Kolumnit

Pyhä Lehmä irti hengityskoneesta – kehitysapu vastaamaan nykypäivää

© Pixabay

Rudyard Kiplingin runoon The White Man’s Burden viitaten siirtomaa-ajan ihmisoikeusrikkomusten, luonnonvarojen riiston ja orjakaupan hyvittämisestä on tavattu käyttää nimitystä ”valkoisen miehen taakka”. Tämän seurauksena ne valtiot, jotka koostuvat pääasiallisesti valkoihoisista ihmisistä, ovat kaikki asemoitu samaan rintamaan, joka on pyrkinyt kompensoimaan menneitä aikoja lappamalla erityisesti Afrikkaan kuluneiden n. 30-40 vuoden aikana rutkasti kehitysapua. Ainoa asia, mikä merkitsee, on se, paljonko kehitysapuun käytetään resursseja eivätkä esimerkiksi sen tehokkuutta ja nykyaikaan soveltumista kuvaavat sekä ennen kaikkea seurattavissa olevat mittarit.

Suomen kehitysapu kuluvalle vuodelle on 989 miljoonaa euroa ollen edellisellä hallituskaudella sekä -kokoonpanolla jonkin verran vähemmän (vuonna 2018 833 miljoonaa euroa). Yhdistyneiden kansakuntien jo vuonna 1970 asettaman sitoumuksen mukainen tavoite, jonka täyttymistä pidetään humanitaarisen vastuunkannon Graalin maljana, on 0,7 % avunantajan bruttokansantuotteesta. Niinpä suomalainen moniarvoinen paremmisto potee vuosi- ja hallituskaudesta toiseen maailmantuskaa tuon tavoitteen jäädessä täyttymättä. Huolimatta siitä kehittävätkö saati auttavatko panostukset toivotulla tavalla, on avun määrä aina vaan ja yksiselitteisesti liian pieni.

Kyseinen 0,7 % on nykypäivää ajatellen melko lailla hatusta vedetty luku, joka ei ole aikojen saatossa muuttunut miksikään. Se ei ole sidottu mihinkään indeksiin niin kuin erilaiset tarvehierarkiat sekä tulonsiirrot tapaavat olla puhumattakaan valtionbudjetin eri kulumomenteista. Sellaisesta kävisi juuri bruttokansantuotteen kehitys – olipa se positiivinen tai negatiivinen. Maailmanparantajat eivät luovu tavoitteestaan, vaikka Suomi lisäisi maatalous- ja yritystukia säilyttääkseen kilpailukykynsä. Valtion velanoton jatkuvalla kasvulla ei ole tavoitteeseen mitään vaikutusta. Itse asiassa on kaikessa perverssiydessään hyväksytty asiaintila, että maailmanparannushankkeisiin osallistutaan velkarahalla.

YK:n sitoumus ei anna minkäänlaista liikkuma- tai tulkinnanvaraa. Kyseisessä 0,7 prosenttiyksikössä ei oteta huomioon sitä, millaiset kunkin avustaja- sekä myös avunsaajaosapuolen paikalliset olosuhteet ovat, miten ne muuttuvat ja miten ne vertautuvat samassa viiteryhmässä olevien kesken. Koska olen ikävä ihminen, en kannata ajatusta, jonka mukaan on jollain tapaa oikein ”tehdä edes jotain” lopputuloksesta riippumatta kuin olla tekemättä. Suomen tulisi tarkastella rahoituskohteitaan säännöllisesti ja vastaavin tavoittein kuin Sambian tapauksessa – lisäämällä avustuskriteereissä vastikkeellisuutta. Avunsaajaosapuolten osalta lisää myöhemmin.

Kiinnitetään kuitenkin tässä kohtaa huomio paikallisiin olosuhteisiin niiden maiden osalta, jotka ovat asetettu kehitysavun maksumiehiksi. Tosiasia on se, että Pohjoismaissa kustannustehokas energiantuotanto vaatii erilaista panostusta kuin maissa, joissa vuodenaikojen väliset säävaihtelut ovat vähemmän radikaalit ja keskilämpötila kalenterivuoden aikana korkeampi. Voidaan sanoa, että Suomelta ja esimerkiksi Italialta vaaditaan yhtäläistä 0,7 % satsausta, vaikka pohjoisessa rakentaminen sekä valmiiden asuntojen lämmittäminen vaativat erilaisia ja näin ollen eri hintaisia tekniikoita. Myös energiaomavaraisuuden ja kääntäen tuontienergiariippuvuuden taso poikkeavat.

Lisäksi Suomen ja Italian historiallinen osallisuus siirtomaa-ajan tapahtumiin poikkeaa toisistaan jotakuinkin täydellisesti. Somalia, jonne Suomesta on kosolti kehitysapua jo useamman vuosikymmenen ajan pulitettu ja josta Suomeen on kohdistunut jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien huomattavaa humanitaarista siirtolaisliikennettä, oli pohjoisosiensa osalta Italian siirtomaa vuosina 1889-1947, nimellä Italian Somalimaa. Suomen side siirtomaapolitiikkaan on sitä vastoin ollut alistettuna ja orjuutettuna osapuolena toimiminen saamatta siitä koskaan minkäänlaista kehitysapuun verrattavissa olevaa hyvitystä.

