Kolumnit

Rangaistava lausuma

Iltalehti uutisoi perjantaina 4.10.-19 julkaistussa artikkelissa tutkimuksesta, josta lehteen referoidun otsikon mukaan ”vihapuhe vahingoittaa demokratiaa”. Suomen rikoslaki ei tunne käsitettä ”vihapuhe” lainkaan ja näin ollen kyseessä on pikemminkin poliittinen kuin juridinen termi. Juridisia käsitteitä ja osa rikoslakia puolestaan ovat kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkominen, jotka niputetaan arkisemmassa keskustelussa kattokäsitteen ”vihapuhe” alle. En ihmettele lainkaan sitä, että joku luulee ”vihapuheen” vailla tarkempaa määrittelyä olevan yksiselitteisesti rikoslain vastaista.

Rikoslain kohdassa 13.5.2011/511 säädetään kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, jonka soveltamisala vaikuttaa olevan epäsymmetrisistä lopputuloksista päätellen hankala jopa oikeusistuimille. Sitäkin hankalampaa se on kansalaisille, jotka joutuvat pohtimaan sitä, mitä uskaltavat tuoda julki joutumatta rikosoikeudelliseen vastuuseen. Lain kirjain toteutuu ja toimii hienosti, mikäli syy-seuraus-suhteet ovat ennustettavissa. Näin asia ei tällä hetkellä ole, mikäli puhe on arkipäiväisestä nettikeskustelusta, jossa tarkoitus on käsitellä ajankohtaisia puheenaiheita ja ilmiöitä.

Niin sanotun yleisen oikeuskäsityksen raja ylittyi espoolaisen perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Teemu Lahtisen saatua sakkotuomion siitä hyvästä, että oli jakanut Twitterissä vuonna 2017 kaksi sitaattia perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon blogikirjoituksesta vuodelta 2008. Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että murhan lisäksi rikoksia, jotka eivät vanhene koskaan, ovat kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja/tai uskonrauhan rikkominen. Jatkumoksi sijoittuu samalla rikosnimikkeellä tuomioon johtaneen tekstin siteeraaminen.

    ”Rangaistavien lausumien julkaiseminen sellaisenaan ei kuulu sananvapauden piiriin, hovioikeus linjaa.”

Miettikääpä tätä: rangaistava lausuma.

Toivon, että lähitulevaisuudessa oikeusministeriö julkaisee säännöllisin väliajoin päivitettävän online-sanakirjan ”rangaistavista lausumista”, jotta kansalaiset osaavat välttää a) niiden toistamista ja b) niiden siteeraamista. Mikäli heidän tarkoituksensa ei ole Ilta-Sanomien artikkelissa kuvailtua hovioikeuden päätöstä mukaillen ”asiallinen uutisointi Halla-ahon kirjoituksista ja KKO:n ratkaisusta” (viitaten päätökseen, jonka korkein oikeus antoi Halla-aholle Lahtisen siteeraamasta blogikirjoituksesta kesäkuussa 2012), on tuomio itsestäänselvyys.

Tuoreessa muistissa olevien kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja/tai uskonrauhan rikkomisesta annettujen rikostuomioiden implikaatio on se, ettei sanktioidun materiaalin sisältö millään tapaa pitäisi paikkaansa. Minun sananvapausihanteeni netissä julkaistua materiaalia koskien lähtee siitä, että kaikki ansaitsee olla näkyvillä siksi, että yleisö saa itse arvioida kyseisen materiaalin vakavasti otettavuuden. Tämän vuoksi myös alhaisimpien ja vihamielisimpien perussuomalaisia vastaan suunnattujen ulostulojen tulee olla kansan saatavilla.

”Vihapuhetta” valvova viranomaiskoneisto sekä tuomioita langettava oikeuslaitos pitävät kansalaisia idiootteina ja sisälukutaitoamme olemattomana määräämällä ”rangaistavia lausumia” poistettaviksi. Mikäli totuus on se, että Halla-aho vuonna 2008 ja häntä noin yhdeksän vuotta myöhemmin siteerannut Lahtinen ovat väärässä, herää kysymys, eikö kansalaisilla oikeuslaitoksen mukaan riitä älli ymmärtämään tätä itse? Poistettavaksi määrätyn sisällön pitäminen näkyvillä nimenomaan palvelisi sitä tarkoitusta, että nämä väärät käsitykset tulisivat julkisen keskustelun myötä torpatuiksi.

Esitän silti myös vaihtoehtoisen näkemyksen siitä, mikä saattaa olla jutun juoni.

Kansalaisia on pantu halvalla, mikäli ajatellaan maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta saatavia kokemuksia ja havaintoja sekä niiden asemoitumista maahanmuuton ja monikulttuurisuuden puolesta asetettuihin lupauksiin. Yhtäällä meille on vakuuteltu, kuinka maahanmuutto sen eri aspekteja tai motiiveja erittelemättä on elintärkeä osa Suomen huoltosuhdetta, talouskasvua ja hyvinvointia, hyvä diili ja kaikkea mahdollista, mutta toisaalla vastaanottavan sekä maahanmuuton lieveilmiöt kokemaan joutuneiden kansalaisten reaktio on jostain kumman syystä kielteinen.

Tämä johtuu mm. kulttuurillisesta vastakkainasettelusta (koska suomalaiset eivät osaa sopeutua tulijoihin), muutamien maahanmuuttajaryhmien heikosta työllisyysasteesta (josta syytetään kantaväestön rasistisia ennakkoluuloja), samojen ryhmien yliedustuksesta tietyissä rikostapauksissa (jolla ei ole väliä, koska suomalaisetkin tekevät rikoksia) ja turvapaikkajärjestelmämme häikäilemättömästä hyväksikäytöstä (joka pitäisi ratkaista sillä, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille myönnetään oleskelulupia).

Kansalaisia niin sanotusti ottaa pattiin olla jatkuvasti paitsi maksumiehenä myös syyllistettynä maahanmuuton epäonnistumisista.

”Vihapuhe” on ongelmallinen erityisesti siksi, että paitsi sen kohteena myös tuottajana voi olla nykyisen ja oikeustapauksista nähtävän varsin lavean laintulkinnan mukaan lähestulkoon kuka tahansa ja tulkitsijasta riippuen. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan ei ole asianomistajarikos, jolle on osoitettavissa selkeä tekijä ja kohde. Rikossyytteen nostaminen on hyvin usein syyttäjän heiniä. Tämä on oikeusturvaa ajatellen mielenkiintoista siksi, että syyttäjän tulee assimiloitua uhrin asemaan päätelläkseen mekanismeja koskien sitä, mitkä rikoksen seuraukset ovat.

Tyypillisimmässä esimerkissä syyttäjän tulee pohdiskella sitä, millä tavoin sosiaalisessa mediassa julkaistu sisältö tai johonkin viestiin reagointi kansaa ”kiihottaa”, millaisen uhan se jollekin kohderyhmälle aiheuttaa ja millaiset tosiasialliset seuraukset tällä voi olla. Mikäli rikosnimike ymmärretään sanantarkasti, syytteen nostaminen vaatii ”kiihottumista” jonkin toisen tahon puolesta. Syyttäjän tulisi myös osata ottaa huomioon julkaistun sisällön alkuperäinen konteksti, joka vaikuttaa olennaisesti siihen, miten viesti on tarkoitettu tulkittavan.

Mikäli rikostutkinnan käynnistää syyttäjä, joka ei ole omakohtaisesti ollut väitetyn teon (kiihottaminen) kohteena (kansanryhmän jäsen/edustaja), on prosessin lopputulos nykyisessä kulttuurisensitiivisessä hegemoniassa automaattinen tuomio, jottei kukaan ”kiihotuksen” kohteeksi redusoitu yksilö pahoittaisi mieltään. Sillä ei ole väliä, onko kukaan minkä-ikinä-kansanryhmän edustaja kokenut vääryyttä kyseisessä tyyppiesimerkissä esitetyn sosiaalisen median kirjoituksen johdosta.

Myös ”kiihottaminen” tai ”kiihottuminen” ovat ”vihapuheen” tavoin epämääräisiä termejä. Lopputulos on jotakuinkin se, mitä parodiasometili Keijo Kaarisade pyrkii ilmentämään:

”Vihapuhekeskustelun” ytimessä on lopulta elitismin ja populismin vastakkainasettelu, jossa elitismiä edustaa kansalaisten huolet sekä murheet sivuuttava sanelupolitiikka, jonka parissa kansalaisia pidetään liian tyhminä ymmärtääkseen mitään heitä ympäröivästä yhteiskunnasta saati sitä, mikä on heidän omaksi parhaakseen. Populismia edustaa kansalaisten huolten kuunteleminen sekä huomioon ottaminen poliittisessa ohjelmatyössä. Perussuomalaisten suosio kumpuaakin juuri kokemuksista ja havainnoista.

Kansaa kannattaa kuunnella myös vaalien välillä ja säilyttää ne periaatteet, joiden mukaan itseä toivotaan äänestettävän. Kansaