Kolumnit

Kieli- ja identiteettikysymyksiä Jyväskylässä

© Pixabay

Kuntalaisaloitepalvelusta sattui silmiini vasta nyt jo viime vuoden syyskuussa julkaistu aloite, jossa vaaditaan, ettei lasten oman äidinkielen opetusta saa lopettaa Jyväskylässä niin kuin kaupunki on esittänyt tapahtuvan 1.8.-21 alkaen. Pohjustus antaa ymmärtää, että kaksikielisten perheiden puhuma mikä tahansa muu kieli kuin Suomen pääasiallinen ja Jyväskylän ainoa asiointikieli, suomi, olisi tärkeämpi monenkin elämän osa-alueen, eikä vähiten identiteetin muodostumisen, kannalta.

Anonyymit aloitteen alullepanijat vetoavat kaupunkimme päättäjiin mm. seuraavasti:

    ”Oman äidinkielen merkitys on todella suuri ja siihen pitäisi satsata. On olemassa paljon perheitä, jotka eivät pysty opettaa [sic] omaa äidinkieltä lapsilleen. Monissa perheissä suomen kieli toimii pääkielenä, jolloin toisen äidinkielen opetustunti on melkein ainut paikka päästä käyttämään ja kehittämään toista kieltä.”

Minusta on erinomaisen hienoa, mikäli maahanmuuttajataustaisten ja/tai kaksikielisten perheiden käyttökieleksi on yksikielisessä Jyväskylässä vakiintumassa suomi näiden perheiden vanhempien alkuperäisten kotimaiden kielen sijaan. Tällä on suuri merkitys juuri lasten tulevaisuuden kannalta ja tähän pitäisi satsata jos johonkin. On kunkin perheen oma asia, jos he eivät koe tarpeelliseksi opettaa jälkikasvulleen jotain sellaista marginaalikieltä, jolla nämä eivät tee Suomessa ja maamme työmarkkinoilla mitään.

    ”Oman äidinkielen säilyttämisestä ja edelleen kehittämisestä on myös apua suomen kielen oppimisessa. Oman äidinkielen opiskelumahdollisuus vaikuttaa myös lasten hyvinvointiin ja kulttuuri-identiteettiin.”

On erikoista, mikäli jotkut kansanryhmät kokevat identiteettinsä uhatuksi, mikäli heitä ohjataan oppimaan ja käyttämään heidän asuinmaansa virallista kieltä heidän oman äidinkielensä sijaan, eikä kukaan luonnollisesti kiellä heitä käyttämästä mitä tahansa muuta kieltä keskenään toimiessaan. Itse asiassa suomen kielen oppiminen on avainasemassa kaiken kotoutumisen ja integraation osalta, sillä se avaa portin toiselle tärkeälle identiteetin rakennuspalikalle, eli suomalaisen tapakulttuurin omaksumiselle.

Olisi kiintoisaa tietää, että perustuuko edellä mainitun lainauksen ensimmäinen puolisko johonkin tutkittuun tietoon vai onko se esitetty vastaavanlaisessa idealistisessa hengessä kuin suunnilleen kaikki ne moneen kertaan alas ammutut argumentit, jotka painottavat pakkoruotsin ensiarvoista tärkeyttä. Erona yllä kerrottuun ruotsin kielen taitoa pidetään ”pakkoruotsittajien” kirjoissa merkittävänä työkaluna juuri muiden vieraiden kielten oppimiseen, joka ei pidä paikkaansa.

Lisäksi olisi kiintoisaa tietää se, että mitkä Suomen seitsemästä suurimmasta vähemmistökielestä (pois lukien virallisten kielten asemassa olevat ruotsi ja saame), eli puhujien mukaisessa suuruusjärjestyksessä venäjä, viro, arabia, englanti (englantia toki osaa jo suunnilleen koko kantaväestökin), somali, kurdi ja persia/farsi auttavat suomen kielen oppimisessa, koska näistä kielistä muilla kuin virolla ei ole kielitieteelliseltä kannalta katsottuna suomen kielen kanssa liiemmin yhteistä.

    ”Monet maahanmuuttajataustaiset lapset ovat syrjäytymisvaarassa ja oman äidinkielen opetus toimii ennaltaehkäisevänä toimena. Tulevaisuudessa tämä voi aiheuttaa lisää kuluja kaupungille muualla, kuten esimeriksi [sic] terveydenhuollossa, työllistymispalveluissa jne.”

Rohkenen olla tästä mitä suurimmissa määrin eri mieltä. Merkittävin syrjäytymisriski koskee niitä maahanmuuttajataustaisia lapsia ja nuoria, jotka eivät osaa suomea, sillä tämä tarkoittaa heille merkittävästi heikompia jatkokouluttautumis- ja työllistymisvalmiuksia. Vastaavasti suomen kielen osaamattomuus johtaa riippuvuuteen tulkkipalveluista, jotka maksavat kaupungille nekin, mutta olisivat vältettävissä kelvollisen kielitaidon omaksumisella.

Jos ajatellaan osaa aiemmin luetelluista Suomen suurimmista vähemmistökieliryhmistä (edelleen pois lukien virallisen kielen asemassa olevat), pyydän lukijoita pohtimaan, että kuinka paljon todennäköisemmin äidinkielen veroisesti venäjää, arabiaa, somalia tai persiaa taitavat mutta sitäkin heikommin suomea osaavat kansalaiset a) ovat syrjäytymisvaarassa, b) aiheuttavat lisäkustannuksia terveydenhuollolle ja c) ovat haastavia työllistettäviä verrattuna siihen, että he osaisivat hyvin suomea.

Puhuttaessa kielellisistä tarpeista, kulttuuri-identiteetistä ja monikulttuurisuudesta samassa asiayhteydessä mieleeni tulee sellainen tilanne – kuntalaisaloitteen laatineiden henkilöiden tavoittelema tai ei –, jossa kaikkialla eksistoiva monikielisyys on itseisarvo, rikkaus ja henkinen pääoma, ja mikäli yhteiskunta ei kykene tarjoamaan terveydenhuollon tai TE-toimiston palveluita monikielisesti, on tämä koko yhteiskunnalle tappio.

    ”Mahdollinen ratkaisu lakkauttaa tai supistaa oman äidinkielen opetusta voi toki tuntua tarpeelliselta tässä taloudellisessa tilanteessa, mutta haluamme muistuttaa, että se linjaisi osaltaan kielipolitiikkaa ja vaikuttaisi olennaisesti lasten ja nuorten tulevaisuuteen ja osaamiseen.”

Tämä pitää täysin paikkansa. Olisi vain ja ainoastaan myönteinen asia, mikäli sen sijaan, että kaupungin kouluissa opetettaisiin lukuisia eri äidinkieliä, opetus keskittyisi vain suomen kieleen, joka on – halusivat monikultturistit sitä tai eivät – ainoa relevantti käyttö-/asiointikieli näillä main. Tämä linjaisi kielipolitiikkaa siten, että opettamalla lapset ja nuoret puhumaan ja käyttämään tasokkaasti suomea, heidän tulevaisuutensa sekä osaamisensa näyttäisi sangen valoisalta.

Tämä on toki myös taloudellinen kysymys, mutta hieman eri kantilta kuin luulen kuntalaisaloitteen laatijoiden tarkoittaneen. Puutteellisen kielitaidon vuoksi syrjäytyvät maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret tulisivat yhteiskunnalle hyvin kalliiksi, ja tämä on täysin vältettävissä oikeanlaisilla sekä kielipolitiikkaa linjaavilla päätöksillä.

    ”Lakkauttamisesta syntyvä säästö vuositasolla on auttamattoman pieni suhteessa menetykseen, kun kunta kustantaa vain 14% kieliopetuksen kuluista ja loput maksaa Suomen valtio. Sivistyslautakunnan onkin pikaisesti ratkaistava, millaiseen kielipoliittiseen näkemykseen edustamanne kaupunki sitoutuu.”

Ei kai vaan vähemmistöäidinkielten opetukseen valtiolta pumpattavat rahat ole motiivi estää kyseisen opetuksen lopettaminen? Tähän saattaa liittyä se, että uudet maahanmuuttajataustaiset kaupunkilaiset tulee kotouttaa, joka tarkoittaa lakisääteisiä kotouttamistoimia ja kotouttamissuunnitelmaa, johon voi hyvinkin kuulua tulijoiden äidinkielen opettaminen. Kotouttamissuunnitelmaa vastaan valtio kun huolehtii kotouttamiskustannuksista kolmen asuinvuoden ajan.

Aloitteen esittelytekstin lopusta löytyy ehtaa ja pesunkestävää monikulttuurista jargonia:

    • ”Jyväskylä on profiloitunut koko maailmalla

dynaamisena opiskelijakaupunkina

    • ja se maine kärsii, jos

kieliopetukseen ja monikulttuurisuuteen

    ei satsata. Kaikki vaikutukset eivät tule näkymään heti, vaan tulevaisuudessa ja työelämässä.”

Jyväskylän korkeakoulujen potentiaalinen opiskelijakunta nyt ja tulevaisuudessa vähät välittää siitä, että opetetaanko kaupungin peruskouluissa lukuisia vähemmistökieliä äidinkielen veroisesti suomen kielen sijaan vai ei, kunhan itse korkeakoulujen, eli Jyväskylän yliopiston ja ammattikorkeakoulun koulutustarjonta säilyy vastaisuudessakin mahdollisimman laadukkaana sekä monipuolisena.

Tässä käsitelty kuntalaisaloite ei enää ota vastaan allekirjoituksia ja se on lähetetty kaupungille. Jääkäämme siis mielenkiinnolla odottamaan sitä, onko aloitteella vaikutusta siihen, tekeekö Jyväskylän kaupunki aiemmin mainitun päätöksen olla jatkamatta vähemmistökielien opettamista äidinkielenä 1.8.-21 alkaen.

Tilaa
Ilmoita
guest
1 Kommentti
Uusin
Vanhin Äänestetyin
Palautteet
Näytä kaikki kommentit
Juha 06

Suomen itsenäinen valtio, koko maa, kansa, kieli, kulttuuri, kristillinen arvopohja…kaikki puolustamisen ja säilyttämisen arvoisia perusasioita!