Eurooppa Politiikka

László Bogár: Saksan, Italian ja Ranskan budjetteja yritetään yhdistää euron pelastamiseksi

László Bogár. Kuva: Visegrád Post

Visegrád Postissa julkaistussa haastattelussa taloustieteilijä, professori, entinen kansanedustaja ja entinen Unkarin valtiosihteeri László Bogár toteaa: ”Heidän on yhdistettävä Saksan, Italian ja Ranskan budjetit, muuten euro romahtaa.” Bogár kuvaa USA:n ja Saksa-johtoisen Euroopan välistä valuuttakamppailua. Hänen mukaansa siirtolaiskriisi oli pitkälti USA:n hyökkäys Eurooppaa vastaan. Tämä artikkeli on kaksiosaisen haastattelun ensimmäinen osa. Toinen osa on täällä.

Osa 1/2.
2018 marraskuun lopussa Raoul Weiss haastatteli Budapestissa László Bogária talousasioista tabuja pelkäämättä. Hallitusvaihdoksen jälkeen László Bogárista on tullut tunnettu taloustieteilijä: hän on eräs niistä taloustieteilijöistä, jotka muotoilivat Fidesz-puolueen talouspolitiikan. 28 kirjaa kirjoittanut László Bogár on ollut Unkarin ulkomaankauppaministeriön poliittisten asioiden valtiosihteeri vuosina 1990–1994 ja pääministerin valtiosihteeri Orbánin ensimmäisen hallituksen aikana vuosina 1998–2002. Nykyiseen kapitalistijärjestelmään ja EU:n kehitykseen hyvin kriittisesti suhtautuva László Bogár on loistava esimerkki keskieurooppalaisesta ”epäliberaalista” taloustieteilijästä.

Raoul Weiss: Eurokriisistä puhuttaessa Strasbourgissa ja Budapestissa koko ajan kaikki puhuvat niin sanotuista ”maahanmuutto-oikeuksista”, mutta joidenkin mielestä nämä suuret moraalikysymykset tarjoavat suojaverhon taloushuolille, jotka muiden vaikutusten ohella aiheuttivat äskettäin jännitteitä Brysselissä ja Strasbourgissa; saman ilkeän juorun mukaan Saksa haluaisi siirtää brexitistä aiheutuvat tappiot velkomilleen Etelä-Euroopan maille ja/tai alihankkijamailleen Keski-Euroopassa. Mikä olisi mielestänne Saksan kannalta järkevin strategia? Kumpi noista Saksasta riippuvaisista alueista kykenee parhaiten vastarintaan? Eli yksinkertaistaen: jos saksalaiset eivät halua maksaa, niin kuka maksaa?

Imperiumi Euroopassa

László Bogár: Aloitan vastaukseni kuvaamalla taustalla olevaa laajaa historiaa. Riippumatta siitä mitä tästä ajatellaan, niin on selvää, että viime vuosisatojen aikana maailmanimperiumin keskus on ollut lännessä. Erityisen selvää tämä on Portugalin, Espanjan, Hollannin, Ranskan ja Ison-Britannian imperiumien tapauksessa, jotka kukin olivat maailman mahtavimpana alle tai yli vuosisadan ajan.

Imperiumi siirtyy Amerikkaan

Kun lähes kaikki läntiset kansallisvaltiot ovat olleet yli tai alle 100 vuotta maailmanvaltoja (sivumennen sanoen tämä 100-vuoden jakso on itsessään varsin mielenkiintoinen), oli maailmanvallan aika siirtyä Atlantin yli sillä aikaa perustettuun Amerikan Yhdysvaltoihin, joka on pseudokansallisvaltio, mutta joka toimii myös kansallisvaltiona. Ja me elämme sen vuosisataa, vaikka se luultavasti päättyy pian: jos imperiumi muuttuu 100 vuoden välein, niin Amerikka voi myös siirtyä 20 vuoden päästä omalle hämäräalueelleen.

Imperiumin pohjana kansallisvaltio

Tärkeintä on ymmärtää, että maailmanvaluuttana toimii aina valuutta, jonka omistaa suunnannäyttäjän roolin ottanut läntinen kansallisvaltio, jolla itse asiassa on aina kaksoisrakenne: samalla kun se pysyy kansallisvaltiona, siitä tulee maailmanimperiumin rakenteellinen perusta. Jopa mahtiajan jälkeenkin tämä rakenteen jälki on kaivertunut siihen. Tästä näkökulmasta katsoen paras esimerkki on brittiläinen imperiumi: jopa Euroopan Unionin jäsenenä ollessaan (kuten nyt on tilanne) Iso-Britannia ei milloinkaan harkinnut luopumista entisestä maailmanvaluutastaan, sterling-punnastaan, euron hyväksi.

Imperiumi hyötyy maailmanvaluutastaan

Oletan ettei lukija tarvitse pitkiä perusteluja ymmärtääkseen, kuinka valtavan edun tietty maa huomaa saavansa siitä, että sen kansallinen valuutta on samanaikaisesti myös maailmanvaluutta. Itse asiassa äärimmilleen yksinkertaistaen se tarkoitti Amerikan tapauksessa 1960- ja 1970-luvuilla sitä, että imperiumin tarvitessa rahaa – esimerkiksi rahoittaakseen 5 000 miljardin dollarin Vietnamin sodan ja sen loppulaskua vielä kasvattavat veteraanieläkkeet – se vain painoi tarvitsemansa rahat, lähettäen näin laskun muulle maailmalle. Dollareiden osuus maailman valuuttavarannoista oli 90–95 prosenttia, eikä tämä tilanne muuttunut ennen 1980-luvun loppua.

Imperiumi puolustaa valuuttaansa häikäilemättä

Vain Charles de Gaulle uskalsi haastaa tämän järjestelmän, josta joutui maksamaan kovimman mahdollisimman hinnan: vuonna 1967 hän vaati Ranskan kullan palauttamista Yhdysvalloista, vuonna 1968 hän sai palkkiokseen sisällissodan, vuonna 1969 hän erosi ja kuoli vuonna 1970. Vuonna 1971 Saudi-Arabian kanssa tehdyn salaisen sopimuksen mukaan tulevaisuudessa USA:n imperiumi tulisi iskemään kaikkia, jotka yrittäisivät käydä öljykauppaa muilla valuutoilla kuin dollarilla. Tuon jälkeen öljyn hinta 12-kertaistui, joten Länsi-Euroopan ei enää tarvinnut miettiä mitä tekisi dollareillaan, kun se pakotettiin käyttämään ne öljyn ostamiseen.

Näin maailma oikeasti toimii. Riippumatta siitä kuinka äänekkäästi maailman hallitsijat syyttävät meitä ”salaliittoteorioihin” uskomisesta, niin on tärkeää ymmärtää todistavamme oikean salaliiton toteuttamista. (…) On muistettava, että nykyinen maailmanimperiumi tulee aina tekemään kaiken mahdollisen säilyttääkseen asemansa mahdollisimman pitkään, joten on huomioitava maailmanvaluutan hallinnan sille tarjoamat poikkeukselliset mahdollisuudet. Maailman rahavarannoista dollareiden osuus on huimasti laskenut 95 prosentista nykyiseen hieman alle 60 prosenttiin, mikä on edelleen varsin huomattava osuus.

Raoul Weiss: De Gaulle kutsui tuota ”kohtuuttomaksi etuoikeudeksi” (exorbitant privilege).
[Oikaisu: Kyseinen termi on peräisin 60-luvulla talousministerinä toimineelta Valéry Giscard-d’Estaingilta, ei De Gaullelta, jolla kuitenkin oli vastaavia näkemyksiä].

Imperiumivuoronsa menettänyt Saksa

László Bogár: Todellakin tuo ilmaus osuu suoraan kohteeseensa. Euron osalta ongelma on syvemmällä. Laatiessa luetteloa imperiumia johtamaan kutsutuista kansallisvaltioista, ei voi olla huomaamatta, että portugalilaisten, espanjalaisten, hollantilaisten, ranskalaisten ja brittien jälkeen saksalaiset eivät ole saaneet vuoroaan. 1900-luvun aikana Saksa yritti kahdesti ottaa maailmanvallan sadaksi vuodeksi. Kahden maailmansodan aikana (joita kutsun tavallisesti ”hankkeiksi”: kahdeksi taloutta hallitsevan maailmanlaajuisen järjestelmän hankkeeksi) taloutta hallitsevan maailmanlaajuisen järjestelmän maailman todelliset hallitsijat lähettivät hyvin selvän viestin Saksalle: ”Et tule koskaan saamaan maailman hallintaasi. Tunnustamme lahjakkuutesi, innostuksesi, valtavan teknologisen ylivoimasi, mutta et koskaan saa sitä, ei 100 vuodeksi, eikä edes väliaikaisesti.

Alistettu Saksa

Siksi toisen maailmansodan jälkeisten 70 vuoden todellinen juoni on amerikkalaisen maailmanimperiumin jatkuvat ponnistelut Saksan liikkumatilan vähentämiseksi… (…) Kuuluisan tšekkiläisen uuden aallon elokuvan nimi on Tarkoin vartioidut junat (1966). Voisi sanoa näiden 70 vuoden teemana olleen Tarkoin vartioitu Saksa. Kulttuurisella tasolla maa alistettiin julmasti. Viesti oli selvä: ”Sinulla ei ole menneisyyttä, kulttuuria, historiaa – kaikki identiteettiä koskeva tieto on sinulta ehdottomasti kielletty”. Ja tässä sanoin avainsanan: koko tarinan juoni kietoutuu identiteetin ympärille.

Imperiumi murentaa identiteettiä

Tämän maailmaa hallitsevan vallan tarkoitus on riistää identiteetti ihmisiltä, yksilöiltä ja eri kokoisilta yhteisöiltä aina kansoihin asti. Systeemi pyrkii hajottamaan ne itselleen vaarattomaan tilaan, jota tavallisesti kutsun ”kaapimalla laimennetuksi monikulttuurisuudeksi”. Jokainen identiteetin omaava on vaarallinen, koska ihmisen onnen perusta on itsetuntemus. Vaikka kohtaan vaikeuksia ja kärsimyksiä, niin tiedän, miksi joudun ne kohtaamaan – olen siis joku. Tuo on ainoa mahdollinen olemisen tapa sekä yksilöille että kaiken kokoisille ihmisyhteisöille.

Taloudellisesti vahva, henkisesti heikko Saksa

Juuri tuota olemassaolonsa kiistävä näkymätön maailmanlaajuinen järjestelmä yrittää murskata. Valitettavasti minusta vaikuttaa siltä, että tämä murskaaminen on onnistunut Saksassa; sen kohtalokas väestökehitys osoittaa erityisesti kuinka pitkälle saksalaiset ovat murtuneet henkisessä, moraalisessa ja älyllisessä mielessä. Samanaikaisesti Saksa on taloudellisessa mielessä saanut valtavia voittoja näiden 70 vuoden aikana. Joskus se onnistui jopa jättämään Amerikan taakseen ulkomaanviennillään (…). Tälläkin hetkellä niiden kilpailu on hyvin tiukkaa; huolimatta näiden kahden maan valtavasta kokoerosta, Saksan vienti vastaa lähes Yhdysvaltain vientiä, mikä on osoitus valtavasta suorituskyvystä.

Saksalainen euro haastaa dollarin

Mielestäni tässä päästään asian ytimeen: euro on Saksalle eräänlainen lohdutuspalkinto. Sen oli pakko luopua maailmanvallasta, mutta ainakin sillä oli oikeus painaa maailman varavaluuttaa. Minusta euro on saksalaisen neljännen valtakunnan Saksan markka. Tietenkin ei ole sallittua kutsua sitä Neljänneksi valtakunnaksi varsinkin koska se seuraa Kolmatta valtakuntaa… Koko asian ydin on se, että yhä ahtaammalla ja kaaokseen uppoavalle amerikkalaiselle imperiumille eurosta tulee yhä suurempi este. Imperiumi haluaisi euron romahtavan mahdollisimman pian, koska siitä on tulossa kilpailija. 25% maailman rahavaroista on euroina.

USA:n ylivalta rapautumassa

Kolmanneksi suurin maailmanvaluutta on punta, jota seuraa jeni ja Sveitsin frangi, mutta niiden osuudet ovat noin 3-4 prosentissa. Loput valuutat, mukaan lukien 2,8 % osuuden Kiinan juan, eivät ole edes mainitsemisen arvoisia. Vain 25-26 % osuuden euro pystyy haastamaan samassa luokassa 60 % osuuden dollarin. Varantojen määrä euroissa on lähes puolet dollarivarannoista. Tämä on entistä masentavampaa Yhdysvaltain imperiumin kannalta, sillä se menettää asemiaan myös muilla alueilla, mikä entisestään heikentää sen kykyä säilyttää maailmanvaltaansa ja se joutuu yhä vakavampaan rahoituskriisiin, koska kaikki Yhdysvaltain imperiumin kustannukset maksaa Yhdysvaltain kansallisvaltio. Imperiumilla ei ole budjettia de jure, joten luonnollisesti lasku siirretään kansallisvaltiolle. Mutta maanviljelijä Iowassa ei ymmärrä, miksi hänen maansa vuotuinen sotilasbudjetti on 1000 miljardia dollaria, vaikka kukaan maailmassa ei uhkaa häntä, mutta maansa kategorisesti kieltäytyy suojelemasta kokemaltaan uhalta, kuten esimerkiksi maahanmuutolta.

Raoul Weiss: Missä määrin Saksa on todella päättänyt laittaa vastaan, jos oletetaan Saksan kansallisvaltion haluavan olla imperiumi, mutta ei ole halukas kantamaan kustannuksia…

Saksa empii haastaa Yhdysvaltoja

László Bogár: Sitä haluavat nykyajan saksalaiset, Saksa osana maailmanlaajuista kapitalistista rakennetta sekä saksalainen yhteiskunta, joka edelleen nauttii hyvinvoinnista – he haluaisivat tämän imperiumin aseman. Ehkä en rohkenisi sanoa, että Saksa ei halua maksaa hintaa. Minulla on pikemminkin sellainen vaikutelma, että imperiumiehdokkuuden puolustamiseksi sillä ei ole rohkeutta myöntää sitä, että se joutuisi vastakkain Yhdysvaltain imperiumin kanssa. Siinä on Saksan rohkeuden raja. Saksa haluaisi edetä, mutta ei voi edes kuvitella, mitä tämä vastakkainasettelu voisi merkitä.

Ensinnäkään ei tule unohtaa, että 1970-luvun Saksassa oli lukuisia poliittisia murhia: korkea-arvoisia henkilöitä (esimerkiksi Dresdner Bankin johtaja) tapettiin keskellä katua, eikä murhaajia koskaan saatu kiinni. Saksan eliitti koki, että imperiumi rankaisisi sitä tarvittaessa varsin julmilla menetelmillä, joten se ei halunnut joutua uudelleen sellaiseen vastakkainasetteluun.

USA iski Eurooppaa siirtolaisilla

Siirtolaiskriisi syvimmässä merkityksessään on jossain määrin sitä, että Yhdysvaltain imperiumi haluaa raunioittaa koko Euroopan, ja olisi iloinen siitä, että euro heikkenee tai kaatuu – mikä automaattisesti toisi jonkin verran tilaa dollarille, vaikka tuloksena ei olisi muuta kuin tuhon viivästyminen.

Euron kaatumisriski

Euron kaatumisella olisi myös erittäin vakavia seurauksia Saksalle. Toki erittäin merkittävänä yksityiskohtana vakavimmat seuraukset kohdistuisivat Etelä-Eurooppaan. Etelä-Euroopan katastrofaalisen tilanteen taustalla on hyvin arkaluonteinen seikka, jota ei voi olla liikaa korostamatta, eli Saksan taloudellisen ja poliittisen eliitin ahneus.

Itse asiassa Italian valtion 2 500 miljardin euron velka johtuu Italian suuresta Saksan kaupan alijäämästä, josta Saksa on hyötynyt suuresti. Toisin sanoen Saksan imperiumin tunnuksesta, Neljännen valtakunnan valuutasta, kiinni pitäminen, tuo myös velvollisuuksia. Jos Euroopan Unioni olisi yhtenäinen imperiumi, ei syntyisi mitään ongelmaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ei ole edes mahdollista mitata Iowan tai Kansasin osuutta liittovaltion velasta.

László Bogár (vasemmalla) ja Raoul Weiss (oikealla) Budapestissä marraskuussa 2018. Kuva: Visegrád Post
Vain yhteisbudjetti pelastaa euron

Raoul Weiss: Jo nyt puhutaan ranskalais-saksalaisesta yhteisparlamentista. Sitä ei vielä ole, mutta siitä on jo kaikkialla mediassa. Mutta missä on yhteinen budjetti? Macron on todellakin tehnyt tällaisen ehdotuksen Merkelille, mutta Merkel haluaa myöntää vain pienen osan pyydetyistä summista…

László Bogár: Muuta vaihtoehtoa ei ole. Heidän on yhdistettävä Saksan, Italian ja Ranskan budjetit tai muuten euro kaatuu. Nyt sanottuna saattaisi kuulosta poliittiselta tieteiskirjallisuudelta Saksan eliitin mahdollinen vastaus: ”Ei, emme hyväksy tätä” – mutta siinä tapauksessa euron aika olisi ohi. Siinä tapauksessa heidän arvionsa olisi seuraava: annetaan euron vajota, sillä siinäkin tapauksessa Saksa olisi tavallaan edelleen Euroopan herra – totta, mutta herrana sellaiselle Euroopalle, jossa Italian lisäksi myös Ranska uppoaisi täydelliseen kaaokseen.

Tämän valinnan suhteen saksalaiset joutuvat nyt punnitsemaan etuja ja haittoja: joko avoimesti hyväksyä tahtonsa toimia Euroopan maailmanimperiumina niin; että tämä imperiumi voi selviytyä euron kera, tai luopua koko ideasta; jolloin euro kaatuu aiheuttaen luonnollisesti keskipitkällä aikavälillä katastrofaalisia seurauksia Ranskalle, Italialle ja koko Etelä-Euroopalle, säästämättä lopulta Saksaakaan. Heidän on pakko tehdä valinta pian.

Saksa ratkaisee euron kohtalon

Yhdysvaltain imperiumi uskoo euron romahtavan, mikä edistäisi sen etua. Myös tietty osa Saksan eliitistä salaa ajattelee: ”Hylätään koko roska – pääsemme ainakin painolastista eroon”. Syynä tähän on kuitenkin se, että Saksan eliitti ei ole vielä saanut selkeää käsitystä siitä, kuinka paljon vahinkoa euron kaatuminen saattaa aiheuttaa Saksalle keskipitkällä aikavälillä.

Uskon, että tulevat vuodet ovat kriittisiä. Sanoisin, että seuraavien viiden vuoden aikana Saksan eliitin tulee tehdä valinta. Tästä näkökulmasta katsoen on erittäin tärkeää tietää, kuka on Merkeliä seuraava liittokansleri – (…) Tämä Wolfgang Schäublen kautta Helmut Kohlin mies oleva Merz osaa arvioida mihin suuntaan hänen on kuljettava. Aavistelen hänen voivan ymmärtää ongelman kaikessa laajuudessaan, kun taas muiden ehdokkaiden osalta en todellakaan ole varma siitä, että he pystyisivät tulkitsemaan tilannetta.

Kukaan ei nyt osaa sanoa mikä olisi Merzin vastaus, jos hän joutuisi liittokanslerina kohtaamaan ongelman, mutta ainakin hän voisi ymmärtää itse ongelman ja saisi Saksan eliitinkin ymmärtämään sen. Merz selviytyy myös ensimmäisen kierroksen häviöstään CDU:n puheenjohtajuudesta, minkä voi lopulta osoittautua hyödylliseksi. Mielestäni ratkaiseva valinta tehdään kuitenkin seuraavan viiden vuoden aikana, mikä on äärimmäisen tärkeää: koko Euroopan tulevaisuus, esimerkiksi 50 vuoden osalta – määräytyy [Merkelin] seuraajan kapasiteetista ymmärtää tai olla ymmärtämättä tilanteen luonnetta ja tarjota sellainen strateginen toimi, joka edustaa pienempää haittaa Euroopalle. Hyvät ratkaisut ovat vähissä.

Unkari valuutallaan itsenäisempi

Raoul Weiss: Palataan käsittelemään euroa – tai pikemminkin Unkarin forinttia. Ranskassa monet nykyään kuvaavat euroa ansaksi. Olettaen, että se on ollut ansa myös Unkarille – mistä ei ole varmuutta, sillä alkuperäiset lähtökohdat olivat melko erilaisia – voidaan sanoa, että Unkari onnistui välttämään ansan. Kysymys on kuitenkin siitä, kuinka pitkälle tämä säilynyt forintti takaa Unkarin rahapoliittisen itsenäisyyden – tai selvemmin ilmaisten: onko forintti aito unkarilainen raha?

László Bogár: Erittäin kitkerän ironisen unkarilaisen sanonnan mukaan Unkarin kansallisen pankin ainoa ongelma on se, että se ei ole unkarilainen eikä kansallinen eikä edes pankki; itse asiassa se on globaalin talousmahdin unkarilainen haarakonttori. Tämä on seurausta keskuspankkien ”itsenäisyyden” dogmista, jonka liberaali indoktrinaatio on iskostanut unkarilaisiin valtavan media-arsenaalinsa avulla. Dogmin mukaan Unkarin kansallisen pankin on oltava riippumaton, toisin sanoen sen ei pitäisi riippua unkarilaisista ja Unkarin strategisista eduista.

Jumalan kiitos, että Unkarin julkinen keskustelu on nykyisin kyennyt tulkitsemaan tämän ajatuksen, ja nyt ihmiset näkevät tarkalleen, mitä tämä ”itsenäisyys” todella tarkoittaa: velvollisuus palvella maailmanlaajuisen talousvallan etuja, alkaen ensimmäisestä: ulosmitata mahdollisemman paljon Unkarin varallisuutta – osittain valuuttakurssien avulla, osittain valtion velan koroilla, mikä tarkoittaisi suurelta osin ulkomaisessa omistuksessa olevien Unkarin valtion velkakirjojen mahdollisemman korkeita korkoja ja valuuttakurssien mahdollisimman epäedullisuutta Unkarille. Tämä on todellinen syy Viktor Orbánin hallituksen viimeisenä kahdeksana vuotena kohtaamiin vakavimpiin konflikteihin, jotka erittäin todennäköisesti kiihtyvät lähitulevaisuudessa, erityisesti eurovaaleja edeltävinä kuukausina, mutta myös niiden jälkeen. Esimerkkinä konflikteista ovat äskettäiset keskustelut europarlamentissa. Konfliktit perustuvat suurelta osin siihen, että Viktor Orbán on eräs niistä harvoista eurooppalaisista poliitikoista, jotka ovat havainneet tämän ongelman.

Tarvitaan imperiumeja haastavia pragmaatikkoja

Kuuluisa 1900-luvun unkarilainen ajattelija István Bibó totesi, että Unkarin hengen heikkous on siinä, että se tuottaa toisaalta korkean verenpaineen realisteja, jotka näkevät aikansa maailman tilanteen, osaamatta kuitenkaan reagoida ja sen vuoksi mieluummin turvautuvat profeettoihin, norsunluutorniin; toisaalta tuottaa vääriä pragmaatikkoja, jotka suhtautuvat tilanteeseen kyynisesti sanomalla: ”Antakaa olla, pidämme siitä tai ei, meidän on palveltava maailmanimperiumia riippumatta siitä, kuka sitä edustaa, joten miksi olla huolissaan? Paras tapa auttaa itseämme on auttaa imperiumia” – huomioimatta kuitenkaan sitä, että näin he toimivat kansan enemmistön etua vastaan.

Raoul Weiss: Kysessä on Gyurcsány-tyyppi [vasemmistoliberaali Ferenc Gyurcsány oli Unkarin pääministeri vuosina 2004-2009, toim.].

László Bogár: Aivan. Tästä syystä Bibó sanoo, että tarvitsemme käytännöllisiä realisteja: ihmisiä, jotka pystyvät ymmärtämään asioita, huomaavat kotimaansa ahdistettuna, mutta myös omaavat käytännöllisyyden, joka perustuu ajatukseen siitä, että aina on hieman liikkumavaraa: ”Yritetään helpottaa tilannetta!” Ja tässä on konfliktin alkuperä: nykyään jopa tällaisen pienen liikkumavaran etsimisen maailman talousvaltajärjestelmä näkee terrorihyökkäyksenä.

Raoul Weiss: He pääsivät sinusta eroon IMF:ssä.

László Bogár: Kyllä, ja siksi jopa keskuspankin johtaja piti vaihtaa. On selvää, että pääministerin ja keskuspankin johtajan on työskenneltävä mahdollisimman läheisessä yhteistyössä synkronoidakseen viestintänsä täydelliseksi.

Ja kaikki näyttää osoittavan sen, että viimeisten kahdeksan vuoden aikana Unkari on valtavien riskien, jännitteiden ja konfliktien hinnalla onnistunut saavuttamaan paljon suotuisamman taloudellisen tilanteen kuin kymmenen vuotta sitten, mikä yleisesti tunnustetaan nykyisin. Tämä näyttää opettavan, että vaikka liikkumavara ei olisi suuri ja sisältäisi huomattavia riskejä, mutta tietenkin olisi olosuhteet onnistumiseen, niin onni suosii rohkeaa.

Siksi poliitikolta vaaditaan paljon rohkeutta, älyllistä rohkeutta, tietämystä ja päättäväisyyttä voidakseen toimia vastuullisena valtiomiehenä ja ollakseen enemmän kuin vain pelkkä globalistien yhteistyökumppani – vaikka tietysti tietynasteinen yhteistyö on aina väistämätöntä. Myöskään suora vastakkainasettelu ei ole järkevää. Mutta liikkumavara on olemassa ja tosiasiallisesti Unkari on nykyään enemmän tai vähemmän pääsyt pois ansasta ja nauttii jonkinlaisesta vapaudesta. Olemme edelleen tietysti globaalin talousvaltajärjestelmän alaisia, mutta silti tämä vapaus on olemassa, ja voimme sanoa, että laadullisesti katsoen Viktor Orbán käyttää sitä paljon paremmin Ferenc Gyurcsány aiemmin – olettaen, että jälkimmäinen todella halusi käyttää vapautta hyödyksi, mutta se on toinen asia.

Raoul Weiss: Silti he edelleen imevät forintteja maasta.

László Bogár: Epäilemättä imevät. Ja rahapumppu on tullut jäädäkseen, mutta unkarilaisen sananlaskun mukaan ”Pieni ajansäästö voi pelastaa elämäsi.”

Unkari korjaa väestökehitystään

Yksinkertainen tosiasia, että paikallisella identiteetillä ja viime vuosisadalla historiallisesti varsin epäonnekkaalla identiteetillä Unkarin kansa pystyi vuosikymmenen kuluessa välttämään ehkä muutamien miljardien eurojen menettämisen vuodessa, mikä saattaa riittää muutoksen aikaansaamiseen, esimerkiksi pieninä askelina väestökehityksen alueella. Kuten tiedetään Unkarissa ja muualla se on vakavin ongelma: viimeisten 30 vuoden aikana kuolemien määrä ylittää miljoonalla syntyvien määrän. Väestö ikääntyy vääristäen näin ikäpyramidia ja työikäinen väestö vähenee – mistä on väliaikaisena etuna työvoiman arvon parantaminen, mikä tekee palkankorotukset mahdolliseksi: pula työvoimasta saa pääoman hyväksymään palkkojen hienoisen nousun.

Mutta mikä tärkeintä, näyttää siltä, että Viktor Orbán ilmentää realistisen ja käytännöllisen vaihtoehdon voittoa – toisin sanoen hänen strategiansa onnistuu todennäköisesti.

Unkaria syytetään EU-tukien kuppaajaksi

Raoul Weiss: Unkari on nykyään rikkaampi ja teollistunut; mutta näin ei ollut 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Haluan palata tähän asiaan, sillä Länsi-Euroopan poliittisissa keskusteluissa, usein jopa eurokriitikkojen piirissä, on tullut tavalliseksi esittää V4-maat älykkäinä loisina, joista on tullut mestareita imemään eurooppalaisten rahastojen kautta metropolien suurien talouksien verta. Julkaisutoimintaanne seuratessani kohtasin radikaalisti eroavia näkökulmia monista aiheista, ja erityisesti siitä, mikä oli näiden itäisen ja lännen välisten varallisuussiirtojen todellinen luonne kommunismin kaatumisen jälkeen – lähinnä välittömästi hallintovaihdoksen jälkeisenä ajanjaksona.

Unkari kupattavana ennen EU-jäsenyyttä

László Bogár: Minusta tämä näkemys tilanteesta vaikuttaa poikkeuksellisen väärältä. Vuotta 2004 (Unkarin EU:hun liittymisvuosi) edeltävinä vuosina, toisin sanoen [14 vuoden aikana, mutta] voitaisiin todellakin sanoa jopa 20 vuotena, koska Unkari oli jo 1980-luvulla tehnyt joitakin kauppasopimuksia EEC:n kanssa, jotka olivat vieläkin epäedullisempia kuin nykyiset sopimukset – Unkari avasi yksipuolisesti markkinansa. Ei sovi unohtaa, että Unkari oli jo vuonna 1988 avoin ulkomaiselle pääomalle. Tässä mielessä talousalueensa korvauksetta avannut Unkari on itse asiassa tehnyt valtavan panoksen lännen rikastuttamiseksi. Joko voiton muodossa tai velan korkoina Unkarista ilmeisimmin Länsi-Eurooppaan siirtyneiden varojen kokonaismäärä on vähintään numerolla suurempi kuin Unkarin EU:hun liittymisen jälkeen saaman tuen kokonaismäärä.

Näin ollen voidaan jossain määrin sanoa päinvastaisen olevan totta: 14 vuotta EU:hun liittymisensä jälkeen Unkari on toipunut vain osittain (…) siitä, mitä Länsi-Euroopan maat olivat yksipuolisesti kupanneet 20-25 vuoden aikana ennen liittymistä. Tätä aihetta on kuitenkin vaikea käsitellä mediassa, koska tämän todellisuuden selittäminen ja ymmärrettäväksi tekeminen on verrattain monimutkaisempaa kuin iskevän, mutta väärän metaforan käyttäminen kelvottomasta, hieman kyynisestä ja likaisesta idän loisesta. Tuon kuvauksen ymmärtävät vaikeuksitta kaikki ja se kuulostaa miltei musiikilta länsieurooppalaisten korviin, koska se vähintään tarjoaa syntipukin: tällaisten metaforien ansiosta he vihdoin tietävät miten ajatella: ”Tässä on ongelma! Siksi meille ei ole koskaan tarpeeksi rahaa! Koska meidän on autettava näitä retkuja! ”

Kreikka kupattavana

Sama pätee myös Kreikkaan – kurja ja laiska Kreikan yhteiskunta: jokainen unohtaa kertoa sen, että Kreikan kriisin aikana [talouspiirit] nostivat jopa 35 prosenttia Kreikan euromääräisten valtionvelkojen korkoja keinotekoisen hysterian avulla. Levitettiin tietoa, jonka mukaan Kreikka joutuisi konkurssiin, ja että juuri siksi oli välttämätöntä maksimoida korot, jotta velkojat voitaisiin suojata konkurssissa. Kreikka ei kuitenkaan joutunut konkurssiin, mutta tietenkään kukaan näitä valheita levittänyt velkoja ei joutunut koskaan maksamaan Kreikalta ryöstetyistä suurista korkotuloistaan. Kaikki tiesivät, ettei Kreikka joudu konkurssiin: jokainen pelasi ja jatkaa pelaamista – uskomatonta kyynisyyttä.

Haastattelun osa 2/2.

Visegrád Post 28.1.2019

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset

  • Grillien varaosat! yli 100€ ostoksiin ilmainen toimitus

Kansalaisen verkkokauppa