Kolumnit

Kaikella politikoidaan, eikä tälle mahda mitään

On vanhanaikaista ajatella, että olisi joitain pyhiä julkisuutta sekä näin ollen uutisointia saavuttaneita aihealueita, joita kukaan ei joko kehtaisi tai uskaltaisi valjastaa oman poliittisen ja/tai ideologisen sanomansa välikappaleiksi. On toivottoman vanhanaikaista huutaa joka välissä, että ruumiit, liikehuoneistojen ikkunat tai jokin muu taistelutanner ei ole ennättänyt kylmetä, kun asialla aletaan jo tehdä politiikkaa. On sitäkin vanhanaikaisempaa julistaa, että poliittisen vastapuolen edustaja x tanssii jonkun tapahtuman haudalla – olipa kyseessä peräti henkirikos. Kaikkein vanhanaikaisinta on uskotella itselleen, että politikointi lakkaisi paheksunnalla.

Tämän tiedostaminen ei sulje pois sitä, etteikö politikointi ylittäisi hyvän maun rajat rikostapauksissa, joissa on todennettavia uhreja sekä uhrien omaisia, jotka kaipaavat vain rauhaa surutyöhönsä ja tämän ohella tietysti myös totuuden siitä, mitä on tapahtunut. Tämä on yksi monista nykyisen informaatiotulvassa uiskentelevan nyky-yhteiskunnan sekä nykysukupolven nurjista puolista. Itse kullakin on silti peiliin katsomisen paikka. Aivan ensin tulisi tiedostaa se, että poliittinen ohjelma on aate sekä ideologia, joka kaipaa kannatusta saadakseen konkretiaa – kättä pidempää – ja tätä palvelevat vain ja ainoastaan todelliset tapahtumat.

Helsingin asema-aukiolla syyskuussa 2016 tapahtuneen uusnatsi Jesse Torniaisen uhrinsa Jimi Karttusen kuolemaan johtaneen pahoinpitelyn seurauksena eivät antifasistit kauan epäröineet ennen kuin alkoivat julistaa, millaiseen alennustilaan Suomen yhteiskuntarauha on suistunut, kun natsit jo murhaavat ihmisiä kaduilla keskellä kirkasta päivää. Yhtäkkiä yhdestä ja itse pahoinpitelyn jälkeen viikon kuluttua tapahtuneesta kuolemantapauksesta voitiin jo vetää monikkomuotoon puettu johtopäätös, jonka mukaan vastaavaa tapahtuisi kerrassaan alvariinsa.

Ja kun minä kirjoitan tästä tähän sävyyn, moni arvellee minun vähättelevän tuota todennettavasti kuolonuhriin johtanutta väkivallantekoa. Sekä puolustelevan uusnatseja, jotka eivät tunnetusti kaihda väkivallan omaksumista toimintakeinoihinsa ja kuvitelleepa joku minun kenties normalisoivan uusnatsien väkivaltaa. Tämä on yksiselitteisesti väärin ja niin ikään asialla politikointia. Haluan kiinnittää huomiota yleistäviin johtopäätöksiin, joita pitäisi välttää. Yksittäistapausten yleistäminen ilmiöiksi on erittäin häilyvää kaikkien rintamalinjojen kaikilla puolilla.

Politikointi voi myös olla epäsuoraa, jolloin pyrkimykset kohdistuvat kilpailevan poliittisen aatteen kannattajiin, mikäli heidän edustajansa on joko ottanut tai jonka odotetaan ottavan jonkin tapahtuman käsittelyyn. Luin päättyneen vuoden loppupuolella Oulussa ilmenneiden alaikäisten tyttöjen hyväksikäyttötapausten yhteydessä kommentin, jonka mukaan iljettävät tapahtumat olivat ”rasistipersuille” kuin lahja – kuin jääkiekkotermistöä käyttäen suoraan lapaan kohdistettu syöttö. Oksettavissa tapauksissa ensireaktio kohdistuu siihen, millaista polttoainetta niiden kuvitellaan olevan vastakkaista poliittista aatetta edustaville.

Tämäkin kertoo kurjaa kieltä nykymeiningistä ja siitä, kuinka otsikkoon viitaten mikään asia ei lopulta ole immuuni politikoinnille tai siihen tahallisesti tai tahattomasti, puolihuolimattomasti, viittaamiselle. Oman kortensa kekoon politikoinnin ja laajemmin kansalaiskeskustelun vähentämiseksi kantaa tarmokkaasti valtamedia, jolle on suuri kynnys uutisoida tietynlaisista rikostyypeistä ja -tapahtumista sekä niihin liittyvistä yksityiskohdista jopa siinä määrin, minkä tavalliset kansalaiset saavat ongittua tietoonsa jo ennen tuoreimman lehden päätymistä painoon.

Ennakkosensuuri on kaikista kehnoin ja lähes poikkeuksetta sitä harjoittavan mediatoimijan omaan nilkkaan kapsahtava keino yrittää vaikuttaa siihen, mistä ja miten uutiskynnyksen joka tapauksessa ylittävistä sekä kansaa kuohuttavista tapahtumista saisi keskustella. Mikäli uutisointi on suppeaa ja joitain ennakkotietoja tihkuu, on yhä suoranaista kansanhuvia arvuutella sillä, mitä asioita jätetään tarkoituksella kertomatta. En ole edelleenkään valmis lyömään kovin kummoisia pelimerkkejä likoon kansalaisten media- ja sisälukutaidon puolesta ja tämä korostuu siinä, millaisia rimanalituksia saa tämän tästä lukea.

Sensuuria tärkeämpää media- ja sisälukutaidon kehittymiseksi on katsontakantani mukaan antaa kansalaiskeskustelun olla näkyvillä siihen rajaan saakka, että faktinen rikos tapahtuu. Kun näin käy ja esimerkiksi kunnianloukkauksen tunnusmerkistö täyttyy, saa rikospoliisi ottaa tapauksen hoteisiinsa, todistusaineisto kuuluu sille ja tämän jälkeen sitä ei ole mitään syytä pitää julkisesti esillä. Sivuhuomiona taannoin kaavailtu rikosoikeudellisen vastuun sälyttäminen ”laitonta” materiaalia, kuten hirvittävää vihapuhetta, sisältävän nettisivuston ylläpitäjälle, on hirvittävää kuraa.

Seuraavaksi muutamia epäkronologisessa järjestyksessä annettuja esimerkkejä yksittäisten tapausten politisoinnista ja heppoisista johtopäätöksistä tai sellaisen yrittämisestä. Nämä kaikki ovat osoituksia siitä, ettei ihmiskunta ja erityisesti sen alati jäsenmääräänsä kasvattava skandaalinjanoinen mielensäpahoittajien sekä puolestaloukkaantujien joukko enää tunnista sellaista asiaa kuin ”sattuma”. Valitettavasti ainakin pari näistä turhanpäiväisyyksistä on turhanpäiväisen kohun paisuttamisessa onnistunut.

Rap-artisti Karri ”Paleface” Miettisen Emme suostu pelkäämään -nimisen kappaleen musiikkivideolla esiintyy paitsi räppäri itse, myös vasemmistoliiton kansanedustaja Paavo Arhinmäki ja monen muun henkilön ohella sittemmin murhasta syytetty ja tuomittu maahanmuuttaja. Nokkelimmat keksivät syyttää sekä Miettistä että Arhinmäkeä murhaajan kanssa hengaamisesta. Ellei jopa toveruudesta.

Lukemani perusteella (musiikkivideo julkaistiin kesäkuussa 2016, henkirikos tapahtui heinäkuussa 2016) tämä tyyppi syyllistyi tekoon vasta kyseisen kappaleen sekä videon julkaisuajankohdan jälkeen, joten Palefacen tai Arhiksen syntilistalle kyseistä rikosta on tarpeetonta sälyttää. Ellei sitten halua näpäyttää vasemmistolaisia maailmanparantajia vastaavasta mielivaltaisesta syyllistämisestä, josta saatte myöhemmin pari esimerkkiä.

Joku valpas kansalainen bongasi Helsingin kaupungin apulaispormestari Nasima Razmyarin (sdp) Facebook-kavereiden joukosta Helsingin Arabianrannan lapsensurmasta epäillyn maahanmuuttajataustaisen mieshenkilön. Nasiman profiili ei näy ainakaan minulle, eikä tällä ole muutenkaan mitään väliä. Razmyar on valittu ennen poliittista uraansa vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 2010 ja toiminut sen myötä pakolaisten yhdyshenkilönä.

Hän – kuten moni muukaan – tuskin tuntee henkilökohtaisesti jokaista someseuraajaansa. Kuten Jiri Keronen Facebookin puolella muistutti, ei kaveruus siellä oikein merkitse samaa asiaa kuin se, että kutsuisi nämä ns. ystävänsä häihinsä, käymään tuopillisella (tai mocca lattella) vaihtamassa kuulumisia tai pyytäisi lapsensa kummiksi.

Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman puolestaan syyllistyi aikalaistietojen mukaan siihen, että hänen Facebook-kavereihinsa kuului Laajasalossa vuonna 2014 tapahtuneesta henkirikoksesta sittemmin tuomittu Jukka Romppainen. Rydman tietysti kammoksui tapahtunutta, mutta mitä sen enää oli väliä. Epäpyhä allianssi paitsi Rydmanin myös kokoomuksen ja murhamiehen välille oli jo sinetöity.

Silloinen sisäministeri ja nykyinen eduskunnan puhemies Paula Risikko (kok) vieraili turvapaikanhakijoiden vastaisessa sekä heitä puolustavassa mielenosoituksessa Helsingin keskusta-alueella joskus vuonna 2016. Joku ennätti ottaa kuvan, jossa Risikolla on peukalo pystyssä ja loppu onkin historiaa. Risikko tsemppaamassa maahanmuuttajavastaista mielenosoitusta.

Erityisesti Saku Timonen on muistuttanut asiasta useammin kuin luokallisella peruskoululaisia on peukaloita. Tässä vaivaanne säästääkseni kyseinen kuva.

Kuvan todellisesta alkuperästä ei ole ainakaan minulla mitään varmuutta. Saattoi olla, että Risikko ”peukutti” jotain, saattoi olla, että hän oli imaissut peukaloaan ja tarkasteli tuulen suuntaa tai sitten kyseessä oli kasuaali vahinko. Toisin sanoen sattuma, jollaiseen ylemmyydentunnossaan kylpevät joukkopaheksujat eivät vaikuta uskovan.

Laitan tähän väliin siihen sisällytetyn lauseen lisäksi oivallisesti koko aihepiiriä liippaavan kuvan siitä, mitä tarkoittaa, jos valokuvaaja on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kultainen kysymys kuuluukin, että mitä kaikella edellä mainitun kaltaisella lillukanvarsiin takertumisella ja repostelulla kuvitellaan saavutettavan? Parempi ja turvallisempi yhteiskunta, mikäli joitain yksittäisiä sekä erittäin hatarasti ikäviin tapahtumiin yhdistettävissä olevia poliitikkoja saadaan leimattua? Yleispätevä selittävä tekijä lienee moneen kertaan toistettu moraalinen ylemmyydentunto ja hyvesignalointi. Myönteistä moraalista pääomaa karttuu sitä enemmän, mitä ponnekkaammin etsii toisista virheitä.

Tosiasiassa olennaisiin poliittisiin asiakysymyksiin paneutumisen ja tämän vaatiman vaivannäön sijaan jonkun yksittäisen kansalaiskeskustelun alullepanijan paheksuntaan, tuomitsemiseen ja tyrmistymiseen on verrattoman paljon vaivattomampaa yhtyä kuin niiden taustalla piileviin poliittisiin asiakysymyksiin itseensä. Nykyihmiskunta päästää itsensä helpolla ja hakee hetkellistä hyväksyntää sekä mielihyvää annettujen esimerkkien kaltaisella joukkopöyristymisellä.

Tällainen käyttäytyminen, jonka elimellisenä osana ei joko jakseta, uskalleta tai vaivauduta perehtymään mihinkään poliittiseen asiakysymykseen tai teemaan huolellisemmin tai monipuolisemmin kuin sen yksittäisen suosikkibloggarin oman asennelatautuneen maailmankuvan kautta edesauttaa klikkiytymistä ja poteroihin kaivautumista, so. polarisaatiota. Yhtä vähän kuin on ilmaisia lounaita, on ehdottoman paikkansapitäviä valmiiksi paketoituja mielipiteitä ja katsontakantoja.

Lounaiden sijaan ilmainen vinkki kaikille: iso lauma massahysteerikoita ja samanmielisiä ei tarkoita sitä, että olisit ehdottoman oikeassa.

Uusimmat uutiset

Liity kannattajajäseneksi