Kolumnit

Maahanmuutto ja kansainvälinen vastuu

Tämänpäiväisessä YLE Puheen politiikkaradiossa, jossa kansakunnan kaapin päältä sanellaan opinkappaleita erityisesti maahanmuuttoasioita koskien, loihe vihreiden europarlamentaarikko Heidi Hautala lausumaan taikasanan: kansainvälinen vastuu. Valloilleen on ilmeisesti päässyt huoli siitä, että Visegrád-maiden, Italian, osittain Saksan ja jopa ruotsalaisten sosialidemokraattien halu turvata kukin omat kansalliset intressinsä leviäisi myös Suomen ylimpään valtionjohtoon.

Toistaiseksi Heidillä tai kellään muullakaan viherpunertavalla maailmansyleilijällä ei ole pienintäkään syytä huoleen. Kun Euroopan unionissa on jo hyvän aikaa yritetty saada aikaan mahdollisimman kattavasti kaikki jäsenmaat velvoittavaa turvapaikkapolitiikkaa sekä taakanjakoa, on Suomi ollut samarialaisuudessaan aivan omaa luokkaansa muiden tiivistäessä rivejään.

Seuraava meemikuva kertoo nykytilanteesta aika paljon (propsit Sanna Antikainen, ps.), vaikkei suoranaisesti maahanmuuttoa koskekaan:

Joku saisi määritellä kansainvälisen vastuun siten, että sen noudattamista voitaisiin jollain järkevällä ja yleispätevällä tavalla mitata. Tällä hetkellä olemme eläneet jo pitkään tilanteessa, jossa mitä tahansa voidaan vaatia joko paljon tai enemmän vetoamalla kansalaisten omatuntoon. Ikään kuin mikään, mitä Suomesta käsin on vuosikymmenten ajan tehty meitä heikommin esimerkiksi inhimillisessä kehityksessä suoriutuneiden maiden hyväksi, nollautuu kerta toisensa jälkeen. Etenkin, jos jossain puhkeaa uusi kriisi.

Syyllistäminen saavuttaa välillä huvittavia mittasuhteita. Ei niin kovinkaan kauan aikaa sitten vasemmistoliiton kansanedustaja Veronika Honkasalo julisti Twitter-seinällään pitkät pätkät Suomesta ja osuudestamme kolonialismin rakenteelliseen painolastiin, jonka tulisi velvoittaa meidät purkamaan valtarakenteitamme, kuten etnistä hierarkiaa. Se, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, jääköön lukijoiden tulkittavaksi. Vaatimuksia, vastuuta ja velvollisuuksia, vaan ei tippaakaan oikeuksia.

En ole pitkään aikaan kyennyt olemaan ajattelematta, että joillekin pääsääntöisesti vihreitä tai vasemmistoa edustaville poliitikoille on millä tahansa syyllä tai tekosyyllä itsetarkoitus osallistaa meidän pieni Suomemme osaksi kaikkea historiallista ja täysin meistä riippumatonta epäoikeudenmukaisuutta, jota maailmassa tietysti tapahtuu tälläkin hetkellä usein eri tavoin. Suomi ja Suomen kansa pitää keinolla millä hyvänsä saada syyllistetyksi.

Karrikoidusti voidaan uumoilla, että mikäli Tuvalussa – pienessä saarivaltiossa Tyynellä valtamerellä – syttyisi sisällissota ajaen paikallista väkeä ahtaalle, alkaisivat kotimaiset oikeamielisyyden ylipappimme ja -papittaremme vaatia kuorossa, kuinka Suomen pitää pontevasti kantaa kortensa kekoon kansainvälisen vastuun nimissä, koska Suomessa (mahdollisesti) syödään tuvalulaisten pyytämää tonnikalaa, joka on jo itsessään hirveä eettinen rikos.

Suomen humanitaarisista saavutuksista ei koskaan hiiskuta sanaakaan myönteisessä mielessä. Puhumattakaan, että näin tehtäisiin silloin, kun valtakunnan median puheenaiheeksi nousee jälleen uusi kriisipesäke, kuten jonkun kehitysmaan aseellinen konflikti, jonka välittömät kärsijät ovat kyseisen maan heikko-osaisimmat siviilit, ts. lapset, naiset ja vanhukset. Jälleen järjestetään PLAN-ilta, jolla pyritään syyllistävällä otteella hellittämään meidän, hyvinvointisikojen, kukkaroiden nyörejä.

Tällä hetkellä elämme tilanteessa, jossa mikään määrä osallistumista globaaleihin humanitaarisiin ongelmiin, kuten AIDSiin, köyhyyteen, lapsikuolleisuuteen, naisten oikeuksiin ja syrjintään, ei ole tarpeeksi. Mikään panostus ei ole tarpeeksi yksinomaan siksi, ettei näitä maailman syöpäkasvaimia olla saatu kokonaan parannettua. Toisekseen mikään ei ole tarpeeksi siksi, ettei mitään ole saatu ratkaistua yksinomaan Suomen ja suomalaisten voimin. On yhdentekevää, kuinka paljon näihin on oikeasti satsattu.

Humanitaaristen maahanmuuttajien vastaanotossa on vallinnut jo pitkään kilpavarustelun henki. Mitenkään muutoin ei voi tulkita sitä, että aiemmin mainitut kirkasotsaisuuden airueet marisevat, kuinka Suomi ottaa vastaan vähemmän pakolaisia ja turvapaikanhakijoita kuin esimerkiksi Saksa ja/tai Ruotsi. Kokonaan huomioimatta jää se kiistaton tosiasia, että kukin auttaa ja tekee tasan sen verran kuin mihin tällä taholla on resursseja, eikä yhtään enempää, koska tämä ei kerrassaan ole mahdollista.

Kansainvälisestä vastuusta rikki menneen gramofonin tavoin jauhavat poliitikot pitänevät arvottomuutena sitäkin, mikäli humanitaarista kehitysyhteistyötä tai maahanmuuttopolitiikkaa mitataan. Mikäli laskennallisia tavoitteita oltaisiin asetettu jo vuosikymmeniä sitten ja ne olisivat olleet jopa silloisessa maailmanajassa kunnianhimoisia, voitaisiin nykypäivänä todeta kaiken epäonnistuneen ja projektin itsessään katsoa epäonnistuneena lakkauttamisen arvoiseksi.

Yleispätevä syy tälle ryöpytykselle on se, että meillä on mennyt liian kauan olosuhteisiin nähden liian hyvin. Globaali siirtolaisuus ei ole iskenyt vasten kasvoja murto-osankaan vertaa siinä missä Italiassa, josta kertoo maan edellisten parlamenttivaalien tulos. Hirvittäväksi ja kamalaksi nimitetty populistinen liikehdintä kautta Euroopan tuntuu saavan jalansijaa täysin ennakko-odotusten mukaisesti aina siellä, missä kulloinkin ollaan siirtolaisvyöryn suhteen selkä seinää vasten.

Loppu”kevennyksenä” naishenkilö jostain turuilta ja toreilta YLE:lle äänestysaikeistaan:

    “Kyllä se on vihreät. Suomeen tarvitaan lisää ulkomaalaisia.”

Näin tyhjentäviin perusteluihin on paha mennä lisäämään mitään.

Shares

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset