Kulttuuri

Lopun jälkeen

Maailmanloppu ja katastrofit kiinnostavat ihmisiä ja tämä näkyy kirjallisuudessakin. Usein kertomukset tulevaisuudesta ovat jonkinlaisia dystopioita tai ainakin niissä keskeistä on mielikuvituksellinen teknologia ja usein hirmuhallinto, joka teknologiaa hyödyntää.

Toisaalta tulevaisuuden kertomukset saattavat olla myös tarinoita siitä, kuinka kaikki romahtaa ja maailma  tai järjestäytynyt yhteiskunta katoaa. Silloin vanhat hierarkiat, uskomukset ja elämäntavat palaavat. Tässä jutussa esittelen kahta suhteellisen tuoretta kotimaista romaania, jotka kertovat omat versionsa maailmasta lopun jälkeisistä näkymistä.

Tuulia Matilainen: Kunnes kuulen niiden tulevan

”Kunnes kuulen niiden tulevan” on Tuulia Matilaisen kirjoittama ja Hexenin kustantama miniromaani vuodelta 2017. Takakannenkin mukaan kirja kertoo kerran tuhoutuneesta maailmasta, josta on versonut uusi.”

Tarinassa onkin kaksi tasoa. Ensinnäkin siinä on välähdyksiä vanhasta maailmasta, jossa eletään lopunhetkiä pommisuojan kaltaisessa paikassa. Kuitenkin varsinainen juoni kertoo maailmasta, Suomesta, jossa tuhon jälkeen on palattu mystiseen ja kalevalaiseen maailmaan aina kirjan kieltä myöten. Se on tarina tietäjänaisista, loitsuista ja rohdoista. Fantasiamaisten elementtien ja siihen sopivan hämyisen kuvituksen vuoksi kirjaa on vaikeaa sijoittaa tiettyyn lajityyppiin. Kirja esittelee siis sekä vanhan maailman loppua, että toisaalta myyttistä uutta maailmaa, ilman että se kuitenkaan kertoo liikaa. Moni asia jää avoimeksi ja lukija joutuu käyttämään mielikuvitustaan hyvin paljon.

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen

Reuna-kustannuksen kustantama ”Pandemian jälkeen” on Harri V. Hietikon versio siitä, millainen Suomi olisi suuren katastrofin jälkeen. Kirja on kirjoitettu vuonna 2018. Suomen satavuotisjuhlat ovat jääneet taakse, mutta kuinka kauan sitten, sitä ei Hietikko määrittele. Hänen romaanissaan eletään lähitulevaisuutta, jolloin pandemia on hävittänyt suurimman osan maailman väestöstä. Myös Suomi on saanut osansa tästä. Yhteiskunta on romahtanut ja jakautunut. Vanhoissa linnoissa pidetään yllä sotilaallista järjestystä, Turun linnassa siitä vastaa järjestelmä nimeltä auktoriteetti.

Päähenkilö on miekkamies ja luutnantti lempinimeltään Naavasaapas. Hänen alkuperäistä nimeään ei kerrota, eikä juuri muidenkaan henkilöiden. Uudessa maailmassa kokonaisuus on yksilöä tärkeämpi, auktoriteetti korostuu enemmän kuin ihmiset tai heidän väliset muut suhteensa. Naavasaapas matkaa läpi Suomen kohdaten tuhoutuneita maisemia, outoja ihmisiä ja ilmiöitä. Kaikkea määrittää sota tai epämääräinen kiista linnojen välillä ja sen symbolina päähenkilön miekka. Vanha ja uusi sekoittuvat yhteen niin tekniikan kuin vaatteidenkin osalta. Ollaan palattu sankariaikaan tai päästy uuteen, jossa eri aikakaudet elävät rinnatusten ja ovat outoja kuin unet. Myös kieli on yhtä aikaa rujoa ja runollista. Roomalaisnimillä on kai tahdottu hakea loistoa muuten niin kylmään ja kalseaan tunnelmaan.

Siinä missä Matilaisen romaani edustaa naisnäkökulmaa vanhoine naispuolisine tietäjineen, on Hietikon teos miesten voimafantasiaa. Se tuo väistämättä mieleen Mad Max -elokuvat. Aseet puhuvat ja vauhti on niin sanotusti päällä lähes kaiken aikaa. Kasvisruokatrendeistä tai vastaavista menneen maailman ilmiöistä ei ole enää mitään jäljellä. Niiden poissaoloa suorastaan korostetaan ja annetaan ymmärtää, ettei päähenkilö niitä ainakaan kaipaa. Eristäytyneessä Suomessa syödään sianlihaa ja juureksia. Tosin itseäni ihmetytti se, että kahvia on vielä saatavilla. On ilmeisesti mukavuuksia, joista kovinkaan miekkamies ei suostu luopumaan.

Loppu on uuden alku?

Ovatko nämä romaanit sitten ollenkaan kertomuksia tulevaisuudesta? Ehkä ne ovat enemmänkin fantasiaa, jossa toivotaan tai kuvitellaan eri aikakausien sekoittuvat tosiinsa. Mikä sitten saa ihmiset kirjoittamaan tai lukemaan tällaisia kirjoja. Ehkä nykyisyydessä nähdään jotain korjattavaa tai pelätään edessä mahdollisesti olevaa katastrofia.

Uutiset ovat täynnä varsinkin ympäristökatastrofeista kertovia ennustuksia ja pelkoja. Toisaalta mediaa seuraamalla ei voi välttyä sodilta eikä terrorismilta. Oma lukunsa ovat myös tautiuutiset Kiinasta, joita juuri nyt on saatu koronavirusta koskien. ”Pandemian jälkeen” on suorastaan kylmäävää luettavaa näiden uutisjuttujen valossa. Kirjoja lukiessa pohtii, mitä todella tarvittaisiin, jotta kirjoissa kuvaillut romahdukset tapahtuisivat. Iranin ja USA:n välinen jännite johtaisi kolmanteen maailmansotaan? Entä mitä toimenpiteitä vakavan epidemian takia oltaisiin valmiita tekemään? Jaksaisiko vielä silloinkin joku uskoa avoimiin rajoihin, kun tappava pandemia uhkaisi maata?

Toisaalta mikään katastrofielokuva tai dystopia ei pääty kaiken tuhoon ja totaaliseen loppuun. Niissä on aina olemassa jonkinlainen toivo. Myös tosielämän ennustukset, kuten vuonna 2012 paljon puhuttu intiaanien maailmanloppu, ei olisi ollut koko maailman tuho, vaan ainoastaan yhden vaiheen päätepiste. Sen jälkeen olisi ollut luvassa uusi.

Myös Matilaisen ja Hietikon teokset kertovat juurikin tästä: uudesta alusta, jonka vanhan maailman loppu mahdollistaa. Jos mitään ei jäisi jäljelle, ei olisi mitään kerrottavaa. Tietenkin kristillinen ja lineaarinen ajattelu opettaa, että maailmalla on alkunsa ja loppunsa. Mutta entä jos se väistyisi ja sen tilalle palaisi syklinen aikakäsitys? Ehkä tyhjyyden tilalle tulisi jotain uutta. Kuten Hietikonkin teoksessa todetaan, ihminen ei elä pelkästään sianlihasta ja juureksista vaan myös tarkoituksesta ja merkityksestä. Luultavasti tämän tyylisiä kirjoja ja kirjoittavat ja lukevat jossain määrin tätä toivovatkin. He uskovat että lopusta seuraa uusi alku ja sen mukana jotain parempaa. Eivät he muuten jaksaisi käsitellä tällaista teemaa, jos eivät näkisi siinä jotakin viehättävää.

Ehkä siis loppu ja sen jälkeen uusi alku tarkoittaisi uutta mahdollisuutta, merkityksen löytymistä ja maailman puhdistumista kaikesta siitä, mikä nykyisessä on vikana.

  • 46
    Shares