Kolumnit

Päivällinen

Kuva Jasmina Ollikainen.

Minulle käy usein näin: olen lähdössä jonnekin, valmistaudun pukeutumalla ja pakkaamalla, mutta silti en vain lähde. Toimin hitaasti, jalat painavat liikaa, kaikki muukin painaa liikaa. Jotain unohtuu, jotain häviää, jotain pitää etsiä. Aikaa kuluu ja kello tikittää, mutta aina on jokin este edessä.

Kävelin tien varteen. Aikataulu antoi useita vaihtoehtoja. Busseja meni ja tuli. Katos oli jälleen uusittu tauluineen ja karttoineen, kun linjoja oli lisätty jokin aika sitten. Näin kaukaa yhdenkin autoista tulevan, mutta päätin tällä kertaa antaa sen ajaa ohi. En aikoisi maksaa lyhyestä matkasta. Sitä paitsi minä halusin nimenomaan kävellä ja nauttia raikkaasta talvi-ilmasta.

Lunta oli satanut vihdoin, ja siihen olin tyytyväinen. Kaikki oli niin puhdasta ja pehmeää, ikään kuin höyhenten seassa olisi kävellyt. Olisi tehnyt mieli heittäytyä hankeen ja tehdä lumienkeli. Mutta se ei nyt käynyt.

Hengitys höyrysi. Ilma oli raikas, mutta kuitenkaan ei ollut liian kylmä. Lettini oli piilossa villahatun alla, salkku oli kainalossani ja mustat saappaat jaloissani. Takkini oli musta, se paras. Tarvoin mäkeä ylös. Muutama tutun näköinen hahmo tuli rinteessä, bussipysäkin kohdalla, vastaan. Nyökkäsin tervehdykseksi heille, varmuuden vuoksi, mutta he eivät tuntuneet huomaavan minua. Paksuissa talvivaatteissa tutuistakin helposti erehtyi.

Mutta paikasta ei. Lumisten puiden takaa pilkisteli kellertäväsävyinen vanha talo. Puutarhaa ja aitaakin oli tähän aikaan vuodesta vaikea erottaa, mutta siellä ne olivat, lumisten kumpujen alla. Tämä näky oli jo tullut tutuksi ja täällä oli hauskaa nähdä taas ystäviä.

Kapea polku ovelle oli kolattu käsivoimin. Ulko-ovi oli raskas ja nariseva. Tömistelin lumet jaloistani. Eteisen kokolattiamatto haisi kummalliselta, mutta jotenkin miellyttävän tutulta. Toi mieleen jotakin, toi mieleen kevään…. Kellon raksutus ja astioiden kilinä kuuluivat tänne asti.

Asettelin lettikampaustani pelin edessä ja mietin keitä kaikkia tänne saapuisi. Heta nyt ainakin. Eikä Niilo jättäisi syömättä ilmaista ruokaa. Toivottavasti ehdittäisiin jutella siitä Skotlannin matkasta eikä vain hypittäisi ruokaa hakemassa vuoron perään. Salin ovelta näin koristellun kuusen ja ihmiset, jotka istuivat selin minuun. Aluksi en tunnistanut heitä, mutta sitten yllätyin huomattuani tutut kasvot.

Yksi tytöistä nousi seisomaan, mutta hän ei ollutkaan Heta. Eikä hänen kanssaan samassa pöydässä istuneet olleetkaan Ilona, Ulpu tai Sara. Niin, siinähän olivat Aino, Maria ja Helmi. Tyttöjoukko jota tuskin olin nähnyt moneen vuoteen. Tuo seisomaan noussut oli tosiaankin Onerva ja hän heilutti minulle kättään. Eikä hänellä enää ollutkaan tatuointeja tai lävistyksiä. Hän näytti samalta kuin silloin ehkä kymmenisen vuotta sitten.

Nuuhkaisin. Lettujako täällä tarjottaisiin? Kylmä ilma ja reipas kävely olivat tehneet minut nälkäiseksi. Jonkun lautaselle oli jäänyt puolikas lettu hilloineen. Letut toivat Kalervon mieleeni. Mutta hän ei ollut täällä. Itse asiassa vaikutti siltä, että täältä oli moni ehtinyt jo lähteä. Tyhjien pöytien valkoisissa pöytäliinoissa oli hillotahroja ja lautasia oli jätetty pinoiksi pöytien reunoille.

Muut istuivat ruokalassa, pyöreän pöydän ääressä. Minua varten oli paikka odottamassa. Siirsin raskasta tuolia ja vilkaisin kaappikelloa. Ei ihme että väki oli vähentynyt. Olinpa ollut myöhässä taas! Ehkä bussilla olisi sittenkin kannattanut tulla.

Mutta nämä tutut sentään olivat täällä edelleen. He olivat vieläpä tuoneet minulle valmiiksi salaattiannoksen.

”Alkupalaksi”, sanoi Aino ja nuoli lusikkaansa.

Mutta lämmin ruoka olisi noudettava toisesta huoneesta, hän lisäsi. Hänen lautasellaan oli enää puolikas piirakkapala. Onervalla oli käsissään viinilasi. Punaviinitilkka katosi hänen kurkustaan alas. Hän ei sanout mitään, vilkuili meitä vain suu täynnä ruokaa. Martti ja Sakarikin olivat täällä kuulemma olleet jokin aika sitten. Mutta lähteneet jo, tytöt kertoivat. Olin tainnut nähdä heidät tullessani. Olin aikeessa kysyä, ketä muita täällä oli ollut, mutta ruoka vei huomioni.

”Haen jotakin”, sanoin.

Nousin ja kiiruhdin toiseen saliin portaikon ohi. Olisiko täällä enää mitään?

