Kolumnit

Päämediamme ovat voittajien puolella: puolueettomuus on journalistinen häviäjä

Päämediallamme on ongelmia toisinajattelijuuden kanssa. Likapyykki periytyy pitkältä ajalta ja asian käsittelemättömyys vähentää journalismimme uskottavuutta. Kansakunnan valistajan ja sivistäjän rooli ei luonnistu kiistanalaisissa poliittisissa kysymyksissä. Päämedian peilinä toimivat yleensä vastakulttuurin mediat, kansalaistoimijat tai toisinajattelijapoliitikot. Vastavoimat kuuluvat demokratiaan, mutta Suomelle on luontaista konsensushakuisuus. 

Neuvostorähmällään olon jälkeen valtamediamme sukelsi uudestaan pinnan alle. Yksi suurista tabuista oli maahanmuuttopoliitikka, jota ei saanut kritisoida. Viime aikoina päämedioiden silmissä salonkikelpoiseksi muuttunutta Halla-ahoa kutsuttiin Ylen uutisissa rotutohtoriksi. Maahanmuuton haittapuolia piiloteltiin, aiheesta asiallisestikin puhuneita pilkattiin, vähäteltiin ja demonisoitiin vuosikymmeniä. Asiattomista vihaviesteistä kärsineiden toimittajien voi olla vaikea ymmärtää, että akateemisia toisinajattelijoita ei sortanut ainoastaan päämedioiden ”viha” heitä kohtaan, vaan ylipäänsä se, että tietyillä aloilla ammatinharjoittaminen oli miltei mahdotonta, jos halusi avoimesti olla niinsanotusti väärää mieltä. Viime aikoina ilmapiiri on muuttunut. Toisin kuin vielä vähän aikaa sitten ”pelolle ei saa antaa valtaa” -puheita ei enää pidetä. Maahanmuuttopolitiikan järkeistäminen ei enää ole halveksittua, siitä on jossain määrin tullut hyväksytty poliittinen mielipide. Nähtäväksi jää, minkälaiset vaikutukset uudella hallituksella on maan poliittiseen ilmapiiriin ja mikä rooli päämedioillamme uudessa paletissa muodostuu.

EU:hun hinnalla millä hyvänsä

Journalistisen kallellaan olon lonkerot ulottuvat moneen pääkohteeseen. Yksi niistä on suhde EU:hun. Monoliitit eivät ole aukottomia. Yksi harvoista ”omertan lain” rikkojista on Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja ja kustantaja Pekka Karhuvaara. Hän paljasti Iltasanomissa vuonna 2010, miten valtamedia yhdessä muiden päätoimittajien kanssa sopi Suomen EU-liittymisen puolesta puhuvasta ilmoituksesta lehdissä. Hankkeen primus motorina toimi Aatos Erkko. ”Vaikka se olikin vaan ilmoitus, niin siinä isot mediatalot, siis valtaosa suomalaisesta painetusta viestinnstä, asettui kimppaan jonkin yhteiskunnallisen ratkaisun puolesta. Juttu haisi tosi pahalle ja oli yhteiskunnallisesti väärin”, Karhuvaara katui myöhemmin. Pitäisi olla itsestäänselvää, että tästä seuraisi jatkokysymys ja tutkimus: oliko tämä vain jäävuoren huippu ja vaikuttiko asennevinoutuma muussakin EU-uutisoinnissa? Näin ei tietenkään tapahtunut. Tämä kertoo agendajournalismista ja ylipäänsä akateemisesta maan tavasta, jossa Suomelle elintärkeistä suunnista on päätetty kuliseissa vahtikoirien peesatessa. Valtapeliin kuuluu, että vaihtoehtojen esittäjistä on tehty pellejä, paholaisia tai suljettu pois suuren yleisön silmistä. Pelissä, jossa ollaan poliittisen vallan partnereita, moraalinen ja aito journalismi on häviäjä.

Nato lymyää pensaissa

Jos EU:n liittyminen aiheutti edellä mainittua asennejournalismia, mikä on sen suhde Natoon? Tältäkin saralta nousee esille rohkea ihminen, joka tuntee journalismin ja poliitiikan sisäpiirit sekä kytkökset ja uskaltaa puhua. Monia päätoimittajan pestejä pitkällä urallaan hoitanut Mauno Saari avaa Suomen tämän hetken poliittisia kipupisteitä blogikirjoituksissaan. Saaren mukaan mediamme tilaa kuvastaa jokin aika sitten perustetun Suomen Mediapoolin rooli. Pooliin kuuluvat käytännössä kaikki tiedotusvälineistömme. Hän kertoo, miten Mediaopolin sivuilla oli lukenut, että sen tehtävänä on mm. torjua Nato-vastaisuutta. Tämä maininta poistettiin sen jälkeen, kun Saari kirjoitti asiasta. Eläkkeellä oleva entinen päätoimittaja pohtii, miten samaan aikaan maahamme on perustettu Naton Hybridikeskus, jonka sisällöstä media ei näytä olevan kiinnostunut. Saari nostaa esille myös eduskuntavaalien ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun puutteen ja ehkä kaikkein huikeimpana Suomen Naton kanssa solmiman isäntamaasopimuksen, jota ei asetettu eduskunnan äänestettäväksi. Saari toteaa, että ei olisi uskonut Suomessa tapahtuvan tällaista. Toisin kuin Saari, en näe tässä mitään uutta ja ihmeellistä vaan jatkumoa maan tavalle. Ei myöskään Saari tainnut virassa ollessaan nostaa maahanmuuttokeskustelua esille kriittisestä näkökulmasta. Aiemmin vakiintunut valta liehitteli Neuvostoliittoa. Nyt valta on lipunut länteen ja  Nato on sokea piste päämedioiden toimittajille. Moniäänisessä yhteiskunnassa päämedioista löytyisivät kaikki näkökulmat: Utelias ja työhönsä intohimoisesti suhtautuva toimittaja janoaisi puuttuvaa tietoa ja tutkisi Venäjän informaatiovaikuttamisen lisäksi lännen vastaavaa vaikuttamista. Venäjän kanssa ei nähtävästi voi olla normaalissakaan tekemisissä tai suhtautua siihen kehittävästi olematta Venäjämielinen. Miettikääpä, jos 100 suomalaista toimittajaa ja viranhaltijaa lähetettäisiin Moskovan yliopistoon opiskelemaan ”Naton uhkaa”. Tämä ei olisi mahdollista. Suomalaistoimittajat tekivät vastaavan tempun Stubbin hallinnon aikana Harvardissa opiskellen ”Venäjän hybridiuhkaa”. Venäjä voi uhata eri tavoin, mutta sokeus Natolle ja länsimielisyydelle sekä kyvyttömyys asemoitua itsenäisiksi ja puolueettomiksi on korviahuumaava. 

Kuka pelkää Perussuomalaisia?

Minkä linjan valtamediamme valitsi vuoden 2019 eduskuntavaaleissa? Oliko tässä havaittavissa agendajournalismia? Se oli ”oppinnut” virheistään eli toimi pääpiirteissään ainakin kosmeettisesti oikein. Eduskuntatutkimuksesta oli käyty opettamassa toimittajia paremmasta asenteesta perussuomalaisia kohtaan. Tämäkin jo vahvistaa ajatusta, että virheitä on tainnut tulla tehtyä, mutta julkista itsekritiikkiä asiantilasta ei toki edelleenkään käydä. Mutta koska on vaikea uskoa pelkkään oppimattomuuteen, herää kysymys siitä, onko muutoksen takana poliittisia motiiveja. Yritettiinkö uudella asennoitumisella estää viimekertainen jytky, josta syytettiin myös kyseistä median demonisointia? Onko kyse siitä, että yhteinen vihollinen eli muut kansallismieliset puolueet yhdistivät perussuomalaisia ja valtamediaa? Nähtiinkö Halla-aho pienempänä ”pahana” kuin kilpailevat kansallismieliset toimijat?

Englannin kielessä on sanonta, ”act, do not react”. Jos aitojournalistinen toiminta lähtisi selkäytimestä, se ei reagoisi kulloiseenkin signaaliin muuttuvasta isännästä vaan toimisi omilla ehdoillaan, omista periaatteistaan ja journalismin etiikasta käsin. Näissä vaaleissa päämedioiden suhde Halla-ahoon oli heikko. SJN:n ensimmäinen sääntö kuuluu: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu”. SJN:n ensimmäistä periaatetta eli kansan oikeutta tietoon noudattava journalisti olisi kysynyt avoimesti Halla-aholta ei pelkästään hänen Nato-kantaansa, vaan koska hän on muuttanut Nato-kantaansa. Häneltä olisi voinut kysyä suhteesta Naton isäntämaasopimukseen. Sen sijaan, että olisi päästetty Halla-aho helpolla antamalla hänen syyttää Soinia Sipilän hallituksen perussuomalaisten osuudesta, olisi kysytty, miksi Halla-aho antoi vuonna 2015 kahdeksikon Sipilän hallituksen maahanmuuttopolitiikalle. Olisi kysytty milloin hän erosi edellisestä yhden lapsen perheestään ja mikä asema tällä perheellä nyt on eikä tyydytty käsittelemään asiaa menneisyyden syrjähyppynä. Lukija ansaitsee aidon vallan vahtikoiran hyvän työsuorituksen eikä demonisoinnista kritiikittömyyteen hyppäävää löysäilyä tai taktikointia. 

Vaalit paljastivat toimijoiden luonnosta paljon myös siinä, miten aatteelliseen suohon rämpineeseen Sinisten puolueeseen suhtauduttiin. Näytti siltä, että oli löytynyt riittävän heikko koira, jota purra. Tämä on inhottavaa siinä mielessä, että Sinisethän olivat juuri sitä, mitä päämediat olivat tilanneet: myönteisiä, eivätkä liian maahanmuuttokriittisiä. Niin perussuomalaiset kuin päämedia löysivät yhteisen arvopohjan: molemmat löivät lyötyä. Perussuomalaiset ehkä syystä, mutta liikaa ja median toimittajat jostain kumman syystä. 

Päämedian talousoikeistolainen kupla 

Median hampaattomuutta voi verrata sen aikaisemmin harjoittamaan politiikkaan esimerkiksi kokoomuksen suhteen: aiemmin, ennen jokin aikaa sitten tehtyä paljastusrypästä vanhusten ja päiväkotien hoidon tilasta, kilpailutuksen ongelmista ja yksityisten toimijoiden roolista, oli kyseinen kupla odottanut puhkaisemista pari vuosikymmentä. Talousoikeistolainen puoluekatras saattoi jatkaa eurooppalaisittain nopeinta elintasokuilun kasvattamista rahojen kertyessä harvoihin taskuihin 1990-luvun laman jälkimainingeissa. Jyrki Kataisen tai Petteri Orvon kasvot olivat empaattiset: ”sitä on miltä näyttää”. Tekohampainen journalismi salli ja mahdollisti raa´an ja häpeällisen politiikan vanhuksia, lapsia ja muita heikossa asemassa olevia kohtaan. Valtamedia kuittasi härskin menon pienellä huomiolla: se oli sen arvopohjaa. Suomalaisvanhusten ja lasten ihmisoikeudet eivät vain kiinnostaneet sitä tarpeeksi. 

Toimittajamme lankeavat helposti kyynisyyteen. Tästä huonosta piirteestä käsin ei edes yritetä tavoitella moraalia, vaan kiipeillään samoissa verkoissa niinikään kyynisten poliitikkojen kanssa. Todelliseen muutokseen tarvittaisiin sivistyksellisesti ja näkemyksellisesti Lennart Meren ja henkisessä kehityksessä Yrjö Kallisen tapaisia poikkeusihmisiä. Aikakautemme ei ole tällaisia synnyttänyt. Politiikassa toki myös ahkeroidaan ja päätetään viisaasti: mukaan mahtuu myös ”hyviä herroja ja rouvia”. Liian paljon kuitenkin ”on sitä, miltä näyttää” -periaatteen ja itsekkään oman edun ajamista. Siksikin kansalaisten havainnot politiikan likaisuudesta ovat tosia. Pitäisi kuitenkin puhua myös median likaisuudesta: julkisuuden portinvartijaa on hankala kritisoida, se on viime vuosina nähty. Mauno Koivisto onnistui tässä muljauttamalla kieleemme uuden käsitteen, sopulin, kaltaistensa perässä juoksevan pienokaisen. 

Demokratiaa ei ole olemassa ilman vastavoimia, erilaisia ajattelumaailmoja, jotka luovat vallan tasapainoa. Moniäänisyyden sietäminen torjuisi alkukantaisen kontrollin ja vallanhimon pahimmat seuraukset. Tässä taisteluissa toimittajien pitäisi seistä eturivissä. Journalistisen likapyykin peseminen pitäisi aloittaa agendajournalismin purkamisella niin EU:n kuin Natonkin suhteen. Historiallisesti pyykinpesun aika on tullut vasta imperiumien kaatuessa. Paljastusten, pienten katumusten ja maan tavan ihmettelyn aika on odotettavissa silloin.

Lähteet: ”Mediapomo katuu.” 27.10. 2010. Ilta-Sanomat.

Mauno.Saari.com. Blogitekstit.

Helsingin Sanomat. ”Lue meppien arvosanat ja perustelut pakolaiskriisin hoidosta.” 24.1.2016.

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset

Kansalaisen verkkokauppa