Voidaan myös kysyä, onko kyseisessä 0,7 % tavoitteessa suoriutumista mielekästä verrata edes Pohjoismaiden kesken. Pohjoismaihin kuuluu Suomi, joka on EU:n jäsen ja euromaa, muttei NATO:n jäsen, Norja, joka ei ole EU:n jäsen tai euromaa, mutta NATO:n jäsen ja Ruotsi, joka on EU:n jäsen, muttei euromaa, eikä myöskään NATO:n jäsen. Tanska on NATO:n ja EU:n jäsen, muttei kuulu euroalueeseen. Lisäksi samaan viiteryhmään kuuluu vielä kymmenisen vuotta sitten konkurssin partaalla käynyt Islanti, joka on NATO:n, muttei EU:n jäsen, eikä kuulu euroalueeseen ja on selvästi väkiluvultaan pienin.

Taloudellisen avun odotetaan automaattisesti korreloivan myös myönteisen humanitaarisen kehityksen kanssa ja mikäli näin ei tapahdu, väitetään syyn olevan avun pienuudessa. Suomikin on 0,7 % tavoitetasoon päässyt ja edellisen kerran juuri 30 vuotta sitten, vuonna 1989. Kukaan tuskin väittää vakavissaan, että kehitysmaiden olot tämän ansiosta parantuivat vuosina 1989-90 olennaisesti verrattuna mihinkään vuosina 1991-2018 tapahtuneeseen. Suomen kokonaisbruttokansantuote ei ollut lähelläkään nykytasoa, eikä käytössä ollut nykypäivän keinovalikoimaa aina kaikkien osapuolten diplomaattisuhteista lähtien.

Tätä nykyä tuki saadaan kohdennettua paremmin kuin vuonna 1989, pienemmällä BKT-osuudella saadaan todennäköisesti aikaiseksi vuotta 1989 parempia tuloksia ja 0,7 % tavoitteesta voidaan hyvillä mielin luopua. Valitettavaa tai ei, on Antti Rinteen sosialidemokraatit hallituskumppaneineen kyseiseen tavoitteeseen sitoutunut:

    ”Itse pääministeripuolue linjasi eduskuntavaalien alla, että Suomen on laadittava ’uskottava suunnitelma’ määrärahojen nostamiseksi YK:n tavoitteeseen vuoteen 2030 mennessä.
    Hallitusohjelmassa aikataulut ovat kuitenkin jääneet kirjaamatta.”

Jos tästä haluaa jotain myönteistä löytää, on suunnitelman toteuttamiseen varattu kosolti aikaa.

Yleistä keskustelua tervehdyttäisi suunnattomasti selvä ero kehitys– ja kriisiavun välillä. Kriisiapu on luonteeltaan akuutti luonnonkatastrofien, kuten maanjäristysten, tulvien, hirmumyrskyjen, äärimmäisen kuivuuden tai tulivuorenpurkausten johdosta. Nämä ovat tekijöitä, joille ihmisolento ei yksinkertaisesti mahda mitään. Pelkästään siirtomaahistoria ei olekaan kehitysavun peruste. Perustelusta sen tarpeelle kävisi erinomaisesti inhimillisen kehityksen indeksi, joka rakentuu elinajanodotteesta, koulutuksesta ja elintasosta. Tähän on vaikutuksensa niin luonnonoloilla kuin kulttuurilla – kytkeytyipä kulttuuri harjoitettuun politiikkaan ja valtasuhteisiin tai ei.

Afrikan sekä Lähi-idän kroonisesti kriisiytyneiden alueiden tapauksessa inhimillinen kehitys ei ole mainitsemisen arvoista laaja-alaisesta avustustoiminnasta huolimatta. Varsin totutun kaavan mukaan valtaan nousee yhden tahon kukistamisen tai kukistumisen jälkeen jokin uusi fundamentalistinen ääriliike, joka vie toiminnallaan kaiken takaisin lähtöpisteeseen. Infrastruktuuri tuhotaan ja siviiliväestö ajetaan pakosalle. Kehitys- ja kriisiavun välinen pesäero tarkoittaa sitä, että valtapoliittiset ja niiden aiheuttamat aseelliset konfliktit eivät vertaudu luonnonmullistuksiin, eivätkä näin ollen automaattisesti oikeuta vastikkeettomaan ulkopuoliseen tukeen.

Poliittisesti korrekti termi kuvaamaan viimevuosikymmeninä harjoitetun kehitysavun saavutuksia voisi olla ”kyseenalainen”, sillä Afrikassa on toki edistytty niin humanitaarisessa kuin taloudellisessakin mielessä kaikkein pahimmasta aallonpohjasta. Tästä huolimatta naisten ja lasten asema aina itsemääräämisoikeudesta lähtien on heikolla tolalla. Lähestulkoon koko mantereen laajuinen ylikansoittuminen ei ole taittunut, sillä ennusteiden mukaan Afrikan väkiluku tulee vähintään kaksinkertaistumaan nykyisestä reilusta yhdestä reiluun kahteen miljardiin vuoteen 2050 mennessä ja edelleen tuplaantuvan tästä yli neljään miljardiin vuoteen 2100 mennessä.

Aiemmat viitteet ovat jo useamman vuoden takaa. Luen mielelläni paitsi tuoreempia myös myönteisempiä ennusteita, mikäli jollain on sellaisia tarjota.

Todennäköisimmässä skenaariossa on odotettavissa, että tarve entistä mittavammalle kehitysapurahoitukselle syntyy, mikäli Afrikan väestöräjähdys toteutuu ennusteiden mukaan. Uuteen valoon nousee myös ikiaikaiselta vaikuttavaan (kts. Rinteen hallituksen tavoite) 0,7 % BKT-tavoitteeseen hirttäytyminen. Mikäli kehitysapumäärärahat olisivat sidottu jonkinlaiseen tulokseen sekä tuloskehitykseen, eivätkä yksinomaan vuosittaiseen rahasummaan ja olisivat näin ollen nykyistä enemmän riippuvaisia avunsaajamaiden edistymisestä relevanteilla mittareilla, oltaisiin lähempänä nykypäivän standardeja liittyen mihin tahansa kansojen väliseen yhteistyöhön.

Yksinomaan materiaalinen ja taloudellinen apu paitsi passivoi sen vastaanottajia myös ruokkii kestämätöntä väestönkasvua, jolla on sivuhuomiona mainiten huomattavat ilmastovaikutukset. Emme ole vielä nähneet kuin jäävuoren huipun ilmastopakolaisuudesta, jonka globaalia ilmastonmuutosta suurempi taustatekijä on kehitysmaiden kantokyvyn romahtaminen. Maissa, jotka ovat jo nyt pahanpäiväisesti ylikansoittuneet energiaan tai ravintoon liittyvän kantokyvyn ja omavaraisuuden suhteen. Ei ole paljon peräänkuulutettua kestävää kehitystä nähtykään, mikäli kehitysmaiden selviytyminen on myös tulevien 50-100 vuoden ajan kiinni niiden ulkopuolisesta tuesta.

Taloustermistöä käyttäen kehitysapua voidaan verrata elvytykseen, eli velanottoon toimintaedellytysten parantamiseksi jatkoa ajatellen. Elvytyksen periaate kuitenkin on tilapäisyys ja vastikkeellisuus siten, että velka tulisi maksaa jossain aikataulussa takaisin. Nykymuotoinen kehitysapu on ikään kuin jatkuvaa elvytystä vailla merkkejä siitä, että sen avulla saataisiin sitä vastaanottavat valtiot tuottamaan hyvinvointia omatoimisesti. Harva jos yksikään maa tietenkään operoi täysin omin avuin vaan on aina jossain määrin riippuvainen kansainvälisistä markkinoista niin energian, hyödykkeiden kuin joidenkin palveluiden osalta.

Vastaava kehitys, jossa Afrikasta tulisi pohjattoman rahareiän sijaan varteenotettava sijoituskohde ja yhteistyökumppani vaihdantatalouden pelisääntöjen mukaan kuitenkin odotuttaa itseään vuosikymmenestä toiseen. Aihe on vielä nykyäänkin mahdottoman arka. Kirjoituksen alkuun viitaten valkoinen mies ei ole koskaan kantanut taakkaansa kelvollisesti. Joko ei kyllin raskasta, kyllin pitkää matkaa tai kyllin pitkän aikaa. Vasemmisto vaatii hyvinvoinnin tasaamista, mutta tälle ei ole – edelleenkään – määritetty muuta tavoitetasoa kuin 0,7 % bruttokansantuotteesta. Pikemminkin tarkoituksena on syyllistäminen ja itseruoskinta esi-isiemme (väitetyistä) synneistä.

Länsimaiden vastikkeettoman kehitysavun loputtomalla jatkamisella annetaan ymmärtää, etteivät sen kohteena olevat valtiot kansoineen olisi koskaan yhtä kykeneviä järjestämään itselleen vastaavia elinolosuhteita ja hyvinvointia. Tämä on suorastaan rasistinen lähtökohta tarkastella ympäröivää maailmaa ja yksi positiivisen diskriminaation keskeisimmistä ongelmakohdista. Tästä ajattelutavasta tulisi mitä pikimmiten päästä lopullisesti eroon, irrottaa Pyhä Lehmä hengityskoneesta ja heittää pallo kehitysmaille: teillä on työkalut – teitä on opetettu käyttämään niitä.

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa