Kolumnit

Ovatko kulttuurierot todellinen rikkaus?

Tämä on kuvituskuva, eikä esitä Suomeen maahanmuuttajina tulleita naisia opiskelemassa. Pixabayn mukaan kuva on alun perin otettu Afganistanissa.

Pahemmanpäiväinen kerettiläisyys lienee ottanut Halloween-noitien, -pirujen ja -menninkäisten toimesta niskalenkin Yleisradiosta. Peräti virallisen monikulttuurisuustoimittaja Eero Mäntymaan suulla myönnetään, että maahanmuuttajanaisten työllistymisen esteenä ei ole ainoastaan vanha tuttu kantaväestön iankaikkinen syrjintä vaan myös kulttuurilliset tekijät. Monikulttuurisuudesta rikkautena sekä voimavarana on puhuttu niin pitkään kuin jaksan muistaa, mutta se, mikä on rikastava elementti, vaihtelee aina silloin tällöin. Käytännössä silloin, kun aiemmin rikkaudeksi ja voimavaraksi nimitetty tekijä osoitetaan virheelliseksi ja tarkoituksen kannalta pikemminkin päinvastaiseksi.

Monikulttuurisuus tarkoittaa määritelmällisesti useamman kuin yhden toisistaan poikkeavan kulttuurin harmonista rinnakkaineloa. Olisiko monikulttuurisuuden todellinen rikkaus juuri ne kulttuurilliset erot, jotka eri kulttuurien välillä vallitsee? Ei välttämättä, mikäli tutkaillaan maahanmuuttajataustaisten naisten koulutusta ja työllistymistä. Artikkelin selkärankana toimiva viiden kohdan lista maahanmuuttajataustaisten naisten heikon työllistymisasteen keskeisimmiksi asianosaisten keskuudessa koetuista syistä – jotka eivät tosin liene tässä luettelossa tärkeysjärjestyksessä – kuuluu seuraavasti:

  1. Nainen jää kotiin hoitamaan lapsia, eikä opi kieltä
  2. Joka kolmas pienen lapsen äiti on käynyt vain peruskoulun, tai ei sitäkään
  3. Ensin lapset, sitten oma elämä
  4. Ulkomaalaisia syrjitään, etenkin afrikkalaisia naisia
  5. Nainen ei pääse töihin, koska mies ei anna lupaa

Kulttuurierojen tasoittaminen johtaa askel askeleelta kohti monokulttuurisempaa yhteiskuntaa, joka kääntäen vähentää yhteiskunnan rikkautta sekä kukoistusta. Kysymys kuuluukin, että millaisin keinoin maahanmuuttajanaisten työllistymisaste aiotaan saada nykyistä korkeammaksi loukkaamatta monikulttuurisuususkonnon perusfundamenttia, jonka mukaan kaikki kulttuurit ovat sellaisinaan täsmälleen yhtä hyviä?

Jottei maahanmuuttajista tarvitsisi puhua näin typerästi yleistäen, tunnustetaan artikkelissakin työllistymisen kannalta ongelmallisimmiksi ryhmiksi afrikkalais- sekä lähi-itäläistaustaiset naiset. Artikkelissa termien, kuten ”maahanmuuttaja”, ”ulkomaalaistaustainen äiti” ja ”maahanmuuttajanainen” välillä tosin hypitään kontekstia vaihtamatta. Erojahan on myös afrikkalaisten ja lähi-itäläisten maiden kesken. Afrikan tapauksessa tämä on Somalia, jonka kansalaisten työllistymisaste on edelleen kaikista Suomen etnisistä vähemmistöistä kehnoimmasta päästä niin miehissä kuin naisissakin.

Kaikkien afrikkalaisten kansojen kokema rasismi asettautuukin kyseenalaiseen valoon, sillä jotkut mustat afrikkalaistaustaiset väestöryhmät, kuten erityisesti kenialaiset, työllistyvät joidenkin selvityksen mukaan jopa kantaväestöä paremmin. Tämän tulisi osoittaa ennen kaikkea rasisteille sen, ettei ihon värillä ole mitään tekemistä kotoutumis- ja työllistymisennusteiden kanssa. Jotain tekemistä asian kanssa saattaa sen sijaan olla sillä, että Kenian valtauskontona ei toimi islam – toisin kuin Somaliassa ja vieläpä varsin fundamentalistisesti sovellettuna.

Kaikki muut kohdat paitsi numero 4 johtuvat joko välittömästi tai välillisesti kulttuurista. Naisen jääminen kotiin hoitamaan lapsia ja ajattelutapa, jonka mukaan omasta elämästä huolehditaan vasta lasten täysi-ikäiseksi saattamisen jälkeen – jos silloinkaan –, ovat johdettavissa maahanmuuttajien kulttuuriin. Se, ettei mies anna lupaa mennä töihin tai edes kielikurssille, kuten artikkelissa mainitaan aina silloin tällöin tapahtuvan, tuskin johtuu siitä, että niin ikään Lähi-idästä tai jostain päin Afrikkaa kotoisin oleva aviomies olisi ottanut tapoihin johtaa perhettään oppia kantasuomalaisilta punaniskoilta.

Huomattava osa kansasta, eli käytännössä kutakuinkin kaikki muut yhteiskunnasta vähänkään perillä olevat tahot kuin Ylen toimittajat, ovat tienneet jo pitkään, että artikkelissakin nimeltä mainittujen maahanmuuttajaryhmien mukanaan tuoma patriarkaalinen kulttuuri estää erityisesti naisia työllistymästä. Vielä nytkin valtamedia siis tulee pahasti jälkijunassa olettaen, että asioiden olisi suotavaa muuttua paremmalle tolalle mahdollisimman ripeästi. En oikein usko, että tällainen pelkkä olemassa olevien ilmiöiden toteaminen on kenenkään mielestä riittävä edistysaskel. Sitä paitsi nämä ovat, kuten sanottua, todettu jo moneen otteeseen.

Oman huomionsa ansaitsee tietysti myös kohta numero 2, naisten heikko koulutusaste, joka on keskeistä heidän työllistymisennusteensa kannalta. Artikkelissa ei erotella sitä, onko maahanmuuttajataustaisilla naisilla peruskoulu työllistymistä ajatellen vähimmäisedellytyksenä käymättä jo heti Suomeen tullessa vai Suomessa vielä useamman vuoden asumisen jälkeenkin. Mikäli ongelma halutaan ratkaista, tällä on merkitystä kummassakin tapauksessa. Jonkin on täytynyt estää naista hankkimasta perusopetusta tämän alkuperäisessä kotimaassa ja estää sen hankkimista myös nyt Suomessa.

Jos tätä kysymystä aletaan ratkaisukeskeisesti purkaa aiemmin listattujen ongelmakohtien avustuksella, on koulutuksen ja työllistymisen osalta haasteellisten maahanmuuttajaryhmien heikon työllistymisasteen merkittävimmäksi selittäväksi tekijäksi valitettavan hankala nimetä mitään muutakaan kuin kulttuurin.

Mikäli kulttuurilla ei olisi merkitystä ja vaikkapa kokonainen maahanmuuttajaperhe aikuisineen ja lapsineen olisi omaksunut suomalaisen tai laajemmin länsimaisen käsityksen perheestä, myös nainen olisi voinut hankkia itselleen paremman kielitaidon, jonkinlaisen ammatillisen osaamisen ja näin ollen olennaisesti paremmat työllistymisen edellytykset sillä välin, kun lapset ovat päivähoidossa.

Mikäli kulttuurilla ei olisi merkitystä, nainen ei ajattelisi ”ensin lapset, sitten oma elämä” vaan ymmärtäisi, että omaa elämää voi toteuttaa samanaikaisesti ja samassa arkielämässä, johon kuuluu myös lapsia. Lisäksi nainen voisi itse päättää, kuinka monta lasta perheeseen tulee.

Ja viimeisenä. Mikäli kulttuurilla ei olisi merkitystä, nainen menisi töihin, jos sattuu työpaikan saamaan ja mies pysyy hiljaa. Toimii erittäin hyvin keskimääräisessä suomalaisessa perheessä. Myös lapsiperheessä.

Jotkut, kenties useatkin, maahanmuuttajanaiset ovat epäilemättä täysin tyytyväisiä asemaansa lastentekokoneina ja kotiäiteinä, mutta heidän on turha valittaa sitä, että jäävät mitä suurimmalla todennäköisyydellä pysyvästi työelämän sekä sen kannalta tärkeiden sosiaalisten verkostojen ulkopuolelle.

    ”[Irakin naisten yhdistyksen toiminnanjohtaja] Ala Saeed kertoo törmäävänsä tällaisiin tilanteisiin silloin tällöin. Tavallisesti asia ilmenee, kun kielikurssilta kadonneelta naiselta kysytään, miksi hän ei ole tullut tunneille.
    – Kun kysymme miksi hän ei tule kurssille, hän vastaa, että mies ei anna siihen lupaa. Vaikka kurssille osallistuu vain naisia.
    Saeed arvioi, että ilmiö ei ole yleinen.”

Kaikkein suurin kauhistushan olisi se, että kursseille, joissa keskitytään suomen kielen opiskeluun, osallistuisikin myös miehiä. Tämä kai kertoo freudilaisen lipsahduksen tavoin siitä, mikä maahanmuuttajamiesten ongelma ja naisia tyrannisoivan käytöksen taustatekijä on. Muistakaamme, että Saeed on Irakin, eikä esimerkiksi Nepalin naisten yhdistyksestä.

Helpoin vaihtoehto tämän kaiken osalta on tietysti heittäytyä kulttuurirelativistiseksi sekä -sensitiiviseksi niin kuin tähänkin asti, työntää pää puskaan ja huutaa suomalaisten rasistista sekä syrjivää käytöstä kaiken vääryyden aluksi ja juureksi, mutta on täysin eri asia, saadaanko tällä mitään muutosta aikaiseksi. Etenkään myönteistä sellaista.

Ongelmien tunnustaminen on viisauden alku. Niiden tunnustamatta ja myös ratkaisematta jättäminen sen sijaan tyhmyyden alku ja kaiken viisauden loppu.

Shares

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset