Onni kaatui Tali-Ihantalassa torjuessaan neuvostoliittolaisten suurhyökkäystä kesällä 1944. Hänestä tuli yksi Suomen itsenäisyyttä puolustaneista sankareista, joiden kunniaksi tänään vietetään Kaatuneitten muistopäivää.
Kesäkuun lopulla 1944 Viipurin koillispuolella alkoivat Talin-Ihantalan torjuntataistelut. Karjalan kannaksella käytiin taistelua Suomesta.
Alueelle oli siirretty suomalaisia joukkoja ja tykistöä muilta rintamalohkoilta. Kyseessä oli ennennäkemätön suomalaisten joukkojen ja tykistön keskittäminen.
Useita vuorokausia kestäneissä taisteluissa vihollisen hyökkäysryhmitykset lamautettiin useita kertoja jo lähtöasemissaan kenttätykistön ja kranaatinheittimistön keskitetyillä iskuilla. Torjuntataistelut olivat raivokkaita neuvostoliittolaisten musertavan mies- ja kalustoylivoiman alla.
Viipurin koillispuolella suomalaisten ja neuvostoliittolaisten hallinnassa olevia kahta kukkulaa erotti laakso. Hyökkäysten ja vastahyökkäysten velloessa neuvostoliittolaiset pääsivät tunkeutumaan suomalaisten puolustusasemaan, jolloin kaksi suomalaista jäi taistelun melskeessä kadoksiin.
Pietarilainen sotavainajien etsintäryhmä Karjalan Valli oli lauantaina 9. toukokuuta haravoimassa entistä taistelukenttää.
Paikkaa oli tulitettu kovasti. Sen pystyi päättelemään sirpaleiden määrästä. Koko maa oli rautaista.
Kiven päällä lepäsi Stalinin urkujen raketin runko. Kiven vierellä oli kranaattikuoppa, jota eräs ryhmän jäsenistä siirtyi tutkimaan.
Heti nurmen pinnan alta löytyi pääkallon pala. Sitten kyynärluu ja tuntolevy, johon oli stanssatun numerosarjan lisäksi kaiverrettu nimi ”Onni”.
Vainaja oli luultavasti saanut kranaatin täysosuman, sillä jäänteet olivat epäjärjestyksessä, murtuneita. Vainajan luota löytyi myös suomalaisen M41-käsikranaatin fragmentti. Lienee räjähtänyt tykistön kranaatin täysosumassa.
Soturin leposijasta löytyi myös suomalaisen asepuvun nappeja ja joukko-osaston vahvistava 11. divisioonan – Kiiladivisioonaan – merkki.
Etsintäryhmä löysi tappioluetteloista Onnin tiedot, joten koronapandemian sulkemien rajojen taas avautuessa sankarivainaja voidaan tuoda ikuiseen lepoon kotimaahan, jonka itsenäisyyttä hän oli puolustamassa viimeiseen saakka Tali-Ihantalassa raivonneissa puolustustaisteluissa kesällä 1944.
Suomen armeijan ylipäällikkö, sotamarsalkka C. G. E. Mannerheim käski kansakunnan yhtenäisyyttä korostaakseen, että vapaussodan päättymisen muistopäivänä ja armeijan lippujuhlan päivänä 16. toukokuuta ei järjestetä liputuksia eikä paraateja, vaan lippujuhlan sijaan toukokuun kolmatta sunnuntaita oli vietettävä ”nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä”. Mannerheimin käsky koski vain puolustusvoimia, mutta muistopäivää alettiin noudattaa myös puolustusvoimien ulkopuolella.
Myöhemmin muistopäivän piiriin sisällytettiin jatkosodan ja Lapin sodan sankarivainajat, kuten myös rauhanturvaamistehtävissä menehtyneet. Sankarivainajien muistopäivä sai nykyisen nimensä vuonna 1946 ja seuraavana vuonna Valtioneuvosto vahvisti muistopäivän vieton ajankohdan. Vakiintunut liputuspäivä Kaatuneitten muistopäivä on ollut vuodesta 1977 lähtien.
