Kulttuuri

Petturien piiritanssi

Kirjailija Tenho Kiiskisen laatima kirja-arvio Jean Raspailin kirjasta Pyhien leiri.

Jos joku olisi ennen vuonna 2008 alkanutta taantumaa väittänyt, että muutaman vuoden kuluttua suomalaiset ryhtyvät tekemään toisistaan rikosilmoituksia poliittisin perustein ja rikkomaan jopa vuosikymmeniä kestäneitä ystävyys- ja sukulaissuhteita samoihin syihin vedoten, aika harva olisi ottanut puheita vakavasti. Mutta kuinkas kävi?

Länsieurooppalaisen korttitalon romahtaminen vuonna 2015 niin sanotun pakolaiskriisin yhteydessä repi auki useamman vanhan haavan, mutta hirvittäviin rikoksiin johtanut avoimien rajojen politiikka ei ollut vain moraalinen häpeätahra, joka selittyi osin myös paniikilla. Kaikki tuolloin nähty oli tapahtunut jo aiemmin fiktiossa. Jean Raspailin pahamaineinen dystopiaromaani “Pyhien leiri” (1973) on siinä mielessä erikoinen tapaus, että toisin kuin useimmat paheksutut ja historian saatossa kielletyt kirjat, sen lukeminen tuntuu juuri tänä päivänä erityisen järkyttävältä. Kirja ei olisi tehnyt yhtä pahaa vaikutusta vaikkapa vuonna 1985 tai 2004. Klassikon muuttuminen aidosti shokeeraavaksi kuvaukseksi lukijan omasta ajasta taitaa kuitenkin olla melko harvinainen ilmiö ja osoitus poikkeuksellisesta onnistumisesta.

Pyhien leiri ennakoi olennaisilta osin vuoden 2015 kuvion eurooppalaisin silmin. Kuvitteellinen intialainen valtio laskee vesilleen miljoonapäisen köyhälistöjoukon, jonka laivasto lähtee purjehtimaan kohti Eurooppaa paremman elämän toivossa. Vanhalla mantereella lähes kaikki toivovat, etteivät laivat rantautuisi heidän kotimaahansa, mutta kaikkialta löytyy myös hyviä ihmisiä, jotka ryhtyvät tarmokkaasti ajamaan siirtolaisten asiaa. Teoksessa ei ole varsinaisia päähenkilöitä, vaan keskeiset hahmot ovat eräänlaisia arkkityyppejä, joiden kautta kertoja kuvaa tapahtumia ja eri osapuolten mielenmaisemaa. Pahat valkoiset rasistit eivät säästele sanoja ruotiessaan viidettä kolonnaa:

Mutta mitä te oikein todistatte? Kristillistä uskoanneko? Ei sinne päinkään. Kaikki teidän tekonne todistavat teitä vastaan ja osoittavat teidät pelkiksi länsimaiseen kulttuuriperintöönne ja kristilliseen sivilisaatioonne pettyneiksi luopioiksi. Luuletteko te todella, että nämä paikalliset kurjat, joiden keskuudessa te vaikutatte, eivät aavista teidän oikeaa luontoanne? He yhdistävät teidän vakaumuksen puutteenne teidän valkoiseen ihoonne, he näkevät täydellisesti teidän lävitsenne ja ovat jo ajat sitten keksineet teidän heikkoutenne Tätä ihmislajia tuntuu lännessä sikiävän sitä runsaammin, mitä uhatummaksi sivilisaation asema muuttuu. Sitä toivoisi, että silloin asia olisi juuri päinvastoin, mutta moraalimme kieroutuu ja järkemme mätänee.”

Eurooppalaiset keskittyvät laivoja odottaessaan riitelyyn ja sairaalloiset mittasuhteet saavan identiteettipolitiikan harjoittamiseen, mikä ei varsinaisesti auta itse kriisin ratkaisemisessa, yksimielisyyteen ei päästä edes perusasioista. Yksi yhteen mennään todellisuuden kanssa myös siinä, että ongelma on täysin itseaiheutettu. Ehkä tässäkin on eräs selitys, kuten kirjassa toistuva fraasi kuuluu. Turmiollisin aikalaishulluus ei ole erotettavissa hyväosaisuudesta ja moraalisesta pelkuruudesta. Jälkimmäiset ovat ensimmäisen edellytys:

Hyvin tavallista oli vetoaminen armollisuuden puolesta. Se tehtiin tavalla, joka antoi ymmärtää, että omaa rakasta reviiriään puolustava, itsensä uhatuksi tunteva eläin osoittaisi tuomittavaa armottomuutta, jos se edes vähänkin murisisi ja vilauttaisi hampaitaan – viis siitä, että moinen julmuus riittäisi pelastamaan sen hengen. Tässä ei ollut järjen rahtuakaan.

Vetoomusten täydellisen muuttumattomuuden peräti puolen vuosisadan ajan luulisi olevan hälyttävä seikka niiden esittäjien uskottavuudelle, ja vaikka fiktioon verrataan, myös Raspailin maailmanparantajilla oli esikuvansa todellisuudessa. Rikosilmoitukset ja välirikot ovat seurausta siitä, että siirtolaiskysymyksistä on tehty sielunasioita, mutta asia taitaa yksinkertaisuudessaan olla niin mieletön, ettei sitä haluta sanoa ääneen. Me pyrimme vahingoittamaan toisiamme, koska olemme erimielisiä tiettyjen ulkomaalaismiesten oikeudesta kotimaahamme. Kun sielun ja siirtolaisen yhdistämiseen liittää vielä modernien laiskureiden uskonnollisperäisen helvetinpelon, ei ole mikään ihme, ettei vastuunkantajia ole. Aivan varmaa on tosin se, että jos sodissamme kuolleet ihmiset voisivat kuulla mistään näin naurettavasta, aika monesta haudasta löytyisi hyrrä.

Pyhien leiri ei julista varmaa loppua koko eurooppalaiselle sivilisaatiolle, mutta toteaa kolkosti erään rasistinsa suulla, että peli on pelattu. Tietenkin siirtolaislaivasto pääsee maihin Ranskassa ja yhteiskunnan hyväksikäyttö alkaa. Tarina huipentuu ranskalaisten osalta mustan huumorin sävyttämään tilanteeseen, jossa kourallinen itsekunnioituksensa säilyttäneitä valkoisia miehiä perustaa Asterixin hengessä piskuisen kylävaltion ja ryhtyy ammuskelemaan lähettyville osuvia muukalaisia. Rasistien tie päättyy lopulta omien pommituksiin.

Satiiristaan huolimatta Pyhien leiri on teos, joka sallittaisiin nykyään vain Michel Houellebecqille, joka ehti vakiinnuttaa asemansa ennen kuin niin sanotun valtavirtakirjallisuuden läpipolitisointi sulki portit uusilta tulokkailta. Lajityyppi ei enää toimi samalla tavoin verukkeena epäkorrektiudelle ja väylänä anteeksiannolle kuin aiemmin, sillä läpipolitisoinnin henki on yhtä kuin sananvapauden kuristaminen. Tämä on Pyhien leirin kohdalla erityisen ironista, sillä kirja alleviivaa oikeastaan kaikessa, että aikamme suuret ihanteet edustavat näennäisessä lempeydessään tosiasiallista radikalismia. Katsottiin mihin tahansa keskeiseen sisältöön, ihmisoikeuksiin, “jakamattomaan ihmisarvoon” tai ”globaaliin vastuuseen”, se ilmentää aina käytännön tasolla vauhkoa idealismia, jolle terve maalaisjärki on vierasta. Radikalismin valtavirtaistuminen ja fanaatikkojen ylivalta lienevätkin aikamme todellisia tabuja, eivät joka paikassa tuputetut feminismit ja muunsukupuolisuudet. Tavallisten ihmisten kannattaisi viimeistään nyt havahtua ymmärtämään, kuinka äärimmäisille näkemyksille yhteiskuntamme kehittäminen perustetaan.

Raspailin kieli muistuttaa terävyydessään ja värikkyydessään jonkin verran nobelisti José Saramagoa ennen kuin tämä taantui omaan ääneensä rakastuneeksi jaarittelijaksi. Jotkut sivuhahmot tuovat myös mieleeni Suomessa vähemmän tunnetun James Salterin, joka takoi Raspailin aikalaisena läpikyynisiä lauseitaan postmodernien amerikkalaisten henkisestä tyhjyydestä ja ulkoaohjautuvuudesta. Molemmat kirjailijat osasivat ottaa vapauksia realismin suhteen, jos jokin hahmo oli luotava vain siksi, että hänen suuhunsa saadaan muutama hyvä lause. Raspailin halu nostattaa lukijan niskavillat pystyyn ilmenee ehkä parhaiten kehitysmaalaisten kuvauksessa, joka on kauheudessaan niin epäinhimillinen, ettei vastaava olisi mennyt läpi edes natsipropagandana. Raspail sentään myöntää, että näillä pelkän kuluttamisen ja holtittoman seksuaalikäyttäytymisen ajamilla varjo-olennoilla voi olla huumorintajua, vaikka vivahde taisikin olla yksi hänen tunnustamistaan tyylivirheistä. Missä määrin kirjailija on ollut tosissaan, jää myös monen muun seikan kohdalla hyvin tulkinnanvaraiseksi.

Suomentaja Mika Keränen on kirjoittanut liitteeksi jälkisanat, jotka avaavat teoksen taustoja ja viitteitä varsin laajasti, ja suomennos vaikuttaa kaikin puolin laadukkaalta. Keräsen taidokkuus ilmenee etenkin slangisanoissa, joille hän on löytänyt sopivat suomenkieliset vastineet, eli sellaiset jotka eivät edusta viimeisintä nuorisokieltä, mutta eivät ole myöskään liian vanhahtavia. Käännöksestä saa selvän, oli lukija sitten parikymppinen tai kuusikymppinen.

Jean Raspail: Pyhien leiri. Suomentanut Mika Keränen. Kiuas-kustannus, 2021, s. 444.

Aiempia Tenho Kiiskisen kirja-arvioita voit lukea täältä.

Tilaa
Ilmoita
guest
0 Kommenttia
Palautteet
Näytä kaikki kommentit

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset

Kansalaisen verkkokauppa