Kulttuuri

Kekri – satovuoden päätösjuhla merkitsi maatalousyhteisössä vuoden vaihtumista

Perinteisesti suomalaiset viettivät uutta vuotta kekrinä. Kun sato oli korjattu ja varastoitu, jyvät laarissa, nauriit kuopassa, karja tuotu laitumilta kotiin ja syysteurastukset tehty, koitti viimein kekri. Alueesta riippuen juhlaa kutsuttiin myös nimillä köyri, köyry ja keyri. Kekrillä ei alkuun ollut vakituista päivämäärää, vaan kukin maatalo juhli sitä sen mukaan, miten työt saatiin valmiiksi. Monilla paikkakunnilla kekriä vietettiin monta päivää peräkkäin, aina talo kerrallaan.


Kekrinä juhlittiin sadonkorjuun ja siihen liittyvien töiden päätökseen saamista. Juhlassa oli tapana syödä ja juoda ylenpalttisesti. Niin pyrittiin ennen vanhaan takaamaan, että seuraavasta satovuodesta tuli runsas. ”Seitsemän kertaa kekrinä syödään ja iltasetta maahan pannaan.” Kenellekään ei saanut jäädä nälkä, sillä se olisi merkinnyt laihaa satovuotta. Syötiin monia hyviä ruokia kuten lammaspaistia, kotitekoisia makkaroita, juureksia, puuroja ja tuoretta leipää. Paikoin oli tapana, että uudisviljasta leivottu ensimmäinen leipä asetettiin kekrinä paraatipaikalle tuvassa ja pidettiin siinä kevättöihin asti.

Vuodenvaihde

Kekrinä syötiin esimerkiksi paljon lihaa jotta karja kasvaisi, ja juotiin paljon olutta jotta ohra kasvaisi. Lampaanpaistin luut saatettiin viedä aterian jälkeen lammaskarsinaan koko vuodeksi onnea tuomaan. Tällaisista ”uuden vuoden taioista” nähdään, että kekri oli ennen vanhaan myös vuoden vaihtumisen juhla.

Ennen nykyisiä kalentereita oli luontevaa aloittaa uusi vuosi siitä, mihin edellinen satovuosi päättyi. Kekrinä juhlittiin yhden vuodenkierron päätöstä ja seuraavan alkamista. Sana ‘kekri’ onkin johdannainen pyörää ja kiertoa koskevasta kantasuomalaisugrilaisesta sanasta kekra, kekraj. Koska kekri oli elinkeinovuoden taitteen juhla, se oli luonnollisesti vuoden suurin juhla. Kekrinä leikittiin, laulettiin, pyörittiin piiriä ja kerrottiin tarinoita. Vuodentaitteen ja sadonkorjuun hedelmällisyyttä korostava juhla oli myös oivallista kosioaikaa.

Kekripukki, lasten pelko ja kauhu. Turvan ympärillä punainen nauha. Vieremä.

Kekrinä oli tapana, että nuoret pukeutuivat kekripukiksi ja kekrittäriksi. Kekripukilla oli yllään nurinpäin käännetty turkki ja tuohinamari. Turkkiin oli saatettu ripustaa erilaisia kapistuksia, ja sarvina pukilla oli lusikat, kapustat tai keritsimet. Kekrittäret puolestaan olivat päästä varpaisiin valkoisiin pukeutuneita naisia, saattoivatpa kasvotkin olla peitetyt valkoisella harsolla tai paperilla. Kekrinä saattoi myös mies pukeutua naisen vaatteisiin ja päinvastoin.

Kekripukki ja kekrittäret kiersivät talosta taloon pyytäen kestitystä. Koska kenellekään ei saanut kekrinä jäädä nälkä, kestittiin kekripukkia ja kekrittäriä taloissa yleensä hyvin. Jos ei talo meinannut tarjota herkkuja, saattoivat vieraat uhata esimerkiksi uunin rikkomisella. Siis: kestitystä tai kepponen. Kekripukki saattoi myös kysellä talon väeltä, onko sadonkorjuuhun liittyvät työt tehty ajallaan. Esimerkiksi: ”Onko jo pellavat kehrätty?” Kekripukki varmisteli näin, että talossa oli tehty kaikki työt tavan mukaan, jotta juhlia voitiin hyvällä mielin ja tulevasta talvesta selvittäisiin.

Esi-isien muistaminen

Kekripukin ja kekrittärien lisäksi ihmiset uskoivat kekrinä liikkeellä olevan myös näkymättömiä hahmoja, nimittäin esi-isiä. Maanviljely ja maatilanhoito on ylisukupolvinen projekti. Ihmiset ajattelivat, että maa jota he viljelevät ja tila, jolla he asuvat, kuuluvat esi-isille. Uskottiin, että kekrinä vainajat tulevat katsomaan, onko paikat pidetty kunnossa. Eräs selitys kekripukiksi ja kekrittäreksi pukeutumiselle on juuri esi-isien liikkeellä olo. Ei ollut soveliasta henkien vierailuhetkinä ihmisten lähteä liikkeelle muuta kuin ”hengiksi pukeutuneina”.

Esi-isien uskottiin suojelevan maitaan, jos heidät pidettiin tyytyväisinä. Siksi kekrinä esi-isille katettiin ruuat pöytään ja heille lämmitettiin sauna. Kristillisessä Suomessa pyhäinpäivä ja kekriin liittyvä esi-isien muistaminen sulautuivat luontevasti yhteen. Kekrin vietto alkoi yhdistyä kaikkien pyhien päivään (Festum omnium sanctorum) jo katolisella ajalla, ja käytäntö vakiintui lopullisesti 1800-luvulla. Vuonna 1955 pyhäinpäivä siirrettiin lauantaille, jolloin vielä sankoin joukoin tuona syksyn ainoana pitkänä viikonloppuna otettiin kaupungeista suunta maaseudulle kekrin viettoon.

Kekrinä liikuskelevien esi-isien joukossa saattoi olla myös levottomia, kenties pahantahtoisiakin vainajia. Ei-tervetulleiden vieraiden pitämiseksi loitolla oli tärkeää polttaa tulia. Ennen vanhaan valoja olivat päreet ja soihdut. Kekrinä on myös tavattu polttaa lyhtyä, joka tehtiin kovertamalla nauris. Sen sisään astetettiin lampaanrasvaan kastettu tikku palamaan. Lyhtyä kutsuttiin kitupiikiksi johtuen siitä, että se oli valonlähteenä melko heikko.

Maaginen jakoaika

Kekri oli merkittävää aikaa vielä yhdestä syystä, nimittäin kuu- ja aurinkovuoden kannalta. Kekriin kuuluu niin sanottu jakoaika, joka liittyy ajanlaskuun ennen nykyisiä kalentereita. Kuten kekrin, myös jakoajan tarkka ajoitus vaihteli, mutta se sijoittui loka-marraskuun vaihteeseen ja useimmiten alkoi kekristä. Jakoaika tarvittiin, sillä yksi aurinkovuosi ja 12 kuun kierrosta, kuuvuosi, eivät mene tasan. Väliin jää noin 12 vuorokauden mittainen jakso, jota on kutsuttu jakoajaksi.

Jakoaikana elettiin siis tavallaan kahden vuoden välissä, se oli erilaista ja merkittävää aikaa. Erityisesti silloin voitiin tulkita enteitä, joiden uskottiin kertovan tulevan vuoden säästä ja ihmiskohtaloista. Jakoaika oli ikään kuin pian alkavan vuoden mikrokosmos, pienoisvuosi. Rajat näkyvän ja näkymättömän maailman välillä olivat ohuimmillaan, ajateltiin haltioiden ja esi-isien olevan liikkeellä. Jakoaikana oli siksi tärkeää viettää hiljaiseloa ja pidättäytyä tekemästä työtä. Näin ollen se oli luonteva aika myös maatalouden työntekijöiden vuosilomalle. Piiat ja rengit saattoivat vuosilomalla vierailla kotipaikallaan, ja viedä palveluspaikkansa sadon tuoreita tuliaisia mukanaan.

Kekrin tienoilla oli tapana myös järjestää pestuumarkkinoita eli eräänlaisia työnhakumessuja. Lomansa aikana piiat ja rengit tekivät päätöksen, jatkavatko samassa palveluspaikassa vai ottavatko uuden pestin. Kekri siis merkitsi sadonkorjuu -ja vuodenvaihdejuhlan lisäksi työntekijöille myös lomaa, joka ennestään nostatti juhlatunnelmaa. Vapaaviikkoa kutsuttiin eri puolilla Suomea esimerkiksi kekriviikoksi, väliviikoksi, riiviikoksi, irtoviikoksi, römppäviikoksi, runtuviikoksi, kissaviikoksi ja saviviikoksi. Vapaaviikolla palvelusväki järjesti keskenään omia juhliaan ja tanssejaan.

Kekri viittaa satovuoden päätösjuhlaan, mutta sillä on ollut murteissa muitakin merkityksiä. Kansan parissa kekri on merkinnyt myös viimeisenä olemista. Esimerkiksi se paimen, joka viimeisenä toi karjansa pihaan, sai lisänimen köyri. Sitä elonkorjaajaa, joka viimeisenä pui lyhteensä, nimitettiin köyryksi. Kuka köyriaamuna viimeisenä pääsi ylös sängystä, sai lisänimen köyriporsas.

Talonpoikaissäätiö

Jakoa

Uusimmat uutiset