Kolumnit

Kadonneet lapset

Valitettavasti otsikko ei ole viittaus Tove Janssonin teokseen Vaarallinen juhannus vaan ilmiöön, jossa maahanmuuttajataustaisten perheiden jälkikasvua laitetaan matkustamaan takaisin kotimaihinsa ”ojentautumaan”, kuten asiaa edellisellä hallituskaudella nimitettiin lapsiasiainvaltuutetun kanssa käydyissä keskusteluissa. Sen koommin lapsista ei välttämättä enää kuulukaan mitään. Tosiasiassa matkojen motiivi on lähtömaan kulttuurin oppiminen, mikäli lapsista on tullut aikansa länsimaissa vietettyään liian liberaaleja, eivätkä tytöt esimerkiksi enää pidä niqabin käyttöä välttämättömänä. Joissain tapauksissa tarkoitus on vanhempien ja/tai sukulaisten etukäteen järjestämä avioliitto – naisten ja tyttöjen tapauksessa joskus jopa huomattavasti iäkkäämmän miehen kanssa – tai sukupuolielinten rekonstruointi vastaamaan paremmin Allahin mieltymyksiä.

Sukupuolielinten silvonta nousee pinnalle säännöllisen epäsäännöllisesti ja samoin kuin ääri-islamistisen terrorisminkin osalta, tulen joka kerta miettineeksi, että olisiko nyt vihdoinkin se kerta, jolloin päättäjät ja viranomaiset siirtyvät sanoista tekoihin, jotta ilmiötä voitaisiin seuraavan kerran käsitellä menneessä aikamuodossa. Samanlainen tunne on nytkin, kun Ilta-Sanomat julkaisi tämänpäiväisessä lehdessään neljän sivun mittaisen artikkelikokoelman, joissa haastateltiin nykyisestä hallituksesta opetusministeri Li Anderssonia (vas) sekä sisäministeri Maria Ohisaloa (vihr). Toiveita herättelevästi kumpikin ministereistä antoi varsin täyspäisiä kannanottoja huolimatta siitä, että molemmilla on melko väkevä tausta kulttuurirelativistisessa (ts. eri kulttuurien maallisen lainsäädännön ylittävä itsemääräämisoikeus) ajattelutavassa.

Aiemmin olen saanut pettyä, sillä hetken aikaa asian ympärillä käytävän keskustelun sekä mahdollisesti jonkinlaisen tv-teemaillan jälkeen ei enää kuulu saati varsinkaan tapahdu mitään konkreettista. Ennen pitkää joku tutkiva journalisti oivaltaa, että tällaistakin yhä tapahtuu, muutamaa kokemusasiantuntijaa, viranomaista ja poliitikkoa haastatellaan ja siihen se taas jää. Lisäksi pettymystä on lisännyt entisestään jo aiemmin mainittu kulttuurirelativistinen ja -sensitiivinen suhtautuminen puheenaiheeseen. Nähdäkseni tällä tulokulmalla on kaksi ulottuvuutta. Ensinnäkin vetoaminen eri kulttuurien kukoistukseen, ainutlaatuisuuteen ja koskemattomuuteen on helppo keino pestä kädet ongelmista. Toisekseen monet yksinkertaisesti sattuvat olemaan vakavissaan sitä mieltä, että ihmisoikeudet ovat alisteisia kulttuurinormeille ja -traditioille.

Jälkimmäistä tulkintatapaa vaikuttaa edustavan aiemminkin monikulttuurisuuteen liittyvien ”ilmiöiden” yhteydessä kyseenalaista julkisuutta niittänyt Helsingin poliisin ylikomisario Jari Taponen, jonka mielestä näissä ”ojentautumismatkoissa” ei ole kyse mistään sen vakavammasta kuin kantasuomalaisten tavassa lähettää kesälomalla lapsensa maaseudulle mummolaan. Lienee kai sanomattakin selvää, että kyseinen vertaus on halveksuntaa niin kunniakulttuureissa ilmenevästä sorrosta ja väkivallasta kärsiviä lapsia kuin suomalaisia mummojakin kohtaan. Mikäli vertaus oli kieli poskella esitetty, ei se varsinaisesti tilannetta kohenna. Ehkä pikemminkin päin vastoin – semminkin, kun Taponen tietää tapauksia, joissa visiittiä lähtömaahan ja tätä seuraavaa kurinpalautusta on käytetty kasvatusmetodina.

Keinovalikoimaan on esitetty poikkihallinnollista viranomaisyhteistyötä ja opettajien ”täsmäkoulutuksen” lisäämistä riskitekijöiden havaitsemiseksi, jotta niistä osattaisiin kertoa ennen kuin on liian myöhäistä ja lapsi on kadonnut kuin tina tuhkaan. Ilta-Sanomien niin ikään haastatteleman kansalaisjärjestö Fenix Helsinki ry:n puheenjohtaja Ujuni Ahmedin mukaan kulttuurirelativismi vaikuttaa yhä erittäin voimakkaasti suomalaisessa viranomaistyöskentelyssä ja estää puuttumasta selkeisiin epäkohtiin, koska ne ovat asianosaisten perheiden sisäisiä. Mielestäni tosin onkin väärin lähteä lisäämään opettajien vastuuta asiassa, sillä heidän leipätyönsä on opetussuunnitelman mukaisen opetuksen antaminen oppilailleen – ei heidän sosiaalikuraattorina toimiminen.

Ilta-Sanomien niin ikään haastattelema ja nimettömänä pysyttelevä eteläsuomalaisen koulun rehtori tunnistaa ilmiön, mutta tulkitsee, että katoamisen sijaan nuori on käynyt matkaan ”toisen vanhempansa kanssa tai asuu siellä sukulaisten luona jatkaen koulunkäyntiään ja eläen niin sanotusti normaalia elämää”, vaikka totuus voi olla mitä tahansa hyvän, pahan ja pahemman väliltä. Opettajat yli päätään eivät välttämättä koe velvollisuudekseen saati toimenkuvaansa kuuluvaksi olla perillä liian yksityiskohtaisesti oppilaidensa perhe-elämästä. Tätä varten ovat ne varsinaiset sosiaaliviranomaiset ja -kuraattorit – joskin opettajien havainnot ja konsultaatioapu on varmasti tervetullutta.

Itse peräänkuuluttaisin selkeiden riskiryhmien kartoittamista, vaikka se vaatiikin roppakaupalla tiedostavaisen kansanosan paheksunnan kohdetta numero yksi, eli etnistä tai täsmällisemmin sanottuna etnokulttuurista profilointia. Vaikka Ilta-Sanomatkin välttää puhumasta eksplisiittisesti muslimeista käsitellen ilmiötä sen sijaan maahanmuuttajataustaisiin perheisiin liittyvänä, kukaan vakaumuksellisinkaan kulttuurirelativisti tuskin on sitä mieltä, että suomalaisten sosiaali- ja terveydenhuoltoviranomaisten olisi suotavaa törsätä resursseja antamalla kunniaväkivaltaan liittyvää valistusta saksalais-, vietnamilais- tai amerikkalaistaustaisille perheille.

Fenix Helsinki ry:n Ujuni Ahmedkaan ei niele selitystä, jonka mukaan viranomaiset eivät olisi tietoisia kunniaväkivallasta. Kaikki eivät varmasti ole sitä henkilökohtaisessa työelämässään kohdanneet, mutta koska ilmiö on ollut tiedossa Maria Ohisalon mukaan sisäministeriössäkin, joka aiempaan viitaten kävi edellisen hallituksen voimin keskusteluita silloisen lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttilan kanssa, voi kukin vetää tästä omat johtopäätöksensä koskien sitä, onko asia ollut esillä viranomaisten keskuudessa vai ei.

    ”- Pitäisi hyväksyä se, että nämä asiat eivät ole olleet viranomaisilta pimennossa, Ujuni aloittaa.
    Viranomaisten on tärkeää myös tehdä taustatyötä, tutkia ja tehdä tilastoja.
    Ujunin mukaan viranomaisten pitää puhua suoraan yhteisöille ja niiden omilla termeillä pakkoavioliittoja ja silpomista vastaan.
    – Tehdään näille selväksi, mikä on laitonta ja mikä ei. Tyttöjen sukupuolielinten silpominen tulkitaan Suomen laissa törkeänä pahoinpitelynä, Ujuni sanoo.”

Jos somaliyhteisöön kuuluvaksi ilmoittautuva Ujuni Ahmed uskaltaa antaa tällaisia toimenpide-ehdotuksia, on vaikea kuvitella mitään järkevää syytä – jollaiseksi kulttuurirelativismi ja -sensitiivisyys eivät muuten kelpaa –, minkä vuoksi suomalaiset viranomaiset epäröisivät ottaa niitä käyttöön. ”Näillä” Ahmed tuskin tarkoittaa saksalais-, vietnamilais- tai amerikkalaisperheiden vanhempia.

Maria Ohisalon kunniaksi on todettava, että on erinomaista, mikäli hänen alaisensa ministeriö paitsi haluaa myös tekee selvityksen siitä, onko viranomaisilla edelleen suurempi kynnys puuttua tilanteisiin, joissa on osallisena toiseen uskontoon tai etniseen ryhmään kuuluvia henkilöitä. Saivartelematta siitä, mitä ”toinen” uskonto tai etninen ryhmä tässä kontekstissa merkitsee.

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti