestä – on kiinnittänyt huomiota monien tekoliberaalien kapeakatseiseen, enemmistövastaiseen ja välineelliseen suhtautumiseen demokratiaan. Todettuaan, että “liberaalinen valtavirta” pyrkii usein “omaan agendaan sen sijaan, että palvelisi äänestäjien etuja”, Ahmari lisäsi, että “molemmin puolin Atlanttia valtavirtapuolueet ovat olleet liian innokkaita oikaisemaan demokraattista prosessia, jos ne pelkäävät ettei se tuota liberaalien haluamia tuloksia.”(11)

Ahmari perustellusti huomautti, että enemmistövastainen teknokraattinen hallinto on aiheuttanut merkittävää “epäliberaalia” vastarintaa:
“Obaman maahanmuuttoasetus, homoavioliiton käyttöönotto oikeudellisella määräyksellä, EU:n yritykset rangaista vääriä hallituksia valinneita äänestäjiä Puolassa ja muualla, eurooppalaisten ja amerikkalaisten transnationalistien pyrkimykset ”ladata” liberaaleja normeja kansallisiin oikeusjärjestelmiin, kaikella tällä itsehallinnon halveksunnallaan liberaalit vahvistavat epäliberaaleja.”(12)

Muut tarkkailijat yhtyvät Ahmarin diagnoosiin “epädemokraattisen liberalismin” ongelmasta ja sen vastuusta populistisen vastareaktion provosoimisessa. Nykypopulismia vastustavasta asenteestaan huolimatta politiikan tutkija Cas Mudde on kuitenkin tunnustanut, että ”epäliberaali demokratia” on vastareaktio “epädemokraattiseen liberalismiin”. Hän kirjoitti osuvasti, että populismi “kritisoi sitä, että eliitti jättää tärkeät asiat pois poliittiselta asialistalta ja vaatii niiden uudelleenpolitisointia.”(13) Mudden “epädemokraattisena liberalismina” kuvaama ilmiö on todellakin yhtä epäliberaali kuin ne, joita syytetään liberaalien arvojen uhkaamisesta.

Vaikka on olemassa monia syitä ja asioita, jotka kannustavat kansalaisia tukemaan populistisiksi kutsuttuja liikkeitä, niin varmasti yksi niistä on heidän vieraantumisensa piittaamattomista teknokraattisista instituutioista. Orbánin kaltaisten johtajien kansansuosion lähteistä kirjoittanut politiikan tutkija Jeffrey C. Isaacin väittää, että “monet oikeisto- ja vasemmistopopulistit ‘pelaavat demokraattisten arvojen rekisterillä’ haastaen liberaalin demokratian todelliset heikkoudet.”(14)

Tämä käsitys on erityisen silmiinpistävä Euroopassa, jossa yleinen mielipide on usein jyrkästi ristiriidassa niin sanotun liberaalin poliittisen eliitin asenteiden kanssa. Chatham Housen tutkimus kymmenestä EU-maasta ilmaisi, että “tyytymättömyys kytee yleisön keskuudessa, suuri osa pitää EU:ta haitallisena ja haluaa sen palauttavan joitakin valtuuksia takaisin jäsenvaltioilleen”. Raportti The Future of Europe: Comparing Public and Elite Attitudes osoitti, että vain 34 prosenttia kansalaisista uskoo hyötyneensä EU:sta, kun taas eliitistä 71 prosenttia uskoo hyötyneensä.

Euroopassa ja erityisesti EU:ssa enemmistövastainen hallinto on juurtunut syvälle. Kuten aiemmin todettiin, tämä kehitys ei ole yllättävää sillä kahden maailmansodan perintö oli jättänyt Länsi-Euroopan poliittiseen luokkaan huolen massapolitiikan dynamiikasta. Nämä huolet saivat heidät hyväksymään institutionaalisia ja perustuslaillisia järjestelyjä, joiden tarkoituksena oli eristää heidät yleisen mielipiteen paineelta ja vaihtelulta. Kuten Jan-Werner Müller totesi, “eristäytyminen yleisön paineelta sekä yleisesti ottaen syvä epäluottamus kansan itsehallintoa kohtaan ei pelkästään pohjustanut Euroopan yhdentymisen alkua, vaan myös Länsi-Euroopan poliittista jälleenrakennusta vuoden 1945 jälkeen”.(16) EU:n arkkitehdit eivät pelkästään epäilleet kansan itsemääräämisoikeutta käytännön kysymyksenä, kuten Müller selitti, vaan “olivat myös syvästi varauksellisia parlamentaarisen itsemääräämisoikeuden suhteen”.(17)

Sodanjälkeiset perustuslailliset ratkaisut pyrkivät rajoittamaan parlamentin roolia antamalla merkittävää valtaa oikeuslaitokselle ja vastaperustetuille perustuslakituomioistuimille. Myös byrokraattiset instituutiot saivat merkittävää valtaa etenkin toimiessaan välineenä Euroopan yhdentymisessä. Euroopan talousneuvoston (EEC) perustaminen vuonna 1958 ja sitä seurannut Euroopan Unionin perustaminen vuonna 1993 jatkoivat perinnettä, jossa epäpolitisoitiin riitaisia asioita ja omaksuttiin teknokraattinen hallintotapa.

Viime vuosikymmeninä Euroopan yhtenäisyyden kannattajat ovat selvästi pyrkineet myös demokratian rajoittamista keinona käyttäen epäpolitisoimaan kansallisen itsemääräämisoikeuden. Heidän vaatimuksiaan edistettiin aina väittämällä, että nykyaikaisessa globalisoituneessa maailmassa kansalliset parlamentit ja vaalipiireineen eivät ole sopivia hallitsemaan monimutkaisia hallinnollisia haasteita, joista monet ylittävät rajat ja ovat luonteeltaan globaaleja. Tämä näkökulma vääjäämättömästi johti kansan korvaamiseen teknokraattien viisaalla neuvostolla.

Epäluottamusta kansaan ja parlamentaariseen itsemääräämisoikeuteen vahvisti huoli, että liberaalilta demokratialta puuttuu ohjaava perusta, joka valaisi uskollisuutta ja kiintymystä tavallisiin kansalaisiin. EU:n poliittisen kulttuurin kansainvälinen suuntautuminen on suunniteltu välttämään vaaleja mahdollisimman pitkälle ja vakuuttamaan kansalaiset omaksumaan näkemyksiä, jotka ovat yleisesti epäsuosittuja laajemmalti yhteiskunnassa. Se tukeutuu valtioiden rajat ylittävien tai kansainvälisten instituutioiden valtuuksiin välttääkseen tarvetta voittaa julkisia keskusteluita kiistanalaisista kysymyksistä.

Eräs syy miksi Länsi-Euroopan poliittinen valta on valmis antamaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle lähes pyhät valtuudet, oli tarve varmistaa moraalisia normeja koskettavien peruskysymysten poistaminen politiikan piiristä. Moraalisen ja poliittisen vallan ulkoistaminen näennäisesti itsenäiselle toimielimelle, kuten ihmisoikeustuomioistuimelle tai perustuslakituomioistuimelle, on oire siitä, että sodanjälkeisellä liberaalilla demokratialla on vaikeuksia käsitellä arvojen aluetta rehellisesti.

Euroopan unionin kannattajat hyväksyvät enemmistönvastaisten käytäntöjen institutionalisoinnin hyvänä käytäntönä. Lisäksi liittovaltiohankkeen tukijat epäpolitisoivat päätöksentekoa tuomioistuimia käyttämällä, luottaen asiantuntija-teknokraattiselle viranomaiselle annettuun vastuuseen poliittisessa päätöksenteossa. Andrew Moravcsik on esittänyt tämän menettelyn perustelut:
“Suorasta demokratiasta irrallaan olevien EU:n poliittisten instituutioiden ilmeisen ‘enemmistövastainen’ taipumus syntyy sellaisista tekijöistä, joilla itsellään on normatiivinen integriteetti, etenkin ponnistelemalla kansalaisten tietämättömyyden ja osallistumattomuuden korjaamiseksi, tekemällä tuskallisia sitoumuksia oikeuksien täytäntöön panemiseksi ja syrjäyttämällä erityiset intressit”.(18)

Tästä näkökulmasta katsottuna kansan itsemääräysvallan olemassaolo vääristää EU:n toimielinten toimintaa ja siten enemmistönvastaiset instituutiot katsotaan tarpeellisiksi koulimaan äänestäjäkuntaa.
Ainakin eurooppalaisessa yhteydessä populisminvastaisuus on vastaus yleisön paineeseen. Koska tällainen paine asettaa epäsuorasti kyseenalaiseksi Euroopan unionin toimielinten vastuullisuuden, niiden demokraattisen legitimiteetin ontto perusta on vaarassa paljastua. Bulgarialaisen politiikantutkijan Ivan Krastevin mukaan “konfliktin ytimessä” on “EU:n toimielinten ilmentämä liberaalinen rationalismi ja populistinen kapina vastuutonta eliittiä vastaan.”(19) Eurooppalaisessa politiikassa vihamielisyys eliittien vastuuttomuutta ja “demokratiavajetta” kohtaan usein oletetaan euroskeptismin muodoksi. EU:n propagandistien vastaus euroskeptismiin on ollut sen tuomitseminen muukalaisvihamieliseksi, rasistiseksi, sekä uhaksi rauhalle ja vakaudelle.

EU:n tinkimätöntä populisminvastaisuutta ainakin osittain lietsoo pelko kansallisten äänestäjäkuntien luotettavuudesta. Siksi EU:ta kiihkeimmin kannattavista älymystön edustajista eräs, Jürgen Habermas, voi niin rennosti kirjoittaa kansallisista vaalipiireistä “oikeistolaisen nationalismin reviireinä” ja tuomita heidät “kansallisten makrosubjektien karikatyyriksi, jossa linnoittaudutaan toisistaan erilleen.”(20) Tämä tyypillisen halventava reaktio yhdistyy syvään haluttomuuteen tarttua taisteluun yleisön sydämien ja mielien voittamiseksi. Heidän on helpompi syyttää ihmisten tietämättömyyttä ja ennakkoluuloja kuin tunnustaa omat vaikeutensa kehittää kiinnostavaa ohjaavaa perustaa poliittiselle hankkeelleen.

Epäliberalismin kahdet kasvot

Fareed Zakaria kirjoitti vaikutusvaltaisen esseensä “Epäliberaalisen demokratian nousu” vuonna 1997, jolloin useimmat kommentaattorit eivät olisi voineet kuvitella, että alle kymmenen vuotta myöhemmin jotkut poliittiset johtajat ylistäisivät vaivaantuneina epäliberaalin demokratian hyveitä.(21) Läntinen media järkyttyi, kun heinäkuussa 2014 Victor Orbán selvästi omaksui epäliberaalin demokratian ihanteekseen. Siitä hetkestä lähtien Orbán on usein mainittu esimerkkinä epäliberaalista populismista. Kuitenkin nykyaikakaudella epäliberalismin kriitikot usein ilmaisevat asenteita, jotka ovat hyvin samankaltaisia kuin ne, joita he pitävät vastustajiensa ominaisuuksina. Kuten Ahmari havaitsi reaktiosta kulttuuristen arvojen ja identiteettipolitiikan ristiriitoihin, “usein erilaiset epäliberalismit ovat lukkiutuneet kamppailemaan toisiaan vastaan.”(22) Monet epäliberaalin demokratian kriitikot eivät tajua sitä, että jotkut heidän näkemyksistään ovat kaukana klassisen liberalismin perinteestä.

Historiallisesti liberalismi on ollut eturintamassa laajentamassa vapauden ja suvaitsevaisuuden aluetta. Kuten Steven Holmes totesi tärkeässä tutkimuksessaan The Anatomy of Antiliberalism, uskonnollinen suvaitsevaisuus ja sananvapaus ovat kaksi liberalismin “keskeistä käytäntöä”.(23) Itsensä liberaaleiksi julistaneilla on kuitenkin viime aikoina ollut vaikeuksia olla uskonnollisesti suvaitsevaisia ja mutta silloin tällöin suvaitsevat maanmiehiään, jotka toteuttavat voimakkaan uskonnollista tunnettaan ennakkoluuloisina fundamentalisteina. Lisäksi populismiin ja epäliberaaliin demokratiaan kohdistuva vihamielisyys yhdistyy vain harvoin myönteiseen vapauden vahvistamiseen.

Kuten Holmes totesi, että “Tämä julkinen erimielisyys on luova voima, joka saattaa olla liberaalipolitiikan uusin ja radikaalein periaate.”(24) Epäilemättä tässä kohtaa 2000-luvun liberaaleiksi julistautuneet on havaittu usein vajavaisiksi. Koko läntisessä maailmassa he ovat aktiivisesti sitoutuneet lobbaamaan lakeja, jotka rajoittavat sananvapautta ja ilmaisunvapautta. Vihamielisyyden ilmaisua kriminalisoivien eurooppalaisten ”vihalakien” uusi lajityyppi on seurausta vasemmistolaisia tavoitteita ajavien aktivistien kampanjoinnista tällaisten lakien puolesta.

Kuitenkin 2000-luvun liberalismin holhoava ja autoritaarinen luonne on sisäänrakennettuna korkeakoulujärjestelmään, jopa Yhdysvalloissa. Yliopistoissa liberalismi on synnyttänyt autoritaarisia ääriryhmiä, jotka ilmaisevat itseään puheen valvomisella ja sosiaalisella manipulaatiolla, joilla painostetaan ihmisiä muuttamaan näkemyksiään ja asenteitaan.(25) Amerikkalaisten yliopistojen mielenosoittajien “Vapaa puhe on vihapuhetta” -julisteet ilmaisevat tämän arvokkaan vapauden heikkoa arvostusta osassa akateemista yhteisöä. Se kertoo ajastamme jolloin liberaalit kommentaattorit voivat esittää sananvapauden äärioikeistolaisten käyttämänä poliittisena aseena.(26) Näennäisliberaalien yliopistojen kampuksilla sananvapauden arvoa kyseenalaistetaan usein, mikä osoittaa kuinka liberaalina tunnettu arvo, suvaitsevaisuus, on muuttunut lähes huomaamatta epäliberaaliksi sensuurin kannattamiseksi.

Merkittävin ero näiden epäliberaalisuuden kahden version välillä on se, että Orbán selkeästi perusteli oman versionsa, toisin kuin epäliberalisminsa kiistävät aktivistit, jotka vaativat uusien opiskelijoiden osallistumista syrjintää vastustaviin ja moninaisuutta ajaviin työpajoihin. Orbánin heinäkuussa 2014 esittämä epäliberaalin demokratian käsite on yhtenevä Edmund Burken konservatiivisen ajattelun kanssa. Orgaanisen suhteen ylläpitäminen yhteisön perinteisiin oli keskeinen teema Burken ihannoimassa sopimuksessa, joka yhdistää sukupolvet sekä tätä hetkeä elävän yhteisön. Orbanin kansallismielisyys on lähinnä konservatiivista, yhteisöllistä, nationalistista ja kristillistä. Hän katsoo liberalismin epäonnistuneen perheen, yhteisön ja kansallisen elämäntavan tukemisessa. Hänen puheensa määritteli hallituksensa tavoitteeksi

“sovittaa yhteen ihmisten etujen ja saavutusten välinen suhde – joka tulee tunnustaa – yhteisön ja kansakunnan eduilla ja saavutuksilla. … Unkarin kansakunta ei ole pelkkä yksittäisten ihmisten summa, vaan yhteisö, jota on järjestettävä, vahvistettava ja kehitettävä, ja tässä mielessä rakentamamme uusi valtio on epäliberaali valtio ja ei-liberaali valtio. Se ei kiellä liberalismin perusarvoja, kuten vapaus. Mutta se ei aseta tuota ideologiaa keskeiseksi elementiksi valtion organisoinnissa, vaan sen sijaan soveltaa erityistä, tiettyä kansallista lähestymistapaa.”
(27)

Toisin sanoen Orbán kannattaa konservatiivista yhteisöllistä käsitystä valtiosta. Näkemyksestään julkisesti puhuessaan hän yksinkertaisesti kertoi, että hän on häpeämätön nationalisti ja ennen kaikkea unkarilainen. Jos tämä näkemys voittaa vaaleissa, niin mikä siinä oikein on epädemokraattista? Mikä siinä on populistista? Ovatko kriitikot samaistaneet termin “kansallinen” (popular) sanaan “populistinen”, jota sanaa eivät vaivaudu määrittelemään?

Oxford English Dictionaryn mukaan “epäliberaali” (illiberal) voi tarkoittaa sekä liberaalien mielipiteiden vastustusta politiikassa että “ei kunnioita muiden mielipiteitä, oikeuksia tai vapauksia; kapeakatseinen, kiihkoileva.” Epäliberalismi tässä jälkimmäisessä merkityksessään voidaan kääntää etniseksi chauvinismiksi, mutta se voi myös kuvata tarkasti monien epäliberaalia demokratiaa kritisoivien populismin vastustajien asenteita. Tämä viittaa muun muassa siihen, että jotkut populismin ja unkarilaisen konservatiivisen nationalismin kriitikot eivät yksinkertaisesti ole tietoisia omista epäliberaaleista asenteistaan ja olettamuksistaan. Yksi kaikkein epämiellyttävimmistä piirteistä tämänkaltaisilla epäuskoisilla liberaaleilla on heillä usein ilmenevä holhoavuus. Juurikaan harkitsematta he olettavat, että heillä on oikeus pakottaa mielipiteet ja näkökulmat niillekin, jotka ovat vastakkaista mieltä.

Tämä 60-luvun protestikulttuurin aikana ilmaisulla “tietoisuuden lisääminen” markkinoitu holhousmentaliteetti on aivan liian näkyvää angloamerikkalaisissa yliopistoissa. Joissakin yliopistoissa opiskelijoiden odotetaan osallistuvan monimuotoisuuskursseille ja omaksumaan arvot, joita nämä kurssit edistävät. Tällainen epäinhimillinen holhoaminen on riittävän pahaa yliopiston sisällä. Huomattavasti vaikeampaa on käyttää samankaltaisia argumentteja opetettaessa muiden yhteiskuntien, kuten Itä-Euroopan, ihmisille arvoja, joita heidän pitää omaksua ollakseen kypsiä eurooppalaisia.

Vääristynyt kuva populismista

2000-luvun liberaalit pitävät usein “populismin voimia” katkerimpina vihollisinaan. Mutta kuten jo todettiin, ei ole selvää mitä he tarkoittavat termillä. Tätä termiä sovelletaan äärivasemmistoon, äärioikeistoon ja muihin liikkeisiin ilman selkeitä ideologisia yhteyksiä. Venezuelan, Turkin, Venäjän, Puolan ja Unkarin hallitukset kaikki lasketaan samaksi ilman käsitteellistä selkeyttä. Populismi-termiä käytetään analyyttisen kategorian sijasta yhä enemmän moraalin kategoriana, jolla kohteet voidaan tuomita ja alentaa. Käytännöllisesti katsoen “populistit” ovat huonoja ihmisiä, joilla on vääriä ajatuksia. Krastev nostaa tärkeän kysymyksen: “Kuka päättää, mikä politiikka on ‘populistista’ ja mikä ‘tervettä’?”(28) Hän tietää vastauksen: Ainakin toistaiseksi päätöksenteko kuuluu kokonaan klikille, joka koostuu vaikutusvaltaisista populismin vastustajista.

Näin ei ole ollut aina. Aikaisemmin populismi oli itsemäärittelyn muoto, jota tietoisesti sovellettiin itsensä kuvaamisessa. Esimerkiksi 1800-luvulla Venäjän narodnikit, kuten Yhdysvaltain kansanpuolue (People’s Party), olivat ylpeitä populistisista näkemyksistään. 2000-luvulla populismin vastustajat määrittelevät termin tarkoittamaan yksinomaan heidän vastustajiaan. Voidaan nähdä populismia koskevan akateemisen kirjallisuuden suhtatuvan kohteeseensa tyypillisen vihamielisesti ja se usein projisoi populistiliikkeisiin arvoja ja asenteita, joita liikkeen jäsenet eivät tunnista omikseen. Esimerkiksi Ruth Wodakin The Politics of Fear yhdistää “EU-skeptismin” äärioikeistolaisuuteen sekä ”chauvinistiseen, nativistiseen näkemykseen ‘kansasta’.”(29) Tämä äärioikeiston liittäminen euroskeptismiin epäilemättä perustuu aitoon kyvyttömyyteen ymmärtää ilmiötä, mutta se myös vääristelee todellisuutta, jossa demokratian ja solidaarisuuden tavoittelu on saanut miljoonat ihmiset pettymään Euroopan unioniin.

2000-luvulla populistisiksi leimattujen liikkeiden tärkein tunnusmerkki on niiden taipumus haastaa poliittisten vallanpitäjien kannattamat kulttuuriarvot. Politiikan teoreetikko Margaret Canovan huomauttaa, että toisin kuin niin sanotut sosiaaliset liikkeet, populismi ei haasta pelkästään vallanpitäjiä, vaan myös “eliittiarvot”. Siksi sen vihamielisyys kohdistuu myös “mielipidevaikuttajiin ja mediaan” (30) Usein populistiliikkeiden eliitin arvoihin kohdistuva haaste ilmaistaan haluttomuutena luopua eliitin hylkäämistä käytännöistä ja perinteistä. Eliitti kuvailee tätä sekavalla termillä “nostalgia”.

Monet populismiin liittyvät reaktiot ja asenteet muodostavat yhteisen pyrkimyksen saavuttaa merkityksellisyys luomalla esipoliittinen yhteishenki, joka usein ilmenee perinteisen perhe- ja yhteisöelämän tukemisessa sekä yhteishengessä, joka syntyy uskonnollisissa yhteisöissä. Tämä yritys vallata tällä tavalla moraali on täysin lännessä vallitsevien kulttuurinormien vastaista.

Unkari ja poliittisen kielen ongelma

Tarkastellessani populismia koskevaa kiistaa, huomasin perinteisestä poliittisesta sanastosta olevan enemmän haittaa kuin hyötyä.
Poliittisessa keskustelussa Unkarin tilannetta kuvataan usein Viktor Orbánin Fideszin johtaman oikeistopopulistisen hallituksen ja hänen “vasemmistolaisten” ja “liberaalien” vastustajiensa väliseksi ristiriidaksi. Riippumatta siitä, mitä nämä leimat merkitsevät nyt Unkarin yhteydessä, niiden merkitys on kaukana termien klassisesta merkityksestä.

Fideszin poliittista ajattelutapaa kuvataan parhaiten konservatiivisen nationalismin ja kristillisen demokratian synteesiksi. Sikäli kuin se pyrkii puhuttelemaan Unkarin kansaa, sen politiikassa on tärkeä kansanomainen ulottuvuus. Siihen ei kuitenkaan liity vihamielisyys ja epäily, jota klassinen populismi kohdistaa eliittiin. Fidesz arvostelee uusliberaaleja ja EU-eliittiä, ei unkarilaisia. Erään Fideszin akateemisen kriitikon mukaan “jopa populistisimmassa vaiheessaan puolue pidättäytyi tuomitsemasta koko eliittiä ja elitistisen konservatismin elementit eivät ole koskaan kadonneet kokonaan puolueen keskustelusta.”(31) Unkarin kielellä Fidesziä kuvataan parhaiten polgár-puolueena. Unkarissa sana polgár sisältää kansalaisuuden ja porvarillisuuden; keskiluokkainen porvarikansalainen muodostaa Fideszin oletetun kannattajakunnan.

Eräs mahdollinen syy miksi ulkomaalaiset kriitikot eivät useinkaan pysty kuvaamaan Unkarin hallituksen politiikkaa tarkasti on se, että he harvoin kohtaavat perinteisiä konservatiiveja omissa yhteiskunnissaan. Useimmat konservatismiin yhdistetyt Länsi-Euroopan puolueet, kuten esimerkiksi Britannian konservatiivit tai saksalaiset kristillisdemokraatit, ovat etääntyneet perinteisistä arvoistaan. Vielä 1970-luvulla he itsetietoisesti edistivät perinteisiä konservatiivisia arvoja ja usein vaativat paluuta perusarvoihin eli perinteisen perheeseen sekä uskonnollisen moraalin ja isänmaallisuuden tukemiseen. Transatlanttisissa kulttuurisodissa kärsittyjen takaiskujen seurauksena Länsi-Euroopan konservatiivit epäröivät puolustaa perinteisiä arvoja.(32) Ajoittaiset yritykset elvyttää konservatiivisuus ovat usein päättyneet vetoomukseen ”nykyaikaistumisesta” ja vanhan ideologisen taakan jättämisestä.

Päinvastoin kuin länsimaiset konservatiivit, Unkarin Fidesz-puolue on anteeksipyytelemättömän perinteinen. Fideszin uskonnon, perinteisen perheen ja isänmaallisuuden edistäminen muistuttaa sitä, mitä länsieurooppalaiset konservatiiviset puolueet edistivät aktiivisesti vielä 1970-luvulla. Siksi se on häpeilemättömästi keskustaoikeistolainen toisin kuin läntiset konservatiivipuolueet.

Vielä sekavampaa on käyttää termejä ”vasemmisto” ja ”liberaali” Unkarin opposition ajattelutavan ilmaisemiseen. Liberalismi on aina ollut huomattavan heikkoa Itä-Euroopassa. Unkarissa liberalismi rajoittui vain suhteellisen pieneen tiedottajien ja aktivistien klikkiin Budapestissa. Sekä ennen että jälkeen Neuvostoliiton suorittaman valtauksen, vasemmisto- ja oikeistopuolueet pyrkivät omaksumaan valtion ohjaaman sosiaali- ja talouspolitiikan. Vakaan ja taloudellisesti turvatun keskiluokan puuttuessa, hallitsevat valtiososialismin ja konservatiivisen nationalismin voimat syrjäyttivät helposti liberalismin.

Siitä lähtien kun Unkari muuttui vuosina 1989-1990 Neuvostoliiton satelliitista itsenäiseksi suvereeniseksi kansakunnaksi, liberaaliksi tai vasemmistolaisiksi kuvatut puolueet omaksuivat toimintatapoja ja käytäntöjä, joita Britanniassa voitaisiin kuvata Thatcherin ja Blairin politiikan yhdistelmäksi. Aikaisemmin hallinneen kommunistipuolueen jäsenet muuttuivat lähes yhdessä yössä menneitä katumattomiksi markkinatalouden kannattajaksi. Sosialistiset poliitikot ja hallitukset harjoittivat taloudellista shokkihoitoa, joka johti talouden yksityistämiseen, massatyöttömyyteen ja vanhan Unkarin hyvinvointivaltion purkamiseen. Onko järkevää kuvata heitä vasemmistolaisiksi tai liberaaleiksi?

Niille, joita Unkarissa pidetään liberaaleina tai jotka tunnustautuvat liberaaleiksi, tunnusomainen piirre on sisäistää kritiikittömästi EU-politiikan teknokraattinen ja elitistinen maailmankatsomus. He usein purkavat vihaansa ja turhautumistaan Orbánin hallitukseen lähettämällä vetoomuksia ja avoimia kirjeitä, joissa vaaditaan apua EU:n johtajilta. Kyvyttöminä tai haluttomina kanssakäymiseen maanmiestensä kanssa, he odottavat “kansainvälisen mielipiteen” painostavan hallitusta. Heidän kyvyttömyydentunteensa saa heidät suomimaan niitä, joita he leimaavat “populisteiksi”. Heidän on helpompaa syyttää vastustajiaan massojen manipuloinnista kuin tunnustaa epäonnistuneensa yleisön tavoittamisessa.

Liberalismin ”turvavyöhyke”

Populistisiksi leimattuja eurooppalaisia liikkeitä yhdistää oman aikamme kansainvälisen eliittikulttuurin torjuminen. Huolimatta pyrkimyksistä esittää populistiliikkeet erillisenä poliittisena lajina, niitä ei yhdistä juuri muu kuin teknokraattisen hallinnon ihanteisiin ja poliittisiin käytäntöihin kohdistuva vihamielisyys. Jopa Brexitin Leave-kampanjan takana oli erilaisia ihanteita ja poliittisia pyrkimyksiä, joita yhdisti vain EU-oligarkian arvojen torjuminen. Jos on olemassa jokin yhteinen tavoite, joka yhdistää Brexit-äänestäjiä ja Podemosin kannattajia Espanjassa, niin se on pyrkimys orgaaniseen yhteisöllisyyteen.

Kaikkialla länsimaissa monet ihmiset tuntevat vieraantuneensa maansa hallituksista ja instituutioista. He kokevat teknokraattien holhoavan, ja he ovat alkaneet epäillä ammattipoliitikkojen ja asiantuntijoiden kertomia totuuksia. Monet kulttuurieliitin edustajat väittävät, etteivät ihmiset enää välitä totuudesta, mutta totuus on yksinkertaisempi: ihmiset eivät välitä kulttuurieliitin totuusversiosta. Kun ranskalainen julkkisfilosofi Bernard-Henri Levyn julisti, että ihmisiä “ei enää kiinnosta puhuvatko poliitikot totta”, hän todellisuudessa kuvaili äänestäjiä, jotka eivät enää jaa hänen arvojaan. Levyn holhoamat ihmiset kokevat, että heidän tapojaan ja perinteitään pilkkaa jatkuvasti oligarkia, joka toimii niin kuin sillä olisi oikeus sanella, miten ihmisten tulisi elää ja suhtautua muihin. Näin ollen monet ihmiset, jotka ovat epävarmoja mahdollisuuksistaan elää haluamaansa arkea, siirtyvät liikkeisiin, jotka lupaavat ottaa heidät vakavasti.

Tietenkin erilaisista asioista puhuvia ihmisiä motivoi erilaiset huolenaiheet ja he valitsevat ratkaisunsa epäyhtenäisestä valikoimasta. Monet populismiin liittyvistä reaktioista ja asenteista muodostavat sen, mitä Hannah Arendt kuvasi esipoliittisen auktoriteetin etsimiseksi.(33) Yhteinen pyrkimys saada merkityksellisyys esipoliittisen yhteishengen kautta voi ilmetä monella tavalla. Siksi populistiset pyrkimykset voivat sosiaalisen yhteishengen etsimisessä johtaa ihmiset omaksumaan ristiriitaisia poliittisia kantoja – sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tavoittelusta aina maahanmuuttovastaiseen chauvinismiin.

Kilpailevien kulttuuristen ja poliittisten vaikuttajien suhteellinen vaikutusvalta tulee määrittelemään teknokratian vastaisen populistiliikkeen vaikutuksen pidemmällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä teknokraattisen hallinnon arvoja ja kieltä uhmaamalla populismi voi auttaa luomaan edellytykset julkisen elämän politisoimiseksi uudelleen sekä elvyttää poliittisen osallistumisen kulttuuria ja demokraattista keskustelua. Sen sijaan, että tätä kehitystä pidettäisiin ongelmana, aitojen liberaalien tulisi käsittää se mahdollisuutena. Heidän pitäisi olla halukkaita luomaan ”turvavyöhyke”, jossa voisivat toimia niiden kanssa, joita he kutsuvat populisteiksi.

Vapauteen, suvaitsevaisuuteen, kunnioitukseen tai oikeusvaltioon ja demokraattiseen päätöksentekoon liittyvät liberaalit ihanteet on ilmaistava kielellä, joka sopii nykyajatteluun. Yksilön liberaalin vakaumuksen ei tarvitse olla ristiriidassa populistisen solidaarisuuspyrkimyksen kanssa. Yksilön oikeuksien ja itsemääräämisoikeuden kulttuurinen hyväksyntä on edellytys solidaarisuudelle demokraattisessa yhteiskunnassa. Tätä seikkaa on korostettava liberaalien ja populistien välisissä keskusteluissa haettaessa yhteistä ilmaisua. Liberaalien on kannustettava nykyisen populistisen alkusysäyksen kiteyttämistä poliittiseksi liikkeeksi, joka tukee pyrkimystä yhteisvastuullisuuteen, kansan itsemääräämisoikeuteen, sopimiseen sekä tinkimättömään vapauteen sitoutumiseen. Mutta tavoitteen saavuttamiseksi liberaalien täytyy oppia keskustelemaan ja ymmärtämään kansaa sekä tarvittaessa haastaa sen pyrkimykset.

(Ensijulkaisu) The American Interest 20.12.2017

Viitteet:
1)Samuel Bowles “The End of Liberalism,” Boston Globe June 10, 2017.

2)Toby Young, “Is this the beginning of the end of liberal democracy,” Spectator, November 21, 2015.

3)James Traub, “Liberalism Isn’t Working,” Foreign Policy, July 7, 2016

4)See, for example, “Brexit was a revolt against liberalism. We’ve entered a new political era,” Guardian, September 15, 2016.

5)Cited in Michael Savage, “Borders are worst invention ever, declares Juncker,” The Times (London), August 23, 2016.

6)Nick Cohen, “Tyranny’s new trick: in Hungary, a government wages war on liberalism,” Prospect, November 14, 2017.

7)Traub, “It’s Time for the Elites to Rise Up Against the Ignorant Masses,” Foreign Policy, June 28, 2016.

8)Traub, “It’s Time for the Elites to Rise Up Against the Ignorant Masses.”

9)See, for example, Jason Brennan, Against Democracy (Princeton University Press, 2016).

10)This argument is further developed in Furedi, Populism and the European Culture Wars: The Conflict of Values Between Hungary and the EU (Routledge, 2017).

11)Ahmari, “Illiberalism: The Worldwide Crisis,” Commentary, June, 16, 2016.

12)Ahmari, “Illiberalism.”

13)Cas Mudde, “The Problem with Populism,” Guardian, February 17, 2015,

14)See Jeffrey C. Isaac, “Is There Illiberal Democracy?” Eurozine, August 9, 2017.

15)See Thomas Raines, Matthew Goodwin, and David Cutts, “The Future of Europe: Comparing Public and Elite Attitudes,” Chatham House, June 20, 2017.

16)Müller, “Beyond Militant Democracy,” New Left Review (January/February 2012).

17)Müller, “Safeguarding Democracy Inside the EU Brussels and the Future of Liberal Order,” Transatlantic Academy Paper Series, February 20, 2013. Italics added.

18)Cited in James Heartfield, The European Union and the End of Politics (Zero Books, 2012).

19)Krastev, “The Strange Death of the Liberal Consensus,” Journal of Democracy (October 2007).

20)Habermas, “Europe’s Post-Democracy Era,” Guardian, November 10, 2011.

21)Zakaria, “The Rise of Illiberal Democracy,” Foreign Affairs (November/December, 1997).

22)Ahmari, “Illiberalism.”

23)Holmes, The Anatomy of Antiliberalism, (Harvard University Press, 1993), p.3.

24)Holmes, The Anatomy of Antiliberalism, p.4.

25)For a discussion of these trends in higher education, see Furedi, What’s Happened to the University: A Sociological Exploration of Its Infantilisation (Routledge, 2016).

26)See Jennifer Delton, “When ‘Free Speech’ Becomes a Political Weapon,” Washington Post, August 22, 2017.
27)Full text of Viktor Orbán’s speech at Băile Tuşnad (Tusnádfürdő) of July 26, 2014.

28)Krastev, “The Strange Death of the Liberal Consensus.”

29)Wodak, The Politics of Fear: What Right-Wing Populist Discourses Mean (Sage, 2015), pp. 41–3, 54–5.

30)Canovan, “Trust the people! Populism and the Two Faces of Democracy,” Political Studies (March 1999), pp. 2–16.
31)Zsolt Enyedi, “Plebeians, Citoyens, and Aristocrats or Where Is the Bottom of Bottom-up? The Case of Hungary” in Hanspeter Kriesi and Takis Pappas, eds., European Populism in the Shadow of the Great Recession: Studies in European Political Science (ECPR Press 2015).
32)I discuss the defeat of conservative values in the culture war in chapter six of Furedi, First World War: Still No End In Sight (Bloomsbury, 2014).

33)Arendt, “What Is Authority?” in Between Past and Future: Six Exercises in Political Thought (Viking, 1961). “What Is Authority?” was written in 1954.

Jakoa

Liity kannattajajäseneksi

Grilli kesäkuntoon - tulikulma.fi

Uusimmat uutiset