Oli onneksi.

Tämä toinen sali oli kuin olohuone. Seinät olivat täynnä maalauksia. Ikkunaverhoissa ja lautasliinoissa oli samanlaiset orvokit. Sohva ja matala kirjahyllykin oli siirretty sivummaksi ruokien tieltä. Kohtasin herkkuja notkuvat pöydät! Korillinen leipää ja voita, vieressä salaatteja ja keittoja! Kylmää ja lämmintä. Patoja oli montaa lajia: lihaa ja kasviksia, yhdessä ja erikseen. Kalaakin oli tarjolla, totesin huuliani lipoen. Taas sain yllättyä. En tosiaan olisi uskonut, että tänne ihan tällaiset tarjoilut järjestettäisiin!

Kasasin lautaselleni kaikkea, mutten palannutkaan Ainon ja Onervan ja muiden luokse. Katselin noutopöytää arvioiden. Entä kaikki jälkiruoat? Tottahan toki minä niitäkin haluaisin, nehän olisivat parasta antia varmasti. Mutta entä jos ne loppuisivat? Joku söisi viimeisen viipaleen juuri kun olisin sitä tahtonut maistaa. Pitäisi jäädä vahtimaan, tarkkailemaan lettuja ja kakkua. Niinpä asetuin syömään pieneen pöytään, lähelle noutopöytää. Letut eivät minulta karkaisi.

Mutta tässä huoneessa ei ollut kerta kaikkiaan ketään. Maistelin ruokiani kaikessa rauhassa. Kala oli liian suolaista ja kuiva lettu takertui kurkkuuni. Kaikki hillo oli yllättäen kadonnut. Täydestä lautasesta ei ollut iloa, kun juttuseura puuttui kokonaan.

Nousin pöydästä, otin lautasen mukaani ja astelin takaisin toiseen huoneeseen, jossa oletin muiden vielä olevan. Mutta he olivat kadonneet, eikä edes astioita ollut jäljellä. Näin kun eräs poika, minulle tuntematon, korjasi salaattilautaseni pois.

”Hei, älä ota sitä”, kivahdin.

Mutta hän ei kuunnellut. Kulki pois vain ikään kuin minua ei olisi ollutkaan. Siltä se tosiaan välillä tuntui: olin pelkkää ilmaa, melkein näkymätön.

Olisin halunnut vielä jutella kavereille. Kiinnosti tietysti tietää, mitä he olivat viime aikoina puuhastelleet. Olisivatko he siirtyneet sittenkin sinne alakertaan. Niin, alakertaan. Sellainenkin täällä oli. Eräänlainen kellari, jonka olin melkein unohtanut.

Portaita alas kävellessä kodikas olohuone oli vaihtunut kalsean näköisiin, rapattuihin, seiniin. Pienet ikkunat eivät tuoneet valoa, sillä lumi oli tukkinut ne. Loisteputkien kelmeässä hehkussa näin varjoni piirtyvän myrkynvihreälle lattialla.

Ei ollut Ainoa tai muitakaan sellaisia, jotka olisin halunnut nähdä. Tosin kaksi tyttöä istui keskenään pienessä pyöreässä pöydässä patterin vieressä. Toinen nojaili pöytään ja toinen röhnötti tuolillaan. Tunnistin heidät kyllä. Johanna ja Raakelhan ne siinä istuivat. Jossu ja Raksu. Jossun silmät harittivat päässä kun hän imi tupakkaa vanhaan tapaansa. Raksu kaivoi nenäänsä ja tunki kätensä sitten keittokulhoon. He eivät kiinnittäneet minuun minkäänlaista huomiota, enkä minä halunnut heidän huomiotaan herättääkään. Sivupöydällä oli se mitätön keittopata, josta nämä kaksi olivat ruokansa ottaneet. Katsoin sitä nyrpistäen. Se lieju näytti oksennukselta.

Minua ei kaivattu. Mutta en minäkään kaivannut ketään, joten tasoissa oltiin.

Portaat takaisin noustuani saavuin taas siihen huoneeseen, jossa kaappikello raksutti ja jossa parhaat herkut olivat olleet tarjolla. Lämpimät ruuat olivat jo poissa, mutta jälkiruokapöytä oli lähes koskematon. Lasipurkki oli puolillaan marmeladikarkkeja. Tiikerikakkua oli monta palaa korissa, muffineja myös. Siihen ne jäisivät kuivumaan, ellei niitä nyt joku huolisi matkaansa…

Käärin ne käsipapereihin ja nakkasin ne laukkuuni. Sitten lähdin ulos harppoen, melkein juosten. Mutta pihalla, lumisen omenapuun juurella, heittäydyin hankeen ja tein lumienkelin. Siitä noustuani ihailin sitä hetken ja katselin kuinka lumihanki alkoi muuttua sinisemmäksi illan hämärtyessä. Kävelin pois.

Vanha talo jäi kinosten taakse. Lumikerros sen harjakatolla paksuni entisestään. Alkoi pyryttää todella ja pakkanen kiristyi. Ehkäpä olin täällä ollutkin liian pitkään. Tai ainakin olin varma, ettei tällaisia lounaita enää tulisi. Eipä tuo haitannut. Mutta lumen peittämä talo ja pihapiiri sen ympärillä näyttivät kuitenkin viehättäviltä talvi-illassa.

***

Tämä novelli tullaan julkaisemaan joulun jälkeen Jasmina Ollikaisen teoksessa Mimosan juttukirja. Teos on jatko-osa miniromaanille Mimosa ja kumppanit -elämää yläasteella. Kirjat ovat saatavilla muun muassa Books on Demand -nettikaupasta.

  • 95
    Shares