Kulttuuri

Kova sana karkkipaperissa

Kirjailija Tenho Kiiskisen laatima kirja-arvio Teppo Paulaston kirjasta Mesenaatti.

Rikkaat miehet ovat maailman sivu tehneet karkuretkiä nuorten naisten kanssa paetakseen itseään. Muinoin puhuttiin miehen oikeudesta, paljon myöhemmin viidenkympin villityksestä, nykyään vain ikäkriisistä. Skandaalin syntymisestä päättää yleensä kotiin jätetty vaimo, joka joutuu valitsemaan ahneuden ja kostonhimon välillä.

Asetelma on rikoskirjallisuuden klassisimpia, mutta Teppo Paulaston romaani “Mesenaatti” ymmärtää kaikkia osapuolia harvinaisen reilusti. Kuolemanpelon ahdistama ylilääkäri Jorma Välimaa etsii lohtua päihde- ja seksiriippuvuudesta ja törmää nuoreen Ninaan, joka on kaunis ja halukas. Jorma katoaa lemmenlomalla. Mutta tapasivatko he Ninan kanssa sittenkään sattumalta? Vaimo Raisa palkkaa miehensä perään yksityisetsivä Markus Karvosen, ja saa huomata tehneensä elämänsä virheen vasta nyt. Karvonen jättää Jorman kauas taakseen sekä naistenmiehenä että kävelevänä onnettomuutena.

Myös Paulaston aiemmissa romaaneissa toilailleen Karvosen harteilla on jälleen suurin osa purevimmasta yhteiskunnallisesta satiirista, sillä lähes uunoturhapuromaisena luottohahmona hänen suuhunsa voi laittaa melkein kaiken, mikä ei punavihreää maailmankuvaa miellytä, mutta “Mesenaatin” yleisilme on aiempaa vakavampi. Karvosen feministipilkka jää vähemmälle, sillä kirjailija on halunnut esittää rikosvyyhdin keskeisimmät hahmot oikeina ihmisinä, ainakin melkein. Jorman ja Ninan kohdalla hän puhuu oikeastaan karman laista. Ihminen voi kuvitella selviytyvänsä aiheuttamastaan pahasta kuin koira veräjästä, mutta ennen pitkää kaikki paha tulee eteen moninkertaisensa. Joko konkreettisesti tai omantunnon kautta.

Todellisessa maailmassa on tietysti aina ollut niin, ettei karman laki ole tasapuolinen rikkaille ja köyhille. Jälkimmäisiin se pätee vain kielteisesti, eli hyvää ei korvata hyvällä, mutta paha maksetaan varmasti takaisin. Rikkaiden kohdalla kielteinen palaute on mahdollista vain satunnaisesti. Tuoreessa muistissamme ovat esimerkiksi liikemies Jeffrey Epsteinin ja elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin tapaukset. Jorma Välimaa liittyy fiktion puolella ansaitusti seuraan, mutta Ninan kohtalo on sinetöity jo hiekkalaatikolla:

“Äiti ei jaksanut yrittää, ja isää ei olisi pelastanut yrittäminenkään. Äijä oli toisen polven täysjuoppo jo lapset tehdessään… Isän kuoltua riehumasta, lyhyen rauhallisemman jakson jälkeen äidin känniyöt jatkuivat känniaamujen ja -iltapäivien loputtomana ketjuna parin vaihtuvan seuramiehen kanssa… Jossain kohtaa, jonkin kiireellisen sijoituksen aikana äiti oli sitten mennyt niin syvälle jonnekin pimeään, ettei enää löytänyt takaisin.”

On siis selvää, että Paulasto on tällä kertaa pyrkinyt myös muuhun kuin suhteellistamaan kuolemanvakavia asioita huumorilla. Kaikella on rajansa. Alkoholistiperheen lapsen ajautuminen pakkoprostituutioon on mitä on, pedofiliaa edes mainitsematta. Onneksi lukijan annetaan välillä hengähtää, kuten Karvosen kaverin, juorutoimittaja Sikanderin aviokriisin kohdalla:

“Sikander kertoi Seijakertulle, että oli arvioinut uudelleen asenteensa ja tajusi miesrooleineen olleensa kaiken aikaa hirvittävän väärässä. Hän toivoi, että ei olisi myöhäistä hylätä tunne-elämää kaventavaa toksista maskuliinisuutta. Mies puristi punkun voimalla muutaman strategisen kyyneleenkin… Avovaimo oli pelännyt miehen kääntyneen salaa persuksi, mikä olisi tarkoittanut eroa. Sikander pääsi sohvalta takaisin makuuhuoneeseen ja huomasi tehneensä oikean valinnan… Seikku palkitsi hänet seksillä, oluella ja makkaralla. Sikander kiitti Karvosta tekstarilla: `Kiitos hyvistä neuvoista, äijä. Parikin viikkoa pakkoselibaattia, ja alkaa tulla maahanmuutto mieleen. Ei tule enää.`”

“Mesenaatti” on ääripäiden kirja. Se on huomattavasti synkempi kuin edeltäjänsä “Vastapaavi”, joka käsitteli vuoden 2015 niin sanottua pakolaiskriisiä. Yhdessä päässä on hyvinvointivaltion naurettavimmista lieveilmiöistä, kuten “turvallisen tilan” vaatimuksista luontevasti syntyvä huumori, toisessa ihmiskaupan ja sosiaalisen eriarvoisuuden helvetti, joka ei naurata. Paulaston ote on molempien suhteen tarkempi kuin koskaan, ja kaunokirjallinen ilmaisu huipussaan. Pahan vastapainoksi on juuri oikea annos hyvää, eikä teemojen luisuminen esimerkiksi Kekkos-Suomen kollektiivisiin lapsuusmuistoihin heikennä kokonaisuutta ollenkaan, päinvastoin.

“Vastapaavia” leimanneen ylenpalttisen hillittömyyden sijasta “Mesenaatti” keskittyy suurten juonenkäänteiden huolelliseen valmisteluun, jotka lukija voi helposti aavistaa, mutta ei taatusti arvata loppuun saakka. Paulasto todistaa jälleen kerran, että hän osaa ampua kunnolla yli laidan. Jorman, Ninan ja Raisan kolmiodraaman huipentava kohtaus on sikamaisuudessaan niin mielikuvituksellinen, etteivät lukijan aivot tahdo heti uskoa vastaanottamaansa. Mitä ihmettä juuri luin?

Teppo Paulasto: Mesenaatti. Kiuas Kustannus, s. 307, 2020.

Aiempia Tenho Kiiskisen kirja-arvioita voit lukea täältä.

  • 77
    Shares

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset