Kolumnit

Karu totuus väestönvaihdosta

Viime aikoina on kuohuttanut termin ”väestönvaihto” käyttö erityisesti maahanmuuttokeskustelun yhteydessä. Vasta-argumenteissa väitetään sitkeästi, ettei kantaväestö Suomessa sen paremmin kuin muuallakaan Euroopassa tule vaihtumaan yhtään miksikään muuksi ja kuka muuta väittää, on kutakuinkin pölhöpopulisti. Valitettavasti tosiasiat eivät tue tätä käsitystä, sillä niin kauan kuin maahanmuutto sekä ulkomaalaistaustaisten syntyvyys yhdessä ovat korkeammat kuin kantasuomalaisten syntyvyys, kuten asia on tällä hetkellä, on väestönvaihto väistämätön lopputulos.

Kiteytys käsitteelle on nykyisen kantaväestön vaihtuminen johonkin toiseen, mutta täsmällisemmin sanottuna Suomen nykyinen kantaväestö korvautuu todennäköisemmin osittain kaikilla niillä väestöryhmillä, joiden populaatio Suomessa kasvaa kantaväestöä (joka ei tosiasiassa lisäänny vaan vähenee) nopeammin ottaen huomioon myös sen luonnollisen poistuman. Suomeen asettuu pysyvästi varsin vähän – jos ollenkaan – eläkeikäisiä mutta sitäkin enemmän nuoria sekä lisääntymiskykyisiä ulkomaalaisia ihmisiä, joten heidän luonnollinen poistuma on kantaväestöä matalampi.

Todettakoon heti tässä vaiheessa, että on mielestäni täysin maku- ja mielipideasia, pitääkö väestön korvautumista hyvänä (= monipuolistuminen, rikastuminen, uudistuminen) vai huonona (= muukalaisten invaasio) asiana, mutta se ei poista tosiasiaa. En itsekään ota tähän tarkkaa kantaa vaan haluan osoittaa, että väestön korvautuminen on parhaillaan toteutuva kehityssuunta, jota on lähestulkoon mahdotonta pysäyttää.

Ja kuka muuta väittää, on puolestaan laskukyvytön toope.

Vuonna 1990 Pakolaisneuvonta ry:n juristi Johanna Suurpää lausui kuolemattomat sanansa, jotka ovat etsaantuneet ikuisiksi ajoiksi maahanmuuttokriitikoiden mieliin:

    ”Kestää parikymmentä vuotta ennen kuin suomalainen lapsi alkaa kuluttamisen sijasta tuottaa yhteiskunnalle jotain. Pakolaisen kohdalla kyse on luultavasti parista vuodesta.”

Tämä pitää itse asiassa erittäin hyvin paikkansa väestönkehityksen kannalta, mikäli Suurpään maksiimiin sijoitetaan ”kuluttamisen” sijaan ”oleminen” ja ”jonkun tuottamisen” tilalle ”jälkeläisten tuottaminen”.

Kuten televisioensi-iltansa saanut Seinäjoen Arabikevät viimeistään osoitti, saapui Suomeen vuodesta 2015 lähtien mittavan siirtolaisaallon myötä etupäässä nuorehkoja, arviolta 20-30-vuotiaita, mieshenkilöitä. Myös miehiä harvalukuisempi joukko naisia edusti suunnilleen samaa ikäprofiilia. Suurpäätä vapaasti mukaillen jälkeläisten tuottaminen voi pakolaisten kohdalla alkaa heti uuteen maahan asettautumisen jälkeen siinä missä kestää vähintään parikymmentä vuotta ennen kuin suomalainen lapsi voi teoriassa alkaa tuottaa niitä.

Kehitystä voidaan toki kontrolloida rajoittamalla maahanmuuttoa, johon löytyy lukuisia ns. Eurabia-teoriaa tähdellisempiä perusteita sosiaali-, talous- ja turvallisuuspolitiikan saralta. Kontrollin tosiasiallinen vaikutus koskee silti lähinnä sitä, kuinka kauan väestön korvautumiseen kuluu aikaa, mikäli kantaväestön syntyvyyttä koskevat ennusteet pitävät paikkansa ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä laskevat entuudestaan, tai sitä, kuinka matalaksi Suomen kokonaisväkiluku esimerkiksi 50 vuoden aikajänteellä laskee.

Suomalaisten ensisynnyttäjien keski-iällä on myös korrelaatio väestön korvautumiseen. Mikäli ensisynnyttäjien keski-ikä olisi 20-25 vuotta ja vakioituisi niille main, ehtisi sadan vuoden aikana syntyä neljä uutta sukupolvea. Tällä hetkellä kyseinen lukema on 30 ikävuoden paikkeilla, joka puolestaan tarkoittaa sitä, että sadan vuoden aikana uusia sukupolvia syntyy samalla karkealla laskukaavalla vain kolme. Tämä on, tosin yhä ulkoisista, eli maahanmuutoon liittyvistä asioista riippuen, väestön korvautumista jouduttava tekijä.

Ennen pitkää jonnekin hyvin matalalle vakioituva lapsiluku merkitsee sitä, ettei väestö toki korvaudu kokonaan, mutta Suomi jatkaa olemistaan joko nykyistä merkittävästi vähälukuisempana valtiona tai valtiona, jossa nykyisten kantasuomalaisten suhteellinen osuus kokonaisväestöstä on nykyistä merkittävästi vähäisempi. Se, kumpi näistä tulevaisuudenskenaarioista toteutuu, on maahanmuuttokysymys muilta kuin ulkomaalaistaustaisen syntyvyyteen liittyviltä osin.

Tutkimusprofessori Anna Rotkirch Väestöliitosta puhui tiistaina Suomen Ekonomien tilaisuudessa. Lainaan tähän Uuden Suomen artikkelista vain mielestäni sen olennaisimman osan:

    ”’Me olemme Euroopan uusi Japani. Kokonaishedelmällisyytemme on nyt alhaisempi kuin Japanissa, se on alhaisempi kuin Virossa ja alhaisempi kuin Venäjällä’, Rotkirch toteaa.

    ’Me olemme osa tätä trendiä, ja kukaan väestötieteessä ei tiedä vielä, miksi vauraissa ja hyvän perhepolitiikan maissa syntyvyys laskee.'”

Suomalaisten ja vastaavasti muiden länsieurooppalaisten suhteellisen vauraiden sekä hyvän perhepolitiikan maiden alhainen syntyvyys ei ole seurausta vuoden 2008 finanssikriisistä vaan yltiöindividualismista, joka on jo kauan ennen esimerkiksi vuotta 2008 syrjäyttänyt joskus aiemmin arvossa pidetyn perhekeskeisyyden.

Ihmettelen, mikäli kukaan väestötieteilijä ei olisi havainnut sitä ympärilleen katsomalla selvää tosiasiaa, että nuorten ja hedelmällisessä iässä olevien kansalaisten mielenkiinnon kohteita ovat täysin muut asiat kuin perhe. Syitä tähän ovat joitain edeltäviä aikoja epävarmempi toimeentulo, toinen toistaan kiehtovampien harrastusten täyttämä elämä, sosiaalisen älykkyyden taantuminen (”degeneraatio”) ja ennen kaikkea halu sekä pyrkimys elää vain itseään varten.

Vauraus ja näennäinen hyvinvointi nimenomaan ovat luoneet asetelman, jossa kansa taantuu muutoinkin kuin sosiaalisen älykkyyden, ts. toisten ihmisten kohtaamisen edellyttämien vuorovaikutustaitojen osalta. Tässä tilassa turha materialismi, hedonismi, jonkinlaisen oman suuren itseytensä löytäminen, julkisuuden tavoittelu, maine, menestys, täydellinen työura ja sen tuoma status sekä varallisuus ovat kohonneet ykkösihanteiksi.

En usko tilanteen korjaantuvan mitenkään muutoin kuin jonkun äärimmäisen katastrofin, kuten esimerkiksi avoimen sotatilan myötä.

Vakava ja koko kansakuntaa ravisteleva konflikti saattaisi mahdollisesti tiputtaa väestön individualismin, materialismin ja hedonismin keskeltä kohti perinne- ja perusarvoja, joita ovat kansallinen yhteenkuuluvuuden tunne ja itsesuojeluvaisto, lähimmäisenrakkaus, luonnonläheisyys, yhteisöllisyys sekä lopulta myös perheen ja jatkuvuuden kunnioittaminen.

Sitä, kuitenkin hengitystäni pidättämättä, odotellessa.

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset

Kansalaisen verkkokauppa