Kolumnit

Hysteerikot ja käänteinen Midaan kosketus

© Pixabay

Kreikkalaisessa mytologiassa Fryygian toinen kuningas Midas tunnetaan lahjasta, joka sai hänet muuttamaan kullaksi kaiken, mitä hän kosketti. Länsimaalaisella tiedostavaisella älymystöllä on vastaava taianomainen lahja, mutta käänteisenä versiona. Kaikki sinänsä harmittomat, viattomat ja jopa yhdentekevät asiat, joihin he käpälänsä ulottavat, muuttuvat saastaiseksi synniksi. Kun kuningas Midas huomasi, ettei hän voinut koskettaa mitään muuttamatta sitä kullaksi, mukaan lukien oman tyttärensä, hän tuli syvästi katumapäälle ja halusi luopua lahjastaan. Meidän edistyksellistö on tyystin toista maata. He motivoituvat lisää aikaansaannoksistaan.

Matkan varrelta kyseisen porukan referenssilistalle mahtuvat mm. Brunbergin suukot, Fazerin Kina-karamellit (tämä sentään tapahtui Ruotsissa), Herra Heinämäen Lato-orkesterin intiaanihahmo sekä Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan saamelaissketsit. Kaikille näille yhteistä on se, että hahmot saivat olla kaikessa rauhassa ennen kuin joku älykkö oivalsi, että kyseessä on kulttuurillinen appropriaatio ja/tai rasismi. Lieneekö syy monen kuukauden mittaisten koronakaranteenien vai lämpimien kelien, ovat moniarvoisen, tiedostavaisen ja oikeamielisen suvaitsevaiston aivot ajautumassa kohti sulamispistettä.

Tällä hetkellä ei tunnu kuluvan päivääkään, etteikö jostain päin tulisi kohua lietsova havainto syrjinnästä, rodullistamisesta, toiseuttamisesta, patriarkaatista, poliisiväkivallan manifestaatiosta piirrossarjassa tai vähemmistöjen sorrosta tuotemerkissä tai jossain viihdeteollisuuden tuotteessa. Voisinkin jo tässä vaiheessa vihjaista sellaisista wanhoista piirretyistä kuin Scrub Me Mama With A Boogie Beat ja Coal Black and de Sebben Dwarfs, mikäli joku lukija mielii saada vertailupohjaa sille, mitä he nykyään pitävät valtaisan rasistisena.

Minusta nuo molemmat edustavat ihan oikean rasismin synkintä pohjanoteerausta, eikä kumpikaan niistä ole millään muotoa hauska – olkoonkin, että ne todellakin ovat vanhoja.

Uskon, että halukkuutta muuttaa sitä sun tätä kyseenalaiseksi miellettyä aineistoa kohti neutraaliutta ja sensuroida kokonaan loput on elänyt tiedostavaiston mielissä jo pitkän aikaa. Tämä osittain pinnan alla kytenyt hinku, jota kutsun muka-nokkelasti ”kulttuurirevisionismiksi” (nähdäkseni brändääminenkin on osa kulloinkin vallitsevaa kulttuuri-ilmastoa), on odottanut kaiken aikaa kyllin voimakasta ärsykettä. Lopullisen sysäyksen joukkohysterialle antoivat viimeaikaiset Yhdysvaltojen poliisin aiheuttamat mustaihoisten ihmisten kuolemat, joista mainittakoon George Floyd, Rayshard Brooks, Breonna Taylor ja Tony McDade.

Esittelen seuraavassa kaksi esimerkkitapausta täysin ylimitoitetusta sekä todellisuudesta vieraantuneesta hysterisoinnista aivan lähimenneisyydestä muutamien olennaisiksi katsomieni jatkohavaintojen kera.

Uncle Ben’s

Ottaen huomioon, että Brunbergin suukkojen etikettiä retusoitiin ensimmäisen kerran silloisen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen aloitteesta jo vuonna 2006 ja Kina-karamelleista kohuttiin vuonna 2011, kesti yllättävän kauan, että Uncle Ben’s -riisipakkausten musta mies on joutunut erityishuomion kohteeksi. Hahmo aiotaan poistaa tuotteista pikimmiten, kertoi Ilta-Sanomat pari päivää sitten. On myönnettävä, että molempien makeisten pakkauksissa esiintyivät piirteiltään ylikorostetut stereotyypit afrikkalaisesta ja kiinalaisesta henkilöstä. Uncle Ben’sin Ben-setä (tai vaihtoehtoisesti eno) puolestaan on kaikin puolin neutraali.

Hahmo ei ole karikatyyri, jossa korostettaisiin afrikkalaistaustaisen ihmisen tunnusomaisia piirteitä (omaan tiedostavaisuuteensa läkähtymäisillään olevien gender-asiantuntijoiden termein ”miestyypillinen kehollisuus”). Hahmo ei esitä tummaihoista ihmistä millään tapaa halventavassa valossa. Normaalissa maailmassa ruokaostoksilla käyvä kuluttaja, joka on minun tavoin mieltynyt juuri kyseiseen tuotemerkkiin, muistaa haeskella hyllystä pakettia, jossa ”on se semmoinen miehen kuva ja nimi” – toisin kuin vaikkapa kilpailijatuotemerkki Risellalla. Ei mitään sen kummempaa.

Normaalissa maailmassa ei alleviivata ”rodullisia piirteitä” sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan. Ihmiset ovat ensisijaisesti ihmisiä, eivätkä rotujensa (tai muidenkaan viiteryhmien) edustajia, vaikka sellainen esiintyisi jonkun tuotteen markkinoinnissa. Tälle satunnaiselle asiakkaalle riisipakkauksen kuvitus ei ilmennä rasismia, rodullistamista, stereotypisointia tai muutakaan epäilyttävää. Hänelle mies kuvassa on periaatteessa yhdentekevä ja sen funktio on ollut kautta vuosikymmenten osa kyseisen tuotteen brändiä, vaikka onkin sattumoisin mustaihoinen. Entä sitten? Miksi ei saisi olla?

Ei normaali ja tervejärkinen ihminen syväluotaa tuollaisia asioita päivät pitkät – puhumattakaan, että tekisi sitä ruokaostoksilla. Sen sijaan tiedostavaiston mielestä kaikkien suorastaan pitäisi toimia näin, jotta piilossa, rivien välissä ja kuvituksen takana piilevät syrjivät ja halventavat rakenteet tulisivat esiin ja niistä myös keskusteltaisiin alinomaan. (Ikään kuin niistä ei keskusteltaisi jo nyt.) Tiedostavaisen ihmisen elämän täytyy olla aivan mahdottoman kuormittavaa, sillä oikein mitään ei voi tehdä ja missään ei voi käydä, ettei mielikuvitus ala laukata ja piilosyrjinnän tunnusmerkkejä laukkaa verkkokalvoille.

Hysteerikot eivät ole tulleet ajatelleeksi sitä, että pyrkimällä poistamaan kyseisen kuvan näkyvistä he samalla implikoivat, että mies mustine ihoineen tai jopa juuri yksinomaan se iho on jollekulle jonkinlainen ongelma, vaikkei näin tietenkään ole. Jos ja kun kaikki menee suunnitelmien mukaisesti ja jatkossa yhtiön tuotteet ovat toistaiseksi löydettävissä nimensä perusteella (tämänkin muuttamista yhtiössä mietitään), ihmisten mieliin jää se, kuinka jotkut edistykselliset tahot kokivat vuonna 2020 paketeissa olleen kuvituksen häiritseväksi vain siksi, että siinä oli musta mies.

Eikö tämä piilotteluun ja sensurointiin pyrkiminen kuitenkin ole hyvin rasistinen lähestymistapa juuri siksi, että yksinomaan mustan miehen läsnäolo riisipaketissa koetaan ongelmalliseksi? Sen sijaan, että kyseisen chicagolaisen kokki ja tarjoilija (huomioikaa, ettei siis puuvillapellolla työskennelleen orjan) Frank Brownin perillisten annettaisiin jatkossakin olla ylpeitä siitä, että heidän isovanhempansa on (ja kohta menneessä aikamuodossa oli) ensimmäisiä afrikkalaistaustaisia, joka on päässyt kansainvälisesti arvostetun ja tunnetun brändin mainoskasvoksi? Minusta tällainen lähestymistapa on kaikin puolin mielekkäämpi.

Mikäli mustaihoisten ihmisten eksistenssi brändeissä, mainoksissa ja yhtään missään materiaalissa (pois lukien Amnesty, Pakolaisneuvonta, SPR, UNHCR, Unicef ym., joilla konteksti on aina taatusti parempi) on näin vakava asia, voi tällä kehityksellä olla kauaskantoisempia seurauksia. Kuka enää uskaltaa palkata mustaihoista näyttelijää mainoskampanjansa keulakuvaksi, jottei osa kuluttajista vaan pöyristy sydänjuuriaan myöten ja ala boikotoida tuotetta? Hänhän on siinä aivan mustan miehen/naisen näköinen! Käykö suvaitsevaisto seuraavaksi Gilletten mainoksissa esiintyvän jalkapallotähti Raheem Sterlingin kimppuun?

Ryhmä Hau (engl. PAW Patrol)

Kanadalaisessa animaatiosarja Ryhmä Haussa seikkailee eri ammattikuntia (suomennokset omiani, eivätkä välttämättä kovin täsmällisiä) edustavia hassuja koiria: palomieshenkilö ja ensihoitaja dalmatialainen, rakennusmieshenkilö bulldoggi, poliisi- ja vakooja saksanpaimenkoira, jätteiden kierrätyksen päälle ymmärtävä sekarotuinen, sukelluspelastaja labradorinnoutaja ja lentäjä cockerspanieli tai joku sen tapainen. Tällä tavoin neutraalisti ja tiedonvälitystarkoituksessa ilmoitettuna kattaus ei vaikuta mitenkään vahingolliselta – muistaen toki sen, että kyseessä on lastenohjelma, jonka tarkoitus on olla leppoisa ja mielenkiintoinen.

Joku saattaisi jopa ajatella, että sarjan luojat ovat olleet kaukaa viisaita sijoittamalla rooleihin koiranpentuja ihmisten sijaan, sillä jälkimmäisessä tapauksessa olisi täytynyt harkita tarkoin, millaisia ihmistyyppejä hahmoissa olisi ollut poliittisesti korrektia käyttää, jottei mikään olisi a) aliedustettu, b) yliedustettu tai c) esitetty jotain toista heikompana tai epäpätevämpänä ja vice versa. Koska hahmoja on vain kuusi, olisi tämä ollut mahdotonta.

Kuten on nykyajalle tyypillistä, ja mikä on käynyt viime aikoina harvinaisen hyvin ilmi, ei edes suloinen hauvapartio ole immuuni massahysterian aiheuttamalle painostukselle. Erityisesti luupin alla on ollut poliisikoirahahmo, joka – luoja paratkoon – esittää poliisin rooliaan liian myönteisessä valossa:

    ”Yhdysvalloissa esillä ollut poliisin rasistisen väkivallan vastustaminen on laajentunut myös fiktiivisiin poliisihahmoihin. Jopa lastenohjelmien kiltti ja sydämellinen poliisikoira saa protestista osansa. Kiltti animaatiopoliisikoira nimittäin edustaa hyvän poliisin arkkityyppiä, jota nähdään paljon televisiossa ja elokuvissa.

    Osa poliisiväkivallan vastustajista haluaa poistaa hyvän poliisin arkkityypin populaarikulttuurista, jotta ihmiset ymmärtäisivät, että poliisit tekevät myös pahoja asioita.”

Hmm… Kyseessä on lastenohjelma, eli toisin sanoen sen ensisijainen kohderyhmä ovat lapset. Pitäisikö kyseinen hahmo korvata korruptoituneella, väkivaltaisella, virka-asemaansa toistuvasti väärinkäyttävällä ja viinaan menevällä vastineella? Olisiko Ryhmä Hau silloin enää lastenohjelma? Vastaisiko se tuolloin paremmin palautteen antajien maailmankuvaa? Onko suurin vääryys siis se, että ohjelman katsotaan opettavan lapsia luottamaan poliisiin ja pitämään poliisia näin ollen oikeudenmukaisena yhteiskuntarauhan turvaajana niin kuin ohjelmassa esiintyvä koirahahmokin?

Huomionarvoista on ehdottomasti myös se, että epäterveeksi katsottu arkkityyppi halutaan poistaa populaarikulttuurista kokonaan. Tämä pyyntö on omituinen mm. siksi, että mieleeni tulee oitis useampikin suositun tv-sarjan tai elokuvan ”paha poliisi”. Mainittakoon nyt vaikka RoboCop 2 -elokuvan konstaapeli Duffy (korruptoitunut narkomaani), joskin kyseessä on varsin vanha elokuva (vuodelta 1990). Olisiko hänen kaltaisensa poliisi mielekkäämpi roolihahmo lapsille tarkoitetussa piirrosohjelmassa?

Kohkausta hauvaveijareiden Ryhmä Haun ympärillä on käyty lähinnä Pohjois-Amerikassa ja Ilta-Sanomiin kerätty palaute ylle lainattuine yhteenvetoineen on peräisin ohjelman Twitter-tililtä. Tämä meteli käynnistyi epäilemättä Floydin, Brooksin, Taylorin, McDaden ja muiden mustien poliisiväkivallan uhrien johdosta. Poliisiväkivalta ilmiönä on herättänyt runsaasti keskustelua myös Suomen Facebookissa ja Twitterissä. Tämä kertoo siitä, että varsin moni Jenkkilän ilmiöistä ja trendeistä rantautuu Suomenkin kamaralle ennemmin tai myöhemmin.

Suhteellisuuden- ja todellisuudentaju katoavat jonnekin Atlantin valtameren maininkeihin.

Varsin hälyttävää on se, että säännöllisen epäsäännöllisesti näkee merkkejä sellaisesta laajemmasta asennoitumisesta, jossa poliisia ei enää pidetä yhteiskuntarauhan turvaajana vaan vihollisena huolimatta siitä, ettei Yhdysvaltojen ja Suomen poliisia voi verrata keskenään. Meillä viranomaisten koulutus on paljon laadukkaampi, kestää huomattavasti pidempään ja sitä kauheinta asiaa – virka-aseen käyttöä – valvotaan erittäin tarkasti. Jos olisin ilkeä, voisin liittää tähän kuvankaappauksia sieltä täältä somea, mutta uskoisin teidän kaikkien törmänneen tarkoittamaani asenteeseen, jota yritän seuraavaksi lyhyesti kuvailla.

Anarkistien mielenosoituksissa tai talonvaltauksissa tavataan usein poliisin tahallista provosointia, jotta saadaan aikaiseksi mehukkaita videoita, kun rauhansoturia kannetaan niskaperseotteella maijaan. Lievähkönä mutta mieleenpainuneena esimerkkinä toimikoon elokuussa 2016 Helsingin Itäkeskuksessa järjestetyn mielenosoituksen yhteydessä megafoniinsa ”kytät, siat, natsien kätyrit” -taistelukutsua kailottanut naishenkilö, joka sai ympäröivästä porukasta vastakaikua sanomalleen. Syy oli ymmärtääkseni se, että poliisi oli osallistunut sittemmin kielletyn Pohjoismaisen vastarintaliikkeen mielenosoituksen valvontaan.

Tuoreempi esimerkki poliisin vastaisesta asenteesta nähtiin viime perjantaina Helsingissä Hietaniemen rannalla, jonne oli kokoontunut useampi sata nuorta juhannusta viettämään. Suurin osa oli epäilemättä liikkeellä rauhallisin aikein mutta pienempi osa ei niinkään rauhallisin. Miten muuten on selitettävissä se, että mukaan oli joka tapauksessa otettu ilotulitteita, joita saa lain mukaan ampua vain uuden vuoden aattona ja silloinkin tiettynä aikavälinä? Eivät ilotulitteet heidän kouriinsa taivaaltakaan tipahtaneet sillä hetkellä, kun paikalle alkoi saapua useampia poliisipartioita.

Lopputuloksena – kuten kaikki jo varmastikin tässä vaiheessa tietävät – poliisia provosoitiin ehdassa ACAB-hengessä (”All Cops Are Bastards”, kaikki kytät ovat paskiaisia – Suomessakin vaikuttavan Antifan yksi tunnuslauseista, jonka kirjainlyhennelmä tulee aina välillä vastaan alikulkuväylien tapaisten paikkojen graffitimaalauksissa) voimakeinoihin saadakseen porukan rauhoitettua. Minulle kelpaa selitykseksi se, että tätä seurannut rakettien ampuminen sekä kivien ja pullojen heittäminen poliisia sekä sen ajoneuvoja kohti oli ”päähänpisto” juuri mainittuna ajankohtana ja vain muutaman henkilön toimesta.

Sen sijaan päähänpistona ei voi pitää lukuisia etenkin Floydin ja Brooksin menehtymisen jälkeen suomalaisessa sosiaalisessa mediassa esiintyneitä kommentteja, joissa poliisia pidetään yksiselitteisesti vihollisena. Osalla kommentoijista taustalla vaikuttaa olevan jokin henkilökohtainen ikävä kokemus poliisin kanssa asioimisesta, joka projisoidaan poliisivoimiin kokonaisuutena. Silmämääräisesti arvioituna niitä ovat kirjoittaneet aikuiset ihmiset. Nämä kaikki ovat omiaan ohjaamaan yhteiskunnallista ilmapiiriä epäterveeseen suuntaan ja tätä ilosanomaa ottavat vastaan myös ahkerasti sosiaalista mediaa käyttävät nuoret.

Eräs syy, miksi halusin tuoda julki näitä ajatuksia, ovat äänenpainot, joiden mukaan nimenomaisesti perussuomalaiset jaksavat toistaiseksi tyystin taltuttamatta olevasta koronavirusepidemiasta, työllisyydestä sekä työttömyydestä, sote-uudistuksesta, valtiontaloudesta, hävittäjähankinnoista ja muista kiistatta yhteiskunnan kannalta tärkeämmistä tapetilla olevista asioista huolimatta vaahdota jäätelöpuikoista ja riisipaketeista. Voi kunpa toivoisinkin asian olevan juuri näin, sillä siinä tapauksessa meillä olisi valta myös pysäyttää tämä hulluus olemalla hiljaa tai vaihtamalla puheenaihetta. Valitettavasti asiaintila on täysin toinen.

(Sivuhuomiona poliittista keskustelua myrkyttävät vähintään kaksi sellaista elementtiä, joita siihen ei tulisi kuulua, mutta jotka toistuvat alituisesti. Ensimmäinen ja tavanomaisempi on kanssakeskustelijan kirjoitus- tai kielioppivirheistä naljailu ja toinen puolestaan moittiminen siitä, että hän käsittelee aihetta x, vaikka juuri nyt pitäisi keskustella paljon, paljon merkittävämmästä asiasta y, ja molemmilla keinoilla vastapuolen diskvalifiointi. Eduskuntakeskustelusta, jota on tällä viikolla puitu oikein perusteellisesti, tavataan sanoa, että kyllä saliin puhetta mahtuu. Kyllä sitä pitäisi näin ollen mahtua myös verkkoonkin.)

Ei kenellekään (normaalijärkiselle) ihmiselle ole oikeasti mitään merkitystä sillä, millainen etiketti tai pakkauskuvitus millään tuotteella on, kunhan itse tuotteen laatuun, kuten tuoreeltaan esillä olleissa tapauksissa riisiin tai jäätelöön, ei puututa. Veikkaan, ettei kovinkaan moni osaisi katugallupissa perustella sitä, miksi joku aiempi brändi tai myyntipakkauksen ulkoasu olisi kuluttajan kannalta olennaisesti tärkeämpi kuin uusi, mikäli tuoteartikkeli itsessään säilyy ennallaan.

Terveellä maalaisjärjellä ja suhteellisuudentajulla varustetut ihmiset ovat vouhotuksen edessä pelkässä sivustaseuraajan roolissa – vailla mahdollisuutta hillitä joukkohysterian voittokulkua. Samalla katsomon puolella voidaan aprikoida sitä, mitä kaikkea vielä pöljempää tulevaisuus tuo tullessaan nyt tehtyjä kyseenalaisia ratkaisuja perusteena käyttäen. Kyseenalaisia päätöksiä, uudistuksia ja muutoksia ei pidäkään välttämättä vastustaa yksinomaan niiden pakkasen puolelle kääntyvän hyöty-haitta-suhteen vuoksi vaan siksi, että tällainen toiminta legitimoi jatkossa vielä pölhömpiä päähänpistoja.

Viihde- ja elintarviketeollisuus ovat valtiovallasta irrallisia toimijoita, joten niiden toimintaan ei voi puuttua äänestämällä. Tämän kirjoituksen punainen lanka onkin yleinen asenneilmapiiri ja se, mihin suuntaan se kehittyy. Joku saattaakin sinänsä asiaankuuluvasti tiedustella, että miten suomalaiset kuluttajat muka voisivat vaikuttaa monikansallisten konsernien, kuten Mars-yhtiön, brändinuudistusaikeisiin. Vastaus kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan: ei mitenkään. Sama pätee myös kanadalaisen tuotantoyhtiön Ryhmä Hauhun. Näillä näkymin kehityskululle ei voi mitään ja seuraava askel on vain yrittää sopeutua.

Kun kalteva pinta on lasketeltu alas saakka, meillä on hajuton ja mauton, äärimmilleen tasapäistetty, sukupuolineutraali, persoonaton ja tasaisen harmaa maailma, jossa ainoastaan pallopäiset tikku-ukot ja –akathenkilöt ovat sallittua kuvitusta niin televisio-ohjelmissa, mainoksissa, sarjakuvissa, elokuvissa kuin yritysten markkinointikuvastossa. Jottei vaan vahingossakaan kukaan, edes kukaan yksittäinen ihminen jossain kaukana, loukkaantuisi.

En tiedä teistä muista, mutta minun mielestäni tuollainen yhteiskunta edustaa dystopiaa.

  • 53
    Shares

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset