Kolumnit

Oikeuslaitos kaipaa pientä pintaremonttia

Tuomioistuinten väärintekijöille langettamat rangaistukset ovat varsin pätevä mittari sille, kuinka paljon valtiovalta arvostaa kansalaistensa hyvinvointia. Henkeä, terveyttä, omistusoikeutta ja miksei myös kunniaa, koskien esimerkiksi kunnianloukkausrikoksia ja muita ei-fyysisiä/-aineellisia tapoja tuottaa kanssaihmiselle vahinkoa. Toisin sanoen tuomiot toimivat sekä taloudellisena (= sakot, vahingonkorvaukset) että moraalis-eettisenä (= vankeus) hintalappuna toisen yksilön itsensä tai hänen omaisuutensa koskemattomuudesta. Rakkaassa sivistysvaltiossamme yksilön itsemääräämisoikeus ei ole hinnan kiroissa.

Lainsäädännössä ei itsessään ole mikään kovinkaan pahasti pielessä muutamia epäkohtia lukuun ottamatta. Eniten kansalaisten oikeudentajua loukkaa se, että tuomioistuimet langettavat rangaistuksensa pääsääntöisesti asteikon höveleimmästä päästä, vaikka ankarammatkin – ja edelleen paremmin kansalaisten oikeustajua vastaavat – tuomiot olisivat vallitsevan lainsäädännön puitteissa mahdollisia.

Syitä ja sylttytehtaita voi olla useampiakin.

Voi olla, että kriminaalihuoltojärjestelmä on alibudjetoitu ja näin ollen tilanpuute vankiloissa ajaa tuomioistuimet turvautumaan mieluummin ehdollisiin kuin ehdottomiin vankeusrangaistuksiin. Kaikki resurssointiin liittyvät ongelmat ovat kuitenkin ratkaistavissa puhtaasti poliittisesta tahtotilasta riippuen. Sosiaalinen paine onkin jo oma lukunsa, sillä itse rikostapauksen sekä sitä seuraavan oikeudenkäynnin saavuttamaa julkisuutta on alettu katsoa tuomiota lieventäväksi asianhaaraksi.

Vikaa voi hakea myös eduskunnasta ja sen kulloisestakin kokoonpanosta. Lainsäätäjien synniksi voitaneen katsoa se, etteivät he ole olleet lakeja säätäessään tilanteen tasalla koskien sitä, millaisia julmuuksia ympärillä tapahtuu ja millaista inhimillistä kärsimystä tapaukset aiheuttavat. Voi olla, ettei näissä kysymyksissä konsultoida riittävän ahkerasti tosiasiallisia asiantuntijoita, kuten Suomen poliisivoimia.

Jossain hankalasti paikannettavissa olevassa vaiheessa oikeuslaitoksemme on ajautunut tunteelliseksi ja suorastaan ymmärtäväiseksi instituutioksi, joka asettaa mieluummin rikoksentekijät uhrin asemaan. Yhtenä keskeisimpänä ja kaikista kipeimmin viilauksen tarpeessa olevana osa-alueena tulkinta ensikertalaisuudesta on käsittämätön. Paitsi että rikoksenuusijan määritelmä joissain tapauksissa nollautuu kolmen vuoden kuluttua edellisestä rikoksesta, saa ns. ensikertalainen kärsittäväkseen vain puolet – ellei vähemmänkin – legitiimistä rangaistuksestaan.

Mitä itse rikoslakiin tulee, se ei ole ajaton, vaan sen täytyy kehittyä vastaamaan ajan henkeä. Tietenkään yksinomaan rikoslakia ajanmukaistamalla tai sitä soveltavien tuomioistuinten toimintaan puuttumalla ei estetä kaikkia kansakuntaa ravistelevia veritekoja, mutta lainsäädäntö on silti merkittävin ehkäisevän kriminaalipolitiikan väline. Se, joka on eri mieltä, voi ehdottaa, että oikeuslaitos ajettaisiin alas kokonaan.

Ei voi olla niin, että lainsäädännöllä haetaan itse tekoja ehkäisevää pelotevaikutusta, mutta itse teoista langetetut rangaistukset pidetään mystisestä syystä x niin heppoisina, ettei kyseinen tavoite täyty. Vaikkei minkään valtakunnan tekoja sanktioivaa lainsäädäntöä ja sitä toimeenpanevaa oikeuslaitosta olisi olemassa lainkaan, käyttäytyisi väestön ylivoimainen enemmistö silti nuhteettomasti. Rikoslaki onkin olemassa ensisijaisesti heitä varten, heidän suojelemiseksi, mikäli joutuvat uhrin asemaan sekä viime kädessä penäämään oikeutta.

Itse lainsäädännön tai ajankohtaisempana asiana tuomioistuinten toimintalinjan tiukentamista kammoksuvia mukahumanisteja on tämän tästä pakko muistuttaa siitä, että rangaistuksilta on myös mahdollista välttyä olemalla ihmisiksi. Jos tämä ottaa aivan ylivoimaisen koville, on yksiselitteisesti rangaistuksensa ansainnut. Ei tämä ole sen monimutkaisempaa.

Ihmisille pitää voida antaa toinen tilaisuus ja mahdollisuus muuttua. Kaidalla polulla pysyminen on yksinkertaista, sillä kukaan/mikään ei tähtää sekä laukaise asetta kenenkään puolesta, tai pistä ajamaan humalassa jalankulkijan päälle.

Sama koskee myös itse lainsäädännön kauhistelua. Sakkorangaistukseltakin on mahdollista välttyä. Jos nuhteettomuus on jostain syystä aivan ylivoimaista, eikä vankeusrangaistuksen sen paremmin ehkäisevä kuin opettavainenkaan vaikutus täten toteudu, on oikeusjärjestelmän tehtävä pitää vahingollinen henkilö lukkojen takana aiheuttamasta harmia.

Jakoa

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Lisää kommentti

Lisää kommentti

Uusimmat uutiset