Kulttuuri

Juhlapuhe 612-soihtukulkueelle itsenäisyyspäivänä 2017

Kuvakaapaus Olli Heikkilän Youtube-videolta
Juhlapuhe 612-soihtukulkueelle itsenäisyyspäivänä 2017 – N. A. Saramo

Naiset ja herrat,

Tänään tulee kuluneeksi tasan sata vuotta siitä, kun suomalaiset hyväksyivät maansa itsenäisyysjulistuksen. Kuluneena vuonna on vietetty näkyvin menoin Suomi 100 -juhlavuotta. Haluan heti käyttää tämän tilaisuuden ja todeta, mitä olen koko vuoden ajatellut: ”Suomi 100” on harhaanjohtava otsikko tälle vuodelle kahdestakin syystä. Ensiksi siksi, että se antaa ymmärtää, että isänmaamme sata vuotta sitten julistettu ja lunastettu itsenäisyys jatkuisi yhä, vaikka monet maamme tulevaisuudelle merkittävät päätökset ovat vieraissa käsissä. Toiseksi siksi, että se typistää ”Suomen” pelkäksi valtioyksiköksi. Suomen alku ei löydy 1900-luvun konekirjoitetun asiakirjan parlamenttikäsittelystä vaan Suomi ja suomalaiset ovat ikiaikaisia, tuhansia vuosia taakse ulottuva orgaaninen kokonaisuus. Kun irrotamme katseemme lyhyen aikavälin poliittisesta historiasta ja katsomme laajempaa kuvaa, huomaamme, että tämä maa ja kansa ovat paljon vanhempia ja jotain paljon suurempaa kuin nykyiset hallintorakennelmat ja päivänpoliittiset kysymykset.

Mainitsin kansan ja maan. Vakaumukseni on, että ne ovat erottamattomat. Kansallisrunoilijamme kuvaa runossaan ”Maamme” meille rakkahaita koskia kuohuineen, ikuisten honkain huminoita, täht’öitämme, kesiä kirkkahia, jotka kaikki painui sydämeen. Runossa kerrotaan kansamme muinaisista taistelupaikoista, joissa veri on virrannut hyväksi meidänkin.

Vaikk’ onni mikä tulkohon,
maa, isänmaa, se meillä on.
Mi maailmass’ on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?

Runeberg oli kansallisia herättäjiämme ja herätystyössään hän vetosi paljon maisemaan ja maamme luontoon. Ympäröivä luonto ja maisema ovat jotakin, joihin ihminen kasvaa kiinni. Kokemukset niistä ovat jaettuja kokemuksia, joten suhteemme ympäristöömme linkittyy suhteeseemme yhteisöömme.

Muinaiset roomalaiset ajattelivat, että paikalla on henki, joka on myös suvun esi-isä. Eli: että suku on yhteydessä maihinsa, kansa taas yhteydessä kotimaahansa. Toistan itseäni: kansa ja maa ovat erottamattomat.

Usein sanotaan, että nykyihminen on vieraantunut luonnosta. Harvemmin tiedostetaan, että tämä on osa samaa kehitystä, jossa yksilö on erotettu kansastaan. Käännän katseeni erääseen maailmanhistorian merkittävimpään murrokseen, Ranskan vallankumoukseen. Sen kautta löi läpi ja lopulta vallitsevaksi ajatus, että syntyperällä ei olisi merkitystä. Maata saivat hallita muutkin kuin monarkki. Olemme nyt ajatuksen seuraavassa askeleessa, sen loogisessa päätepisteessä: jos syntyperällä ei ole merkitystä ja olemme vain yksilöitä, mitä silloin on kansa? Ranskan vallankumous, kerran päästyään Pandoran lippaasta, jatkuu yhä. Olemme nyt siinä vaiheessa, missä meiltä kysytään: kuuluuko tämä maa jollekin tietylle kansalle, kuuluuko Suomi suomalaisille? Onko suomalaisuudella mitään merkitystä, onko kansoja edes olemassa?

Oikeat vastaukset näihin kysymyksiin, totuus, ei ole täysin unohtunut, kuten huomaan, kun katson tänään ympärilleni. Hyvät ystävät, meidän on käännettävä tämän aluksen kurssi ja saatava aikaan kokonaisvaltainen ideologinen herätys. Kansamme on löydettävä uudelleen itsensä ja samalla siteensä luontoon. Mikä voisi olla luonnollisempaa kuin orgaaniset yhteisöt – perhe, suku ja kansa? Kun opimme ymmärtämään luonnon lainalaisuuksia, huomaamme, että biologia koskee ihmisiäkin.

Yksilön osa tässä maailmassa on syntyä, oppia, huomata kuolevaisuutensa ja kaiken katoavaisuus ja elää tietoisuudessa, että hänen verrattain lyhyt elämänsä väistämättä jonakin päivänä päättyy. Yksilön elämä on tarkoitukseton umpikuja. Mutta tämä ei ole elämän koko kuva, sillä kukaan meistä ei ole yksittäinen. Olemme osa sukupolvien ketjua.

Olemme kokoontuneet tänne tänään kulkeaksemme sankarihaudoille kunnioittamaan edellisiä sukupolvia. Edellisten sukupolvien teot ovat mahdollistaneet sen, että ylipäätään olemme olemassa. Kuten luonnossa tapahtuu sukupuuttoja, myös kansoja kuolee pois. Meitä edeltävät polvet eivät suostuneet kuolemaan, vaan he taistelivat sen puolesta, että saisivat elää. Ja he elävät: meissä.

Hyvät isänmaan ystävät, ilta on laskeutunut. On pimeää, pimeää kuin aikamme. Luomakunta ja kansamme ovat uhattuina. Pimeässä loistaa kuitenkin liekki. Soihtu on vanha elämän ja jatkuvuuden symboli. Muistuttakoon tämä soihtukulkue meitä siitä, kuinka kansamme elämäntahto loimuaa ja sukupolvien ketju jatkuu. Me emme peräänny, emme hellitä emmekä alistu. Emme anna kansamme hävitä emmekä anna maamme väestön vaihtua. Me elämme!

Rakkaat suomalaiset! Tulevaisuus on meidän.

N. A. Saramo

Jakoa

Uusimmat uutiset