Kolumnit

Huomioita ”maalittamisen” kriminalisoinnista

© Pixabay

Maalittamisella tarkoitetaan perinteisesti sodankäyntitaktiikkaa, jossa vihollisjoukkojen sekä -kohteiden sijainti paikallistetaan ja määritetään ennalta hyökkäyksen kohteeksi, eli käytännössä tuhottavaksi tai vallattavaksi. Tätä nykyä maalittamisella tarkoitetaan pääasiassa sosiaalisen median palstoilla tapahtuvaa enemmän tai vähemmän asiapitoisen kritiikin esittämistä yksittäisen poliitikon tai yksityishenkilön toimintaa kohtaan. Jopa tasavallan presidentti on ottanut asiaan kantaa huolestunein sanankääntein, maalittamisen kodifiointia osaksi rikoslakia harkitaan ja rikosilmoituksia sekä tutkintapyyntöjä satelee.

Aika ajoin näkee keskusteltavan siitä, kuinka sanojen alkuperäinen merkityssisältö muuttuu, kun termejä ja käsitteitä valjastetaan uusiin käyttötarkoituksiin. Osa pitää tätä ihan normaalina kielen evoluutiona, mutta osa taas ikävänä merkkinä siitä, kuinka termien ja käsitteiden alkuperäinen sisältö kokee inflaation sanojen alkaessa tarkoittaa jotain täysin muuta kuin alun alkujaan. Osa väestä (mm. minä) ei pidä myönteisenä, mikäli maalittamisen tapauksessa alun perin vihollisjoukkojen sotilaiden sekä kaluston eliminoimista, so. tuhoamista, tarkoittavaa termiä käytetään internetkeskustelusta.

Iltalehti uutisoi 4.10.-19 tutkimuksesta, josta artikkeliin poimitun otsikon mukaan ”vihapuhe vahingoittaa demokratiaa ja poliitikot vaikenevat sen pelossa, mutta perussuomalaiset eivät koe vihapuhetta ongelmaksi”. Tutkimuksessa poliitikot yli puoluerajojen kertovat haluttomuudestaan jatkaa ”vaikuttamista kiistanalaisiin asioihin”. Käsittelin tutkimusta pintapuolisesti erään oikeustapauksen johdosta tässä kirjoituksessa, mutta asia on yhä ajankohtainen ilmeisesti suunnitteilla olevan vihapuheen sekä maalittamisen kieltävän lainsäädännöllisen hankkeen myötä.

Erityisesti humanitaarisen maahanmuuton ympärillä käytävä keskustelu saa aikaan kiivaita kannanottoja ja on yksi keskeisimmistä teemoista sosiaalisen median keskustelualustoilla. Minulle ei tuota ongelmia myöntää ja tunnistaa, että kriittinen ja aika ajoin jopa pahansuopa narratiivi on keskusteluissa yltiöliberaalia tavanomaisempaa, mutta mistä tämä voisi johtua? Mikäli edellisvuosikymmeninä hallitus- ja näin ollen päätäntävastuussa olleiden puolueiden juhlapuheet maahanmuuton autuudesta Suomelle olisivat yhteneväiset kansalaisten kokemusten kanssa, minkäänlaista ”vihapuheongelmaa” tuskin olisi.

Vihapuhetutkimusta käsitelleestä artikkelista:

    Eri puolueiden poliitikot jättävät osallistumatta julkisiin keskusteluihin, koska he pelkäävät vihapuheen kohteiksi joutumista.

    – Vihapuheen tavoitteena on vaientaa tiettyjä henkilöitä tai ryhmiä ja estää heitä osallistumasta julkiseen keskusteluun. Päättäjien vaientaminen on onnistuessaan vakava asia, sillä toimivassa demokratiassa päättäjien on voitava esittää ja selittää oma kantansa julkisesti, tutkimusraportissa arvioidaan.”

Lihavoitu sana ”eri” antaa ymmärtää, että kyseessä olisi keskusteluihin osallistumatta jättäytymisen osalta joko kaikki tai lähes kaikki nykyiset rekisteröidyt puolueet. Kuten jatkosta käy ilmi, keskittyvät vihapuhetta kokevat poliitikot lähinnä kolmeen. Tämä antaa osviittaa siitä, millaisen agendan julistaminen on kansalaisten mieleen ja vastaavasti siitä, millainen agenda on omiaan aiheuttamaan kielteisen vastaanoton. Oma asiansa on se, tulisiko työn alla olevaan maalittamisen kieltävään lainsäädäntötyöhön vaikuttaa se, millaisia sitä vastaanottaneiksi kokeneiden yksilöiden tuntemukset ovat.

Kaikkinainen palaute on seurausta siitä, että joku toimija on ”esittänyt ja selittänyt oman kantansa julkisesti”. Kannat ovat jonkun kansanosan tulkinnan mukaan epämiellyttäviä ja herättävät kielteisen vastareaktion. Vaihtoehtoinen tulkinta on se, että kansalaiset ovat liian tyhmiä tietääkseen, mikä on heidän omaksi parhaakseen (= elitismi). Kolmas vaihtoehto on se, että kanta on esitetty liian vaikeaselkoisesti ja näin ollen tulkittavissa toisin kuin esittäjä on tarkoittanut. Kanta on siis kyllä aiempaan viitaten esitetty, muttei juurikaan selitetty, ts. avattu, perusteltu tai taustoitettu.

    ”Eri puolueiden väliltä löytyy suuria eroja sen suhteen, kokevatko poliitikot vihapuheen vaikuttavan toimintaansa vai eivät.

    Vihreiden, keskustan ja RKP:n poliitikot kertoivat useammin kuin muiden puolueiden edustajat, että vihapuhe oli vähentänyt heidän motivaatioitaan ’vaikuttaa kiistanalaisiin asioihin’.”

Suomessa painotetaan vastuullista politiikkaa ja äänestäjän kuluttajansuojaa, vaikkei sitä mikään ennalta määrätty taho valvokaan. ”Vihapuheen” ja ”kiistanalaisiin asioihin vaikuttamisen” voi kuitenkin kääntää kysymykseksi siitä, miten kyseiset kolme puoluetta ovat toimineet edustamansa kansan hyväksi. Ovatko ne itse ja oman näkemyksensä mukaan Suomen kansan vai jonkun siihen nähden irrallisen ”hyvän” asialla? Itse asiassa tämä on juuri se kysymys, joka tulisi esittää kaikille niille puolueille sekä niiden edustajille, jotka haluavat vastuullisiin poliittisiin luottamus- ja virkatehtäviin aina kuntatasolta lähtien.

    ”Tutkimuksessa perussuomalaisten poliitikot erottuvat muiden puolueiden vastaajista.

    Vain hyvin harvat perussuomalaiset kertoivat vihapuheen heikentäneen heidän haluaan poliittiseen osallistumiseen. Enemmistö vihapuhetta itse kokeneista perussuomalaisista päinvastoin kertoi sen lisänneen halua vaikuttaa kiistanalaisiin asioihin.”

Ehkäpä vihapuhe- ja maalituslainsäädännön läpi saaminen tulisikin olemaan kansallismielisten poliitikkojen sekä nettikeskustelijoiden kannalta myönteinen asia ja sitä suuremmalla syyllä, mitä laveammin tulkittava siitä tulee. Jos niissä kansallismielisissä toimijoissa, jotka eivät tällä hetkellä koe lannistuvansa toiminnassaan ”kiistanalaisten asioiden” parissa on ripaus ilkikurisuutta, saataisiin laveatulkintaisen viharikoslainsäädännön myötä poliittisia vastustajia leivättömän pöydän ääreen.

Mikäli oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin mukaan työn alla olevaa ja kansalaisten sekä viranomaisen häirinnän sekä maalituksen kriminalisoivaa lainsäädäntömuutosta tullaan eri oikeusasteissa soveltamaan samaan tapaan kuin kiihottamista kansanryhmää vastaan, eli se ei tule olemaan asianomistaja- vaan yleisen syytteen alainen rikos, tulee tällä olemaan kaksi mielenkiintoista ja väistämätöntä seurausta:

  1. syyttäjänlaitos, jonka politisoituneisuudesta on muutamien oikeustapausten seurauksena tehty erinäisiä johtopäätöksiä, joutuu oikein toden teolla miettimään sitä, toimiiko se yhdenvertaisesti syyttämis- ja syyttämäjättämispäätöksineen ja
  2. syyttäjällä on virkansa puolesta velvollisuus suhtautua yhtäläisellä vakavuudella siihen, onko vihapuheen ja/tai maalittamisen kohteena ollut jonkin sellaisen ryhmän edustaja, joka on tätä nykyä lainsuojaton kansanryhmäävastaankiihottamis- ja kunnianloukkausrikosasioissa, kuten persu.

Kaikkein ilmeisin seuraus on se, että syyttäjänlaitos ja oikeusistuimet tulevat olemaan pahanpäiväisesti ylityöllistettyjä, kun itse kukin netissä rumasti sanomisen kohteena ollut alkaa perätä itselleen oikeutta lakiteitse.

Lähdetään siis liikkeelle tästä.

Mikäli maalittaminen lisätään rikoslakiin siten, millaista toimintaa sen toivotaan ehkäisevän, törmätään monenlaisiin juridisiin ja käytännön ongelmiin. Yksi juridinen perusongelma on se, että rikoslain ja sitä tulkitsevien oikeuslaitosten toiminnan tulisi olla mahdollisimman hyvin ennakoitavissa, jotta kansalaisilla on oikeusturva arvioidakseen sen, miten he toimivat. Siksi lainsäädännön on syytä olla mahdollisimman yksiselitteinen. Esimerkiksi tieliikennelaki on tällainen ja sanelee hyvin selvästi sen, millainen toiminta autolla liikkuessa on rangaistavaa, mikäli poliisi osuu paikalle.

Tulkinnanvaraisena sananvapauteen puuttuva laki johtaa itsesensuuriin, joka ei ole yhtään vähemmän vakava uhka sananvapaudelle kuin suoraviivainen sensuuri, eli mediassa – sosiaalinen tai ei – tapahtuvan julkaisemisen estäminen tietyiltä henkilöiltä kokonaan ja jo julkaistun sisällön poistaminen. Mikäli tieliikennelaissa sanottaisiin, että autolla ei saa ajaa ”liian kovaa” tai ”liian vaarallisesti”, kuljettajien olisi raastuvan välttämiseksi köröteltävä kaiken aikaa nykyiseen yleisnopeusrajoitukseen nähden tuntuvaa alinopeutta ja pysähdeltävä kaikkien mahdollisten risteysten kohdalla.

Tyypillisin esimerkki maalittamisesta tätä nykyä on jonkun itsensä intellektuelliksi sekä edistykselliseksi katsovan henkilön pölvästi julkilausuma (mallia ”valkoisella heteromiehellä ei ole oikeutta olemassaoloon”), johon esimerkiksi Jussi Halla-aho puuttuu itselleen ominaisella sarkastisella ja piikikkäällä tyylillään Twitterissä tai Facebookissa osoittaen lausuman naurettavuuden. Tämä tulkitaan hyökkäyskäskyksi ”hommalaisille”, ”suomensisulaisille” ja ”ihmisvastaisille möyhkääjille” käydä joukkovoimalla kommentin kohteena olevan henkilön kimppuun.

En väitä, etteikö näin tapahtuisi, koska osaan lukea, mutta kysymys onkin siitä, ollaanko kyseisen toiminnan ehkäisemiseksi valitsemassa oikeita työkaluja. Minun mielestäni oikea lääke on se, että esimerkiksi henkilön, jonka mielestä valkoisella heteromiehellä ei ole oikeutta olemassaoloon tai Suomeen mahtuu asustelemaan 80 miljoonaa ihmistä on ilman muuta jatkossakin annettava olla sitä mieltä mitä on. Mitä julkisemmin sen parempi, sillä yleisön on annettava osoittaa hänelle, onko kyseisillä näkemyksillä kannatusta.

Asia voidaan kääntää siten, että mikäli henkilö, jolla ei Halla-ahon tavoin ole sosiaalisessa mediassa kymmeniä tuhansia seuraajia, kommentoi samoin, ei yksin kommentin tavoitettavuuden (tai tässä tapauksessa tavoittamattomuuden) vuoksi synny samanlaista reaktiota. Näin ollen suuren ihmisjoukon seuraaman henkilön, kuten Halla-ahon, tulee käyttää omaa sananvapauttaan rajoitetummin kuin jonkun toisen ja lisäksi Halla-ahon kaltaisen henkilön kohdalla on matalampi kynnys epäillä (maalitus)rikoksen tapahtumisesta ja joutua syyteharkintaan kuin jollain vähemmän tunnetulla.

Sen, kenellä on jonkinlaista vaikutusvaltaa yleisöön julkisen asemansa perusteella (olipa julkisuus ansaittu millä tahansa meriiteillä), on toki aina suotu olevan jotakuta tavallisempaa pulliaista harkitsevaisempi toiminnassaan, kuten sen osalta, mitä sanoo julkisesti. Tähän suuntaan ohjaaminen on kuitenkin ollut pikemminkin moraalinen kuin juridinen kysymys. Perustuslain (§ 31) – kuten on viime aikoja myöten saatu useaan kertaan lukea – mukaan ”kansanedustajan tulee esiintyä vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä”, mutta tämä koskee etupäässä eduskuntatyötä.

Miten juridiikka suhtautuu siihen, että täysin vastaavanlaisen huomion jostain pösilöstä julki tuodusta mielipiteestä on ongelma vain Halla-ahon kirjoittamana, muttei esimerkiksi minun ja siksi, koska minulla ei ole sosiaalisessa mediassa kuin promillen murto-osa (eikä itse asiassa sitäkään) seuraajia ja näin ollen tavoitettavuutta kyseisellä viestillä? Tuleeko sosiaalisen median maalittamisen estävään lakipykälään sisällyttää jonkinlainen vastuupykälä, joka sitoo suuremmissa määrin henkilöitä, joilla on joitain toisia enemmän näkyvyyttä?

Maalituksen rangaistavuuden määrittää siis se, millainen joukkoreaktio jostain ärsykkeestä syntyy ja sen yhdenvertainen mittaaminen objektiivisesti – tapaus tapaukselta – ei käy aivan helposti. Pohjimmiltaan alkaa tuntua siltä, että maalittamisen kieltämisen tarkoituksena on turvata se, että valkoisille heteromiehille tuhoa tai 80 miljoonaa uussuomalaista esittävien pölvästien tulee saada laukoa vastaavanlaisia älyttömyyksiä kaikessa rauhassa ja häiritsemättä, jottei heille tule paha mieli. Ikään kuin kansakunnan kaapin päältä.

Osalla kansalaisista on kaikesta milloin minkäkin globaalin ongelman, kuten kehitysmaiden uskonnolliseen fundamentalismiin pohjautuvan terrorin sekä tästä kumpuavasta alikehittyneisyydestä aiheutuvan elintasokuilun tai ilmastonmuutoksen varjolla tehdyn ruoskinnan ja syyllistämisen jäljiltä sen verran itsekunnioitusta sekä omanarvontuntoa, että täysin arjen todellisuudesta vieraantuneet toimenpide-ehdotukset ja julkilausumat saavat kupin menemään nurin.

Herää väistämättä kysymys, ovatko sananvapauspoliisia tuekseen ja turvakseen tarvitsevat pösilöt itsekään vakuuttuneita omasta sanomastaan ja sen vakavasti otettavuudesta?

  • 155
    Shares

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti