Kolumnit

Kansallismielinen oikeudenmukaisuus

© Pixabay

Olen julistautunut jo aikoja sitten kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden vakaaksi kannattajaksi sekä ilmoittanut, että minulla on molemmista oma vakiintunut käsitykseni – erityisesti yhteensovitettuna. Jokunen säännöllisistä lukijoista (joita on ehkä kolme, joista yksi olen minä itse kirjoitusvihreitä tarkistamassa ja toinen on anoppini) saattaa olla kiinnostunut siitä, mitä näillä tarkoitan. Kolmas lukija on todennäköisesti yltiöoptimistista toiveajattelua. Kyseinen harhakäsitys antaa silti minulle hyvän syyn linjata, mitä (suomalais)kansallismielinen oikeudenmukaisuus minulle merkitsee.

Oikeudenmukaisuus voidaan rajata tarkoittamaan myös sen sosiaalisia aspekteja (sosiaalinen oikeudenmukaisuus), eli yksilöiden välistä enemmän tai vähemmän helposti toteennäytettävissä olevaa arvohierarkiaa. Tällöin mittareina toimivat mm. sosioekonominen status, koulutus, sukupuoli, etnisyys/alkuperä, kieli, seksuaalinen sekä sukupuolinen orientoituminen ja terveydentila, jotka ovat pikemminkin intersektionaalisten feministien erikoisalaa. Nämäkin ovat pohdinnan arvoisia kysymyksiä, mutta minua kiinnostaa tässä maailmanajassa enemmän ns. makrotaso.

Katson Suomen suoriutuvan kansainvälisesti vertailtuna erinomaisesti juuri esiin nostamissani globaaleissa kysymyksissä, joiden tiimoilta kansallismielisten poliittinen vastapuoli ei kallista päätään lepoon etsiessään meistä kansakuntana puutteita ja loputtoman itseruoskinnan aiheita. Tällainen paatos puree valitettavan tehokkaasti osaan velvollisuudentuntoisesta sekä nöyrästä kansastamme. Ironista tästä tekee kansallismielisen silmin se, että tämä kyseinen opponentti ei juuri pyri löytämään kansastamme hyviä puolia, mitä näihin (tai muihinkaan) kysymyksiin tulee.

Kolonialismin historiallinen painolasti

Tänä vuonna, Black Lives Matter -aikakaudelle siirryttyämme, jo kauan sitten ohi menneen kolonialismin aikakauden kauheudet, kuten orjuus, muut ihmisoikeusrikkomukset, kansanmurhat, luonnonvarojen ja -rikkauksien riisto sekä siirtomaiden sisäisten konfliktien lietsonta ovat jälleen nostettu esiin. Kotimainen edistyksellinen älymystö ei halua jäädä hopeasijalle vajaa vuosisata takaperin päättynyttä ja tosiasiallista siirtomaavaltaa ylläpitäneisiin maihin (mainittakoon Iso-Britannia, Portugali, Espanja, Ranska, Alankomaat, Belgia ja Italia) nähden.

Etnisten suhteiden professori Suvi Keskinen ruoti Suomen kolonialistista painolastia Helsingin Sanomissa.

    ”Suomalaisia oli mukana Ruotsin vallan aikaisissa siirtokunnissa Pohjois-Amerikassa ja Karibialla sekä yrityksissä hankkia siirtomaita Afrikasta.”

Yksi nykysuomalaisten (paino etuliitteelle nyky-, palataan tähän vielä myöhemmin) merkittävimmistä historiallisista synneistä on siis se, että maamme on ollut osa menneiden aikojen suurvaltaa (Ruotsi), jolla on ollut siirtokuntia Pohjois-Amerikassa ja Karibialla sekä pyrkimys hankkia siirtomaita Afrikasta. Miten tämä sinänsä kiistaton historiallinen tosiasia asemoituu sen tosiasian kanssa, että suurin osa Afrikasta oli Iso-Britannian ja Ranskan siirtomaita, joiden luonnonvaroista ja asukkaista siirtomaaisännät hyötyivät? Entä Espanjan ja Portugalin ylläpitämä siirtomaavalta Etelä-Amerikassa?

Jotain perspektiiviä luulisi antavan sen, että Iso-Britannian entisissä siirtomaissa huomattava osa väestöstä puhuu niiden alkuperäiskielten lisäksi (esim. Etelä-Afrikassa on lukuisia virallisia kieliä) äidinkielenään englantia, Ranskan ex-siirtomaissa ranskaa ja Etelä-Amerikassa puhutaan Brasilia, jonka virallinen kieli on portugali, pois lukien espanjaa? Kuinka monessa Pohjois-Amerikan tai Karibian maassa puhutaan käyttökielenä ruotsia (suomesta puhumattakaan) muutoin kuin harvalukuisten Kanadan ja Yhdysvaltojen ruotsalais- ja suomalaissiirtolaisten jälkeläisten keskuudessa?

Kuinka paljon laivat kuljettivat Pohjois-Amerikasta sekä Karibialta rikkauksia Suomen silloisiin satamiin ja vieläpä yksinomaan suomalaisten sen ajan hallintoviranomaisten ja laivanvarustajien toimeksiannosta? Kuinka kaikkien nykyisten instituutioiden rakenteita läpitunkevaa ja ikiaikaiseen katumukseen, kadotukseen ja kiirastuleen johtavaa Suomen osuus siirtomaavallan aikaisessa maailmassa on ollut? Kun syyllisyyssuhde ja itseruoskinnan aihe täytyy saada osoitettua, tarkoitus pyhittää kaikki keinot.

Suvi Keskinen alleviivaa, että yleinen tapa asennoitua maailmanpolitiikkaan oli kolonialistinen ja kolonialistisia toimia suosiva. Mitä me voimme tällä hetkellä tehdä historian kulun muuttamiseksi? Toisaalta voidaan myös kysyä, että mitä Ruotsin vallan alainen Suomi tuona aikana sen emämaan pyrkimysten suhteen mahtoi? Jos Suomessa olisi elänyt ja vaikuttanut Suvi Keskisen kaltaisia ihmisiä vuonna 1720 toteamassa, ettemme suostu osallistumaan riistoon, olisiko historia toisenlainen?

Ei tietenkään olisi. Suvi kumppaneineen olisi vaiennettu tai vähintäänkin syrjäytetty asemasta, jossa on mahdollisuus lausua julki omia mielipiteitä. Historiankirjoissa kerrottaisiin siirtomaa-ajasta täysin samoin kuin nytkin. Haluan siis historiallista perspektiiviä ja suhteellisuudentajua kohentaakseni korostaa sitä, että Suomella ja suomalaisilla ei ollut sananvaltaa määritellä silloisen kansakunnan tulevaisuutta vaan oli vastaavalla tavalla alistetussa sekä emämaan hyväkseen käyttämässä asemassa kuin siirtomaatkin.

Suvi Keskinen mainitsee kirjoituksessaan, että Suomen yksi synti oli pari-kolme sataa vuotta sitten seurata silloin alkanutta modernisaatiokehitystä (hänen sanoin moderniteetti).

Tästä herää väistämättä jatkokysymys:

Nykyinen hyvinvointivaltio on (länsi)eurooppalaisen tiedekeskeisen modernisaation aikaansaannos. Olisiko esivanhempiemme pitänyt valita toisin, jotta olisimme nykyään synneistä vapaat? Olisiko tämä ollut jatkoa ajatellen millään tapaa edullista esim. Suomen itsenäistymisen kannalta? Tämä kaikki on jälkiviisasta spekulointia. Toisaalta puhe onkin siitä, millaista historiallista kolonialismin painolastia nyky-Suomen ja -suomalaisten on yhä, juuri tänä päivänä, määrä harteillaan kantaa tapahtumista, jotka ajoittuvat lukuisten sukupolvien taakse.

Pohjimmainen kysymys, joka on yhä vailla vastausta, kuuluu seuraavasti: koska tuhkaa esi-isiemme mahdollisista kavaluuksista on siroteltu tarpeeksi? Koska voidaan katsoa, että Suomi on osallistunut esim. kansainväliseen kehitysyhteistyöhön sen vastuulle kuuluviin synteihin nähden riittävästi ja se – huomioiden avustusten pitkän jänteen tuloksettomuus – on perusteltua lopettaa? Ihannetilanteessa kehitysavulla olisi jonkinlainen mitattavissa oleva tulosvastuu sekä taloudellisesti että humanitaarisesti.

Miksi kumpikaan näistä on huonompi mittari kuin se, kuinka paljon kehitysapumäärärahat kulloinkin ovat? Kehitysavulta on aina puuttunut ja puuttuu edelleen riittävä tulosvastuu ja vastikkeellisuus apua vastaanottavan osapuolen taholta.

Ilmasto- ja ympäristöpanikointi

Keskuudessamme elää alati lisääntyvä joukko ihmisiä, jotka eivät ota kuuleviin korviinsa sitä, että Suomessa kehitytään vuosi vuodelta kotitalousjätteiden kierrätyksessä ja Euroopan maiden välisessä vertailussa kyseisten jätteiden kierrätyksessä ja kompostoinnissa olemme hyvää keskitasoa. Kasvihuonepäästöjen osalta väkilukuun suhteutettu osuutemme on maltillinen, kun otetaan huomioon ilmasto-olot, jotka edellyttävät täysin toisenlaisia ratkaisuja asuntojen rakentamisessa ja energian tuottamisessa kuin esimerkiksi Etelä-Euroopassa, jossa vuodenajat ovat armollisemmat.

Mainittu väestönosa, joka kasvattaa muskeleitaan myös parlamentaarisen vallan käyttäjinä, paiskii hommia entistäkin kunnianhimoisempien päästövähennystavoitteiden, luonnonvarojen, kuten maamme tapauksessa erityisesti metsien sekä turpeen käytön rajoittamisen ja kansalaisten kulutustottumuksien suitsimisen puolesta. Huomiotta jäävät nimenomaan kansalliset erityispiirteemme ja -tarpeemme, kuten pitkät välimatkat jopa joidenkin suurimpien asutuskeskittymien välillä ja viileät vuodenajat, jotka edellyttävät kustannustehokasta energiataloutta.

Minkään mittaluokan konkretia ei näytä vaikuttavan ihmisiin, jotka ovat yksinkertaisesti päättäneet ajatella ilmastosta ja ympäristöstä mahdollisimman hysteerisesti. Suomalaisten toiminnasta johtuen koko maapallo on tuhon partaalla. Samanhenkisiä ihmisiä riittää ja lähestymistavan katsotaan olevan absoluuttisen hyvä ja oikeamielinen. Tämän vuoksi en kykene välttymään ajatukselta, että kyseessä on trendi – tarkemmin sanottuna trendikäs ideologia. Kaikki, mikä on trendikästä ja osataan markkinoida laumamentaliteettia ruokkien, valtavirtaistuu.

Näin on käynyt ilmastopanikoinnin tapauksessa ja se on saanut myös lapsia ihmiskilveksi. Internetissä kerättiin viime syksynä kannatusta kansalaisaloitteelle, jolla pyrittiin saamaan ilmasto-oppi osaksi yläkoululaisten opetussuunnitelmaa. Ilmasto- ja ympäristötietoisuus ovat tärkeitä asioita, jotta nykynuoret osaisivat olla enemmän yhteydessä luontoon sen suojelemiseksi ja ymmärtääkseen sen monimuotoisuutta. Mainittakoon myös olevan erityisen toivottavaa, että kaikki oppisivat olemaan tilaamatta itselleen roinaa kiinalaisista verkkokaupoista.

Siinäkään ei ole mitään väärää, että nuoret ovat ilmasto- ja ympäristötietoisia, mikäli tämä tieto annetaan realiteetteja kunnioittaen. Epäilen suuresti, että kyseisen oppiaineen tiimoilta korostettaisiin Suomen nykyisin sekä eurooppalaisessa että globaalissa vertailussa kiitettävää suoriutumista hiilidioksidi- ja muissa ilmastopäästöissä sekä niiden rajoittamisessa. Tai erilaisten jätetyyppien kierrättämisessä käyttökelpoisiksi uusioraaka-aineiksi. Tai metsien kestävää käyttöä ja laadukasta metsänhoitoa siten, että hiilinielut ovat välttämättömistä hakkuista huolimatta ja puuston uusiutuessa riittävällä tasolla.

Yle uutisoi aikoinaan uudenkaltaisesta ilmastopanikoinnin ja moraalisen närkästyksen sivuoireesta. Suomen tosiasiallisiin päästö- ja ympäristövaikutuksiin nähden täysin ylimitoitettu hysterisointi oli uutisen mukaan alkanut aiheuttaa kansalaisten keskuudessa pakko-oireisen häiriön tapaisia mielenterveysongelmia. Lienee kai selvää, ettei pelkkä ilmastosta huolissaan oleminen ole se yksi ja ainoa tekijä, joka laukaisee ahdistuksen ja/tai masentuneisuuden oireet, mutta on epäilemättä osatekijänä pahentamassa niitä. Kuten sanottua, ovat myös lapset alttiita tälle.

Hysteerikkojen syyllistämistä ja läksytystä kuunnellessa välittyy ennemmin mielikuva, jonka mukaan maassamme oltaisiin juuri jyräämässä maan tasalle vihonviimeisiä metsiä, uusia puiden taimia ei tietenkään istutettaisi ensimmäistäkään, tehtaiden piiput syöksisivät ympäristöön pelkkää rikkiä, nokea ja salpietaria vailla minkään valtakunnan suodatinlaitteistoa, luonnonsuojelualueet loistaisivat poissaolollaan, kaikki jäte kipattaisiin suoraan Itämereen ja kaiken lisäksi kukaan missään ei edes harkitsisi kehittävänsä menettelytapojaan.

Kenties turhauttavinta on se, että tervehenkisestä järjen äänestä on ajan hukkaa muistuttaa, sillä osa kansasta on yksinkertaisesti päättänyt omaksua itselleen hysteerisen, moraalipanikoivan ja poleemisen asennoitumistavan ilmasto- ja ympäristöteemoihin. Arvelen, ettei tätä voi muuttaa mikään muu kuin ideologiaa kannattelevan trendin murtuminen ja vaihtuminen johonkin suhteellisuudentajuisempaan varianttiin.

Euroopan tulonsiirtounioni

Euroopan unionin nykyisten jäsenmaiden välillä esiintyy huomattavia eroja niiden suoriutumisessa omassa taloudenpidossaan ja se, mitä ei tunnuta joko hyväksyttävän tai ymmärrettävän, on, että tämä kaikki on asianosaisten maiden omien talouspoliittisten ratkaisujen seurausta. Joitain vuosia sitten elvytetyn Kreikan tapaan nykyisissä kriisiytyneissä tai finanssikriisin rajamailla elelevissä maissa vallitsee täysin toisenlainen veropolitiikka kuin Suomessa ja tämä on omalta osaltaan aiheuttanut niiden ja muiden EU-maiden välisen elintaso- ja hyvinvointikuilun.

Pidän äärimmäisen epäoikeudenmukaisena, että unionin varainsiirtomekanismeilla huonosta taloudenpidosta palkitaan ja hyvin suoriutumisesta rangaistaan lisäämällä vastuita, eli käytännössä asettamalla mallioppilaat maksamaan aina vain enemmän ja enemmän. Tukipaketeille ei näy loppua ja tuoreeltaan päätettiin kaikkien aikojen mittavimmasta 750 miljardin euron elvytys- ja sopeutumispaketista. Suomen maksuosuudeksi määräytyi pitkään jatkuneiden neuvotteluiden lopputuloksena 6,6 miljardia euroa siinä missä olemme 3,2 miljardin euron verran saamapuolella.

Eurotaloudesta mitään ymmärtämätön henkilö, jollainen olen ilman muuta itsekin, saattaisi hairahtua kuvittelemaan, että a) Suomi kärsi järjestelyssä ja b) menetti jälleen osan budjettivallastaan unionille sen sijaan, että olisimme voineet alistua 3,4 miljardin euron suoraan tulonsiirtoon, jolloin tämä “etuudeksemme” jäänyt osuus olisi ollut joka tapauksessa syksyn kehysriihessä käytettävänä. Kyseinen ja mittava rahasumma tuskin tuottaa EU:n kassassa kääntymässä käydessään mitään olennaista lisäarvoa maallemme, kuten esimerkiksi kansainvälisen luottoluokituksemme kohenemista.

Kuten aiemmin todettua, tarttuu koto-Suomen maailmojasyleilevä edistyksellistö hanakasti lisävastuisiin ja -velvollisuuksiin, koska ne ovat tyhjänpuhumisen sijaan ehta ja konkreettinen keino päästä kurittamaan kansalaisia heidän lompakkojensa kautta. Suomella on näillä näkymin unionissa ikuisen kympin oppilaan ja ylisuoriutujan rooli. Uskollinen ja vastaansanomaton lypsylehmä ei heitä kauaksi totuudesta. Tuoreimpana esimerkkinä kansallisesta kurittamisesta on korotus polttoaineiden verotukseen, joka rokottaa omalta osaltaan pieni- ja keskituloisten palkansaajien ostovoimaa.

Kaiken huipuksi meillä on hallituksessa Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen (sdp), jonka mielestä “oma kansa ensin” -ajattelu on vahingollista. Olisihan toki ennenkuulumatonta, että suomalainen ministeri toimessaan ja oman hallinnonalansa johtajana ajaisi Suomen etua kansainvälisissä neuvottelupöydissä. Mikä Tuppuraiselle sitten tulee ensin, ellei Suomen kansa? EU? Suomalaisetkin ovat osa EU:n jäsenmaiden kansalaisia, joten arvottaako Tuppurainen meidät ja muut EU-maiden kansat keskenään? Vai onko etusijalla peräti jokin muu kansa kuin me suomalaiset?

Suomessa ei ole ollut pitkään aikaan kokemusta kansallismielisestä valtiomiestason käytöksestä, sillä aina kylmän sodan ja suomettumisen aikakausista lähtien asenne on ollut nöyristely nöyryyden sijaan. Olen miettinyt hyvin usein sitä, että miksi asian laita on näin, enkä keksi muutakaan syytä kuin ns. hyvinvointikrapulan. Meillä on mennyt liian kauan liian hyvin ja pidämme saavutuksiamme sekä nykyistä tilaamme itsestäänselvyyksinä, jollaista laissez-faire-henkistä tuudittautumista pidän erittäin vahingollisena.

Toisaalta, mikäli sosiaalisen median edistyksellistön, moniarvoiston ja tiedostavaiston edesottamuksia seuraa, Tuppurainen on heitä ajatellen mitä oivallisin kansainvälisen tason figuuri ja näin ollen edustamansa kansan (tai vähintään hänen ja sosialidemokraattien äänestäjäkunnan) heijastuma.

Älkää te vaivautuko pyytämään tai vaatimaan meiltä mitään. Kyllä me nöyrrytään ja annetaan ihan vapaaehtoisestikin. Olipa kyse sitten loputtomasta kehitysavusta, oman metsäteollisuuden rapauttamisesta kiinalaisten tehtaanpiippujen vuoksi tai Euroopan unionin yhteisvastuukassan lihottamisesta.

  • 111
    Shares

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset