Kulttuuri

Haastattelussa kirjailija Tenho Kiiskinen

Tenho Kiiskinen. Kuva Jasmina Ollikainen.

Tenho Kiiskinen on joensuulainen kirjailija, joka on tehnyt töitä myös toimittajana ja kriitikkona. Viime vuonna Kiuas Kustannus julkaisi hänen esikoisteoksensa Humanismin paheet. Tässä haastattelussa Kiiskinen kertoo tarkemmin kirjansa synnystä ja omista taustoistaan.

Kirjassasi ”Humanismin paheet” arvostelet ihmistyyppiä humanisti. Humanistista tulee äkkiseltään mieleen humanistisen alan ihminen tai jonkinlainen humaani maailmanparantaja. Tiivistäisitkö, mitä humanismi tarkoittaa ja mitkä ovat sen ongelmat.

En tietenkään viittaa klassiseen, akateemiseen humanismiin tai kristillisen humanismin perintöön. Käytän sitä selkeyden vuoksi kattoterminä ihmistyypille, jota yleensä parjataan maailmanparantajaksi. Humanismi summaa tämän ihmistyypin piirteet. Humanisti on nimenomaan meidän ajallemme ominainen punavihreä tyyppi. Kirjassani pureudun tähän laajasti. Humanistisen ihmistyypin ongelmana meidän muiden kannalta on se, että humanisti kuvittelee voivansa maksattaa unelmansa ja henkilökohtaiset psykologiset tarpeensa muiden kustannuksella sekä sosiaalisesti että taloudelliselta kannalta. Eli hän ajaa yhteiskunnallisia hankkeita, joita ei voi perustella rationaalisesti tai puolustaa yhteiskuntatieteellisillä mittareilla. Sen sijaan hän ajaa omaa identiteettipolitiikkaansa muun yhteiskunnan kustannuksella.

Kerro jotain omasta taustastasi. Oletko itse koulutukseltasi humanisti tai tunnetko humanisteja? Mikä innosti kirjoittamaan nämä esseet?

Olen koulutukseltani yhteiskuntatieteiden maisteri, pääaineena yhteiskuntapolitiikka. Koulutukseni siis liippaa läheltä humanistisia aloja, mutta enemmänkin koen olevani sosiologi. Humanisteja tunnen median ja kulttuurielämän kautta, hehän ovat julkisuudessa yliedustettuina. Tunnen henkilökohtaisestikin kuvailemiani henkilöitä, mutta kuten jokainen arvaa, emme tule kovin hyvin toimeen keskenämme. Saatamme tervehtiä, mutta emme pelaa tennistä yhdessä. Toisaalta punavihreidenkin keskuudessa on mukavia ja avaria ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi sananvapauden kaventamista vastaan. Kirjoitin esseet ennen kaikkea siksi, että olin kyllästynyt siihen, ettei asioista joista olisin halunnut lukea ollut kirjoitettu ilman itsesensuuria. Halusin purkaa oman turhautumiseni tästä rehellisyyden puutteesta ja kaikkein suurimpien kysymysten ohittamisesta. Pyrin kirjoittamaan siten, että rankasta sisällöstään huolimatta kirja myös viihdyttäisi lukijoita.

Tyylisi on suorasanainen ja käytät epäkorrekteja ilmauksia. Kuinka harkittua se on? Oletko saanut palautetta?

Provosointi on tietenkin harkittua. Pääasiallinen syy tälle on viihdyttäminen, lukuarvoltaan korkean tekstin tuottaminen sekä lukijan piikittely, josta itse pidän lukiessani muiden kirjoja. En ole koskaan loukkaantunut siitä, että kokisin jonkun provosoinnin menevän yli. Jos se menee yli, se on enemmänkin tyylivirhe. Palautteesta 99 prosenttia on ollut positiivista. Ihmiset ovat olleet tyytyväisiä siitä, että vanhanaikainen satiiri ja provosointi eivät ole täysin kuolleet, vaan että suomalaisessa nykyesseistiikassa niitä uskalletaan edelleen esittää. Kielteinen palaute on ollut enimmäkseen närkästystä yksittäisistä sanoista, ei niinkään itse sisällöstä.

Arvostelet eliittiä, joka ei välitä tavallisista ihmisistä. Se kuulostaa populistiselta. Mitä mieltä olet populismista?

Mielestäni eliittiä arvostellaan aivan liian vähän etenkin valtamediassa. Sekä vasemmisto- että oikeistopopulismi vastaa kansalaisten kritiikinnälkään, joka on täysin terve ja luonnollinen. Mitä suurempia kielteisiä mullistuksia nykyiset päättäjät aiheuttavat, sitä suurempi tarve populismille on. Eli en pidä populismia pahana asiana niin kauan kun se toimii yhteisten pelisääntöjen mukaan kunnioittaen demokratiaa ja valtiojärjestelmää.

Monissa esseissäsi on varsin pessimistinen sävy. Oletko itse pessimisti?

Olen pessimisti yleisesti, mutta en henkilökohtaisen elämäni suhteen. Eli olen sitä mitä ihmisten enemmistö kyselytutkimusten mukaan on kaikkialla länsimaissa. Ihmiset tietävät uutisten ja tilastojen valossa, että meillä on tässä maailmassa valtavia ongelmia, kuten ympäristön ylikuormitus. Tällaisiin suuriin aiheisiin liittyvä pessimismi on perusteltua. Kuka tässä todellisuudessa edes voi olla optimisti? En tarkoita että pitää heittää ”hanskat tiskiin”, mutta mielestäni kaikki toiminta on perustettava siihen, mikä tiedetään varmasti tai ainakin melkein varmasti. Mutta henkilökohtaisesti olen siis optimisti, mitä ei ehkä heti uskoisi!

Kirjassasi vetoat paljon psykologiaan, jolla selität monia asioita. Oletko itse perehtynyt siihen paljonkin? Onko tämä vaatinut paljon taustatyötä?

Minulla on laajat sivuaineopinnot psykologiasta yliopistosta osana koulutustani. Olen myös harrastanut psykologian tutkimuksen lukemista koko aikuisikäni. Jonkinlainen tietopohja minulla varmasti on, mutta en ole koskaan esiintynyt alan asiantuntijana. (Toivottavasti kukaan ei ole saanut sellaista käsitystä.) Kaikki väitteeni perustuvat psykologiassa ja sosiologiassa esitettyihin tulkintoihin ja teorioihin. Mutta vastuu sanoistani on tietysti yksinomaan minun. Olisi jo tilastollisesti hyvin epätodennäköistä, etten olisi erehtynyt usein.

Työstät uutta kirjaa. Kerro vähän siitä.

Työstän uutta esseekokoelmaa, jonka työnimi on ”Suuri Peli”. Nimi viittaa 1800-luvun suurvaltojen resurssisotiin. Nähdäkseni suuri peli on tullut takaisin 2000-luvulla ja onkin jo täyttä totta esimerkiksi Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän välisissä kilpailukysymyksissä. Tämä kilpailu elää parrasvalojen takana, siellä missä tavalliset ihmiset eivät sitä näe eikä siitä juuri puhuta lehdissä. Luonnonvarojen ehtyminen on osa tätä kilpailua, ja ongelmaan vastataan suurvaltapolitiikalla. Uskon myös, että tämä suuri peli näkyy ajan hengessä ja mentaliteetissa, jonka olemme sisäistäneet. Se näkyy muun muassa koventuneen sosiaalisen kilpailun muodossa, joka saatetaan ottaa ikään kuin ylhäältä annettuna, vaikka sille olisi myös vaihtoehtoja. Paljon parempia sellaisia.

  • 93
    Shares

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset