Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset

  • Grillien varaosat! yli 100€ ostoksiin ilmainen toimitus

Kansalaisen verkkokauppa

Eurooppa Politiikka

László Bogár: Visegrád-maista tulossa geopoliittisesti merkittävä puskurivyöhyke

László Bogár. Kuva: Visegrád Post

Taloustieteilijä, professori, ex-kansanedustaja, Unkarin ex-valtiosihteeri ja kirjailija László Bogárin haastattelu: “Alueemme on jälleen tulossa puskurivyöhykkeeksi, jonka geopoliittinen merkitys kasvaa jatkuvasti”

Haastattelun osa 1/2 on täällä. Luet parhaillaan osaa 2/2.

Budapestissa 2018 marraskuun lopussa Raoul Weiss haastatteli László Bogária talousasioista ilman kiellettyjä aiheita. Hallinnon vaihtumisen jälkeen Bogárista on tullut tunnettu unkarilainen taloustieteilijä: hän on yksi taloustieteilijöistä, jotka muotoilivat Fidesz-puolueen talouspolitiikkaa. 28 kirjaa kirjoittanut Bogár on ollut ulkomaankauppaministeriön poliittisten asioiden valtiosihteeri vuosina 1990-1994 ja pääministerin valtiosihteeri Orbánin ensimmäisessä hallituksessa vuosina 1998–2002. Nykyiseen kapitalistiseen järjestelmään ja EU:n kehitykseen hyvin kriittisesti suhtautuva Bogár on loistava esimerkki keskieurooppalaisesta ”epäliberaalista” taloustieteilijästä.

Visegrád-maiden tilanne

Raoul Weiss: László Bogár, mitkä ovat Visegrád-ryhmän (V4) taloudelliset realiteetit? Tähän asti Keski-Euroopan tärkeimmät kauppareitit ovat olleet itä-länsi-akselilla. Mitä Keski-Eurooppa tarvitsee eniten vahvistaakseen asemaansa myös taloudessa? Täydentävätkö Keski-Euroopan taloudet riittävästi toisiaan? Vai estääkö pohjois-etelä-suuntaisen logistisen tai taloudellisen infrastruktuurin puute itä-länsi-infrastruktuurin hallitsevan aseman kompensoimista? Lopuksi: olettaen, että V4 pyrkii kehittämään tällaista infrastruktuuria, niin missä määrin uskot lännen sietävän tällaista kehitystä?

László Bogár: Se on tuota kaikkea samalla. Bloombergilla on venäläistaustainen analyytikko nimeltään [Leonid] Bershidsky, joka on tutustumisen arvoinen: hän on puhdas liberaali ja täysi kyynikko, mutta hän on hyvin terävä ja menee suoraan olennaiseen; hän on kehittänyt ilmauksen ”ulkomaisomisteiset valtiot” (foreign owned countries) kuvaamaan tällaisia valtioita. Hänen sanomansa voisi kutakuinkin ilmaista: ”Rakkaat populistit, tämän pelin henki on se, että me – globaali pääoma – olemme sinun herrasi”. On oltava rehellinen: hänen sanoissaan on paljon totta – etenkin Unkarin suhteen. Varovaisimpia olivat tšekit. Vähiten varovaisia slovakit, koska Slovakiaa ei ole loppujen lopuksi olemassa: se on osittain Saksan ja osittain Ranskan varastorakennus. Sillä hetkellä kun nämä globaalit jätit murentuvat, täysin niiden armoilla olevat Slovakian kaltaiset maat voivat hävitä muutamassa hetkessä. Käytännössä Slovakian koko BKT perustuu vientiin. Näin on tietenkin myös Singaporen tapauksessa, jonka tilanne on kuitenkin erilainen…
Todellisuudessa kaikki nämä valtiot ovat saman suurtilan torppareita, mutta kuitenkin jokaisessa niissä on tietoisuus lisääntynyt ja ne alkavat tiedostaa ongelman. Unkarissa vastarinta on voimakkainta [ja hyvästä syystä:] Slovakian jälkeen me unkarilaiset olemme eniten riippuvaisia [Visegrád-] ryhmästä.

Raoul Weiss: Tuosta näkökulmasta katsoen ryhmän riippumattomin valtio on Puola.

László Bogár: Puola todellakin on riippumattomin. Ensimmäinen syy tähän on se, että kaikki olivat hyvin tietoisia siitä, että Puolaa olisi pitänyt kohdella toisen maailmansodan voittajana. Kuitenkin kaikista vastaavassa tilanteessa olevista maista se on ainoa, jota on täysin kohdeltu häviäjämaana. Tämä pätee osittain myös Tšekkoslovakiaan, mutta ennen kaikkea hirvittävästi kärsineeseen Puolaan, joka ei kuitenkaan koskaan saanut oikeutettuja valtavia korvauksia. Mutta koska tästä seuraa valtava kapinan mahdollisuus, niin ymmärrämme paremmin miksi Puolan kirkkoa ja sen maaseutuyhteiskuntaa on kohdeltu kunnioittavammin kuin muualla …

Raoul Weiss: Miksi sitten tämän vapautusliikkeen veturi on enneminkin Unkarissa kuin Puolassa, jolla kuitenkin oli etumatkaa muihin nähden…

László Bogár: Tämä on seurausta henkisestä eroavaisuudesta sekä Viktor Orbánin persoonasta. Tähän vaikuttaa se, että unkarilaiset ovat viimeisten kolmen vuosisadan aikana olleet erityisen pakotettuja parhaaseen henkiseen tuotteliaisuuteen, vaikka samaa voisi osittain todeta myös puolalaisista ja tšekeistä. Tämä ei tarkoita, että unkarilaiset olisivat jotenkin muita taipuvaisempia henkisiin asioihin, vaan koska he altistuivat niin julmille iskuille, pakkokeinoille ja vallankumouksille, että heidän älyllinen herkkyytensä on kasvanut prosessissa – näin sanomalla en mitenkään aliarvioi tšekkien tai puolalaisten kohtaamia, heidän olemassaoloaan uhanneita valtavia haasteita, joilla on samanlaisia psykologisia seurauksia.

Tämä arvojärjestys säilyy myös silloin kun on kyseessä älyllinen käymistila, joka voi johtaa uuden maailmanlaajuisen vaihtoehtoisen ajattelun, kehityssuunnan tai kerronnan määrittelyyn. Unkari johtaa näissäkin arvioitaessa vaikkapa viimeistä kolmeasataa vuotta. Se on selvästi tällä alueella maa, joka on joutunut kohtaamaan eniten henkisiä haasteita. Huomattavaa on kuitenkin se, että tämä tilanne ei aiheuta jännitteitä tšekeissä eikä puolalaisissa, jotka hyväksyvät tämän johtajuuden ilman kaunaa: puolalaiset sataprosenttisesti ja tšekitkin pitkälti.

Kolmen päätekijän joukossa Slovakia ei ole täysimittainen pelaaja, koska perusongelma on sama. Kolme korkeakulttuurista kansaa (tšekit, puolalaiset ja unkarilaiset) ovat olleet keskinäisessä yhteistyössä ja tietenkin myös keskinäisissä konflikteissa, mutta joilla kaiken kaikkiaan on tuhannen vuoden yhteinen myötätunnon ja yhteistyön historia. (…) Nyt näissä kolmessa maassa kohdataan sama älyllinen kamppailu kahden osapuolen välillä. Toisaalta ovat globalistien paikalliset kätyrit (…), jotka luonnollisesti nauttivat jatkuvaa kansainvälistä tukea.

Toisaalta on leiri, jota on vaikeampi määritellä. Unkarissa se määrittelee itsensä ”oikeistoksi”, polgári [1] -leiriksi, kansalliseksi ja kristilliseksi, populistiseksi ja konservatiiviseksi – kuten huomataan, se määrittelee itsensä varsin monella tavalla. Tämä epävarmuus heijastuu osittain sisäisinä ristiriitoina – tästä näkökulmasta katsottuna Fidesz on jo itsessään suuri koalitio ja risteymä monia virtauksia, joita yhdistää Viktor Orbánin niihin kohdistama synteettinen vaikutus: ankarasti toisiaan vastaan kamppaillessaan ne ymmärtävät lisäävänsä oman puolensa mahdollisuuksia valitessaan konsensuksen tien.

Miten tekevät yhteistyötä tällaiset maat, jotka ovat kuin globaalin pääoman ketjuun pujotettuja helmiä ja elävät erillään keskinäisiin suhteisiin kyvyttöminä? Siinä onnistuakseen ne tarvitsevat ensinnäkin pitkälle mietityn älyllisen hankkeen. Siksi pidän poikkeuksellisen merkityksellisenä nykyisin tapahtuvaa älyllisen käymistilaa.

Toisaalta tämä on tehtävä, jota nämä maat eivät suorita viidessä minuutissa: lopulta kyse ei ole yhtään vähemmästä kuin uuden historiallisen aikakauden avaamisesta, jonka pitäisi parhaimmillaan perustua kestävään kertomukseen, ei lyhyen aikavälin järjestelyyn tai ohimenevään optiseen harhaan. Tämä on sitäkin tärkeämpää, koska alueemme on jälleen tulossa puskurivyöhykkeeksi, jonka [geopoliittinen] arvo kasvaa jatkuvasti.

On selvää, että Yhdysvaltojen murenevä imperiumi pyrkii kuolemansa partaalla heikentämään Eurooppaa, EU:ta, Venäjää ja Kiinaa – maalittamalla näitä valtoja kutakin erikseen ja lisäksi sabotoimalla mahdollisimman paljon niitä yhdistäviä verkostoja. Täysin looginen strategia Amerikan näkökulmasta – ongelmana on, että suurimmat häviäjät tässä riehumisessa ovat todennäköisesti jälleen kerran puskurivyöhykkeen maat. Siksi oletan, ettei tämä alue halua maksaa kovaa hintaa jälleen – toivon mukaan ei halua!

… Ukraina on paras esimerkki katastrofista, joka odottaa meitä, jos annamme lyhytnäköisten ja itsekkäiden eliittien vastuuttomuudelle periksi. Tästä näkökulmasta katsoen myös Romania kävelee ohuella jäällä … ja voi herätä tuskaiseen krapulaan. Jopa Baltian maat ja Puola ajoittain kärsivät ylenmääräisestä epärationaalisesta russofobiasta, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta joka voi muuttua vaarallisen haitalliseksi nykytilanteessa.

Tämä kaikki ei toistaiseksi ole kovin vaarallista. Mutta eräs toinen merkki osoittaa alueen strategisen arvon uhkaavaa huipentumaa, sillä [kilpailevat] imperiumit haluavat tehdä ostoja. Siksi on mahdollista saada ne kilpailemaan ja nostamaan panoksia. Jopa ilman kummempaa ajattelua voin mainita neljä tai viisi kilpailevaa imperiumia: EU, Venäjä, Kiina, Amerikka. [Joihin on laskettava muita kuin ei-alueellisia valtoja:] juutalaiset mukaan lukien, (…) SorosinNetanyahun välinen yhteenotto osoittaa selvästi, että on olemassa paikallista juutalaisuutta ja maailmanjuutalaisuutta. Puhuminen tästä on tietysti yhtä kuin tabu, mikä selittäisi tämän törmäyksen, ellei sitten [oletettavasti] paikallisten juutalaisen nimissä puhuva Netanyahu ilmaise George Sorosille, että hänen olisi aika osoittaa enemmän vastuuta riskeeratessaan juutalaisten kohtalon ympäri maailmaa. (…) Ja kas kummaa: Netanyahu saapuu tänne V4:n kutsusta ja kutsuu heidät Tel Aviviin tai Jerusalemiin – tapahtuma, joka vain muutama vuosi sitten olisi kuulostanut poliittiselta fiktiolta. (…)

Yhteenotto kosmopoliittisen ja kansallisen välillä

Raoul Weiss: Kaikkien näiden erojen takana on suuri antropologinen ero, jonka ranskalainen maantieteilijä [Christophe] Guilluy totesi muutama vuosi sitten myydyimmässä kirjassaan La France périphérique. Samaan aikaan hän on tuonut ajatteluaan esiin maailmalla uudella kirjallaan ”No Society”, joka sisältää lukuisia saksalaisia, pohjoisamerikkalaisia ja muita esimerkkejä perusmallin pysyessä kuitenkin samana: toisaalta suurkaupunkien ihminen, joka asuu Jerusalemissa, Tel-Avivissa, Pariisissa, Budapestissa…

László Bogár: Entisaikaan tätä kutsuttiin kosmopoliittiseksi maailmaksi – joskin olisi aika löytää parempi sana. (…)
Mutta jos Netanyahun ja Sorosin välinen konflikti pahenee… ja jotkut merkit viittaavat tähän suuntaan – joissakin peruskysymyksissä erityisesti: Netanyahu [esimerkiksi] ei epäröi ilmoittaa, että maahanmuutto-ongelma vaikuttaa murheellisesti 2,5–3 miljoonan juutalaisen kohtaloon Euroopassa. Hän on ilmaissut Sorosin näkemyksille täysin vastakkaisia kantoja.

Tästä näkökulmasta katsoen tällaisen tilanteen pitäisi antaa meille toivoa siksi, että nyt on mahdollista avata tila järkevälle keskustelulle. Mitä kehityksen suuntaan tulee, niin se on täysin erillinen kysymys. Mutta [tällä hetkellä pelkästään] on olemassa sellainen diskurssiivinen tila, jossa on mahdollista käsitellä näitä kysymyksiä vilpittömästi ja inhimillisesti, tai jossa voidaan pelkästään todeta ristiriitojen olemassaolo. Tätä aihetta käsittelemään uskaltautuneita ei voida enää haukkua idiooteiksi, eikä aihetta sivuuteta pikaisesti kaikenlaisten vihjailujen ja epäilyjen avulla. Nyt on tarve huomioida tämä diskurssiivisen tilan aukeaminen, koska sitä ei enää voida sulkea. Sanoisin jopa, että kuka tahansa järkevä ja moraalisesti terve ihminen iloitsee tämän diskursiivisen tilan olemassaolosta. Myöhemmin näemme millaisia ratkaisuja se tulee tuottamaan.

Raoul Weiss: Olet taloustieteilijä, joka kykenee ajattelemaan talousasioiden lisäksi ihmisyhteisöjen kohtaloita. Yleinen käsitys sinun ajattelustasi kahteen sanaan tiivistettynä saattaisi olla: László Bogár, ”oikeistolainen ajattelija”. Kuitenkin monia kirjoituksiasi ja TV-esiintymisiäsi seuranneena minulla on käsitys, että näkökulmasi poikkeaa monin tavoin Euroopan valtavirran oikeistosta, mutta usein jopa Unkarin Fideszistä – tai ainakin 1990- ja 2000-luvun Fideszistä.

Kun kirjoitat esimerkiksi viimeisimmän kirjasi esipuheessa, että 1950-luvulla unkarilaiset olivat henkisesti, moraalisesti ja älyllisesti paljon paremmassa kunnossa kuin kaikki myöhemmät sukupolvet. Tällaisten lausuntojen perusteella on mielestäni selvää, että olemme siirtymässä pois ”ensisijaisesta antikommunismista” ja että teemme näin avataksemme modernismin kritiikin, joka ylittää polgári-Unkarin opit. Itse asiassa olet elävä esimerkki tästä paradoksaalisesta totuudesta, jonka me Visegrádin Postissa pyrimme popularisoimaan: ideologisesta näkökulmasta katsoen tämä ”epäliberaalinen” Unkari on paljon avoimempi kuin nykyiset länsimaat, joissa kasvaa pakotetun yksimielisyyden uhka.

László Bogár: Kaikki tuo pitää erittäin tarkasti paikkansa ja ei epäilystäkään etteikö tuo ollut onnekasta kehitystä elämässäni. Syynä tähän on se, että viimeisten 16 vuoden aikana minuun ei ole kohdistunut suoraa vaikutusta poliittisista velvollisuuksista. Siksi mikään sanomani ja kirjoittamani ei ole minkään poliittisen virtauksen suoraa ilmaisua, vaan seurausta pyrkimyksestäni pakottaa itseni ja muut pohtimaan tarkasti maailmalla ja Unkarissa vaikuttavia prosesseja.

Olkaamme rohkeasti itsekriittisiä tutkimalla itseämme uudelleen ja uudelleen. On olemassa valikoivan oivaltamisen mediateoria, joka ennustaa, että energiaamme säästääksemme meillä on taipumus seurata vain sellaisia radio- ja televisiokanavia, lehtiä tai muuta mediasisältöä, joka vahvistaa uskomuksiamme; muiden sisältöjen osalta emme edes huomaa niiden olemassaoloa. Tämä on valitettavaa, koska ajan myötä päädymme laittamaan laput silmillemme tai aavistamaan jonkin olevan vialla (…); mikä saa meidät lopulta kokonaan luovuttamaan. Tiedän sen olevan hyvin vaikeaa ja usein riskialtista.

[Kaikesta huolimatta] yliopistossa rohkaisen aina oppilaitani välttämään oppijärjestelmien mukaista ajattelua, vaikka suureksi surukseni korkeakouluopetuksella on taipumus aivopestä heitä. Siksi pyrin rauhanomaisesti kehottamaan loputtomaan kamppailuun pysyäksemme ajan tasalla siinä, mikä syvällisen filosofian kannalta on ihmisen ainoa tehtävä: ymmärtää olemassaolon kokonaisuus ja viimein saavutettuaan harmonisen ymmärryksen olemassaolosta, sovittautua siihen kärsivällisellä, rauhallisella ja nöyrällä tavalla.

Raoul Weiss: Tämä saa minut kysymään teiltä voiko tämä avoimuus ja vilpittömyys totuuden etsimisessä tulla pidemmällä aikavälillä valtavirtaan nykymallisella poliittisella kentällä, eli lähinnä oikeisto-vasemmisto-paradigman mukaisena – vai uskotteko paradigman muutostarpeeseen?

László Bogár: Tällainen muutos vaikuttaa minusta väistämättömältä siltä osin kuin se tapahtuu myös maailmanlaajuisesti. Katsokaa Steve Bannonin uraa: hän näytti ilmestyneen tyhjästä, kunnes näytti katoavan (toivottavasti tämä on pelkkä vaikutelma, koska hänen ilmestymisessään on edelleen suurta älyllistä merkitystä); joka tapauksessa hänet nähtiin dramaattisen lähellä ja sitten yhtä dramaattisen kaukana siitä, mikä olisi antanut hänelle vaikutusvaltaa, ei vain henkistä, vaan myös institutionaalista.

Hän on mies, jolla oli älyllisen arkkitehdin rooli kertomuksessa, jossa Donald Trump on tyhjyydestä ja epätoivosta kuljetettu presidenttiyteen. Ja siksi hän oli ensimmäinen, joka joutui epäsuosioon. Mutta tämä on taas yksi osoitus siitä, että tämä nykyinen osapuoli – oikea siipi, polgári-leiri, kansalaisten leiri, kansallinen, konservatiivinen, kristillinen leiri tai kaikkea tätä samanaikaisesti – on harmonisessa tai jopa ristiriitaisessa liitossa. Siinä tapahtuu alkuvoimainen henkinen työ, jonka on synnytettävä uusi kertomus, joka on enemmän tai vähemmän yhtenäinen, enemmän tai vähemmän vaihteleva, mutta kuitenkin olemassaolon peruslogiikan tulkinnassaan kykenevä tarjoamaan uuden maailmanlaajuisen kertomuksen.

Tämä on tietysti toistaiseksi kaukainen tavoite, eikä mikään takaa sen saavuttamista, mutta älyllisestä näkökulmasta katsottuna tuohon suuntaan jatkuvasti pyritään – tätä ei tule unohtaa. Lisäksi elämme maailmassa, jossa taistelu tosiasioiden, totuuden ja todellisuuden tulkinnasta on saavuttanut historiassa ennennäkemättömän voimakkuuden ja näkyvyyden. Ehkäpä voidaan sanoa, ettei sitten 2500 vuoden takaisten antiikin Kreikan aikojen olla nähty näin avointa ja päivittäistä tosiasioiden, totuuden ja todellisuuden perusteiden kyseenalaistamista.

Nykyisessä tilanteessa ihmiskunta siirtyy älyllisesti kohti totaalisinta kaaosta. (…) Jälleen kerran on huomattava työkalujen, piikirveestä Facebookiin, kaksikäyttöisyys. Työkalulla voidaan rakentaa ja parantaa, tai tuhota ja rappeuttaa. Kumpi näistä skenaarioista voittaa, kytkeytyy ensisijaisesti meneillään olevaan maailmanlaajuiseen henkisen sisällissodan kehittymiseen: mikä kilpailevista kertomuksista saa suurimman väestöosuuden luottamaan omaan näkemykseensä sekä osoittamaan muut kertomukset, kuten entistä paremmin nykyisin huomataan, luonnon ja ihmiskunnan tuhoon vieviksi.

Pahinta on, että jotkut näistä petollisista kertomuksista väittävät omaavansa ratkaisun ekologiseen ongelmaan. On hyvä muistaa, että Greenpeacen rahoittajien joukosta löytyy joitakin maailman pahimpia saastuttajia. Nyt nähdään vastaavia prosesseja henkisellä alueella, sillä yhden luonnon sijasta on kaksi: yksi on ihmisen ulkoinen luonto, toinen on hänen sisäinen, henkinen, moraalinen ja älyllinen luontonsa. Kummassakin näistä luonnoissa pelataan shakkipelin maailmanlaajuista henkistä vastinetta, joka voi olla samalla pokeripeli, jossa jokainen pelaaja hämää korteillaan.

Marxin vihollinen oli pyhyys, ei kapitalismi

Raoul Weiss: Käsitellään hieman vasemmistoa. Ranskalaisnäkökulmasta katsottuna vähintään huomiota herättävää on hallitusta kannattava lehdistön tapa syyttää kaikkia Fideszin pahimpia vihollisia ”marxisteiksi” – riippumatta siitä onko kohteena Unkarin sosialistipuoluetta (joka tosiasiassa on entisen ”marxilais-leninistisen” puolueen perillinen) lähellä olevat piirit, melko epätyypillisen LMP-puolueen ”ekologit”, Momentum-puolueen Macron-tyyppiset ultraliberaalit tai jopa entinen äärioikeistopuolue Jobbik, siitä lähtien kun se teki hiljattain seksuaalivähemmistöille myönteisen U-käännöksen.

Marxia lukeneena minulla on usein sellainen vaikutelma, että László Bogár on ymmärtänyt enemmän Marxista kuin esimerkiksi Gáspár Miklós Tamás [2], joka on tietenkin myös lukenut Marxia. Tamásin todellinen ideologia (ja tämä näkemys voitaisiin laajentaa koskemaan kaikkia edellä mainittuja oppositioliikkeitä) ei kuitenkaan näytä olevan klassista marxismia vaan pikemminkin ”radikaalia illuminismia”, jota ajaa ja tutkii esimerkiksi Jonathan Israel. Kukaan ei kuitenkaan koskaan väittäisi László Bogária marxistiksi; mutta ehkä on tullut aika tuoda Unkariinkin jo pitkään rankalaisfilosofiassa ollut käsitteellinen jako marxisteihin (Marxin lukijat, jotka hyväksyvät myös hänen vallankumouksellisen ohjelmansa) ja marxilaisiin (joita Marxin ajattelu on rikastuttanut käsitteellisesti, mutta joista ei kuitenkaan ole tullut marxilaisia)?

László Bogár: Aito tai ei, mutta pitkäikäinen tarina kertoo kiivasluonteisen Marxin puuskassaan julistaneen, ettei todellakaan ole marxisti. Elämänsä loppuun asti hän pyrki pysymään mieleltään mukautuvana sulauttaen ristiriitaisuuksia ja tarvittaessa muutti omia näkemyksiään. On tunnustettava, että Marx oli todellinen ajattelija. Vaikka emme hyväksyisi mitään hänen näkemyksistään, niin tästä näkökulmasta katsoen meidän pitäisi silti tunnistaa hänessä älyllinen olento, joka ansaitsee huomion.

Minulle kaikkein vastenmielisimmät Marxin analyysit, jotka kuitenkin ruokkivat ajatteluani, ovat hänen nuoruutensa kirjoitukset. Marxin journalistisen aikakauden kirjoitukset osoittavat, ettei hän mitenkään vastustanut kapitalismia, joka ei ollut millään tavalla moderniuden ja modernisoinnin vastaista – päinvastoin! … Nämä kirjoitukset eivät jätä epäilystäkään siitä, että hänen mielestään kapitalismilla on olennaisen positiivinen tehtävä. Sen raunioittaessa täysin, ensin henkisesti ja sitten tietenkin materiaalisesti, sen minkä hän näkee todellisena vihollisenaan – traditionaalisen pyhyyden. Hän epäröimättä toivoo tätä, ja niin hän toivoi Saksassa 1800-luvun ensimmäisen kolmanneksen lopulla! Tässä ajattelumme on täysin erillaista.

Historia on nousuja ja laskuja ilman päätepistettä

Palatkaamme takaisin ”dialektiseen materialismiin” (jolla nimellä marxismia opetettiin unkarilaisissa yliopistoissa kommunistiaikakaudella): minulle historian dialektinen tulkinta ehdottaa täysin päinvastaista kertomusta. Minulle se on ”valistusta”, jonka näen systemaattisena henkisen pimeyden prosessina. Ja vaikka tämä väite voi tuntua demagogiselta, niin haluan huomauttaa, että 95 prosenttia Euroopassa vierailevista kotimaan ja ulkomaan matkailijoista kaupungeissa vieraillessaan etsivät valistuskautta edeltäneen pimeän aikakauden synnyttämää katedraalien aikakautta, ei sitä seuranneita aikakausia – tämä kertoo mielestäni paljon.

Vaikka muita vastalauseita ei olisi esittävissä vallisevasta näkemyksestä, olisi kuitenkin vielä syytä miettiä miten sovittaa tämä tosiasia yleiseen ajatukseen siitä, että ensin oli pimeä, kamala ja epäinhimillinen ”keskiaika”, jota seurasi ihana aika, jolloin kaikki olivat onnellisia, koska ihmiskunta on saavuttanut ikuisen rauhan, hyvinvoinnin ja onnen – jonka lopussa Fukuyaman ennusteiden mukainen globaalin liberaalin kapitalismin voitto ratkaisee kaikki ongelmamme yhdellä kertaa.

Jos on olemassa historian dialektiikkaa, niin ikääntyessäni olen yhä enemmän samaa mieltä Spenglerin kanssa, joka Länsimaiden tuho -kirjassaan ei jätä tilaisuutta olla korostamatta sitä, ettei historialla itsessään ole ja eikä voi olla tarkoitusta tai merkitystä. On olemassa kulttuureja, inspiraation valtavia välähdyksiä ja kulttuurisaavutuksia, joiden aikana ihminen tietyn olemisen puitteissa tiettyjä itseään toistavia kuvioita tai fraktaalirakenteita soveltamalla synnyttää fantastisia, henkeäsalpaavia luomuksia, esimerkiksi katedraalien ajan. Kuten kaikki elävä, saavutettuaan huippunsa, siitä tulee laiska, kovettuen ja tullen raskaammaksi.

Tämä on kuitenkin tärkein syy hänen tekemään eroon kulttuurin ja sivilisaation välillä: länsi alkoi sakraalikulttuurina ehkä kuuden vuosisadan aikana, arkkitehtuuriltaan roomaanis- ja goottilaistyylisinä, sitten mekanismi jostain syystä suistui sijoiltaan. Tuolloin se oli niin täynnä itsestään, että siitä tuli loinen. Se ei enää tuota uusia kulttuurisaavutuksia, se alkaa loisimaan itseään, sitten havaitsee yhä enemmän keinoja loisia muita: mikä tarkoittaa ”suurten löytöjen” ja siirtomaiden aikaa. Sitten lopulta se pysähtyy: nykyään länsimaalaiset eivät halua edes lisääntyä. He elävät kuitenkin lyhyen hedonistisen vaiheen, elävät valheessa, mutta ovat entistä tyytymättömiä, entistä pahantuulisempia, entistä rappeutuneempia. Valitettavasti tämä vaihe oli viime vuosisadalla.

Spengler ei esiintynyt profeettana. Hän teki vain ehdotuksia. Eikä hän ollut tutkija. Hänen kirjansa on enneminkin filosofista runoutta – joka, kuten huomaamme, saavuttaa syvempiä tasoja. Pysyessään vaistojen, aavistusten ja ehdotusten tasolla hän itse asiassa saa tarkemman kuvan kokonaisuudesta, joka tunnetaan läntenä. Jos siis on olemassa historian dialektiikka, jos historialla on pienintäkään merkitystä ja tarkoitusta – ajatusta, johon uskon entistä vähemmän – vastaus voi olla vain Spenglerin antama vastaus: kun suuri kulttuuri on nousussa, kaikki – yksilöstä aina suurempiin tai pienempiin ihmisryhmiin asti – pyrkivät edistämään kaikkea mitä voivat. Sitten he pyrkivät jonkin aikaa säilyttämään aikaansaannoksensa. Sitten jonkin ajan kuluttua – runoilija Attila Józsefin ilmaisulla – ”kaikki, joka on olemassa, hajoaa”.

Entropia-asteikossa ei päästä [taaksepäin]. Kaikki tähän maailmaan syntyvä päätyy lopulta rappeutumiseen. Niin kauan kuin [kulttuuri] säilyttää henkisen vahvuutensa, järjestyksen ylläpitämiseen vaadittavan voiman – jonka sen täytyy luonnollisesti ymmärtää: pyhyyden järjestys – ja nostettava sitä yhä korkeammalle organisaatiotasolle, se kehittyy jatkuvasti eteenpäin ja pysyy edelleen todella arvokkaana ja nousevana. Sitten jostakin päivästä lähtien se lakkaa toimimasta… Näin on myös meidän [ihmisten] elämien tapauksessa: selvästi ne saavuttavat huipentumansa, joka on se hetki, jolloin olemme teoriassa kykeneviä kaikkiin fyysisiin ja henkisiin menestyksiin mihin ihminen kykenee tässä maailmassa.

Käytännössä tämä on se kohta, jota useimmiten emme saavuta. Mutta joka tapauksessa on olemassa kulminaatiopiste, jonka jälkeen luovutamme, eikä tämä ole yllättävää. Ihminen aina luulee elävänsä ikuisesti, muiden kuollessa. Myös imperiumit, tuon tyypin olemisen järjestäytymiset ja suuret kulttuurit osoittavat taipumusta kuvitella itsensä kuolemattomiksi. Jos nyt uskalla sanoa: mikään ei ole ikuista paitsi muutos. Mutta muutoksen ydin on toiminta sykleissä: sikiäminen, syntymä, nousu, lasku, romahdus, tuhoutuminen – sitten onnellisimmassa tapauksessa: paluu humukseen, josta uusi elämä voi itää. Haluaisin uskoa, että latinan sana humus (maa), homo (ihminen, ihmisyys) ja humilis (nöyrä) ovat peräisin samasta juuresta. Toivon, että tämä ihmisen, maan ja nöyryyden yhteensattuma jollakin arkaaisella kielen kerrostumalla ei ole sattuman aikaansaannos.

Raoul Weiss ja László Bogár Budapestissä lokakuussa 2018

[1] Kääntäjän huomio: päätimme luopua tästä unkarinkielisestä sanasta, joka on suurelta osin kääntämiskelvoton useimmille länsieurooppalaisille kielille; sanakirjoista löytyy useita ekvivalentteja (kuten ”kansalais-” tai ”porvarillinen”), mutta tässä yhteydessä ne kaikki olisivat erittäin harhaanjohtavia. Polgári on adjektiivi, joka on peräisin substantiivista polgár, joka lainattiin keskiajan saksankielisestä Bürgeristä (josta on peräisi ranskankielen bourgeois ja siten myös englanniksi); tämä sana voidaan joskus kääntää ”kansalaiseksi” (englanninkielinen sana, joka jakaa saksalaisen Bürgerin etymologian), joskus ”porvari”.

Länsieurooppalaisissa kielissä kuitenkin poliittisessa kontekstissa kansalaisyhteiskunta (civic) viittaa lailliseen kansalaisuuteen eli tasavaltalaiseen (eli moderniin, antimonarkiseen ja sekulaariin) näkemykseen kansasta – mikä ei vastaa unkarilaista polgária. – ottaen huomioon, että ilmaisun ”porvarillinen” poliittinen käyttö paljastaa ekonomistisen ja liberaalin maailmankuvan (Weltanschauung), joka taas ei liity unkarinkieliseen sanaan (monista syistä johtuen – joista tärkein luultavasti on teollisuuskehityksen välinen ero Euroopan kahden osan välillä), mikä selittäisi sen, miksi Unkari aina näihin viime vuosiin saakka ei milloinkaan kasvanut moderniksi, eli kaupunkilais- ja teollisuusporvariseksi).

[2] CEU:n professori ja Fideszin vastaisten mielenosoitusten merkittävä hahmo.

Visegrád Post 5.4.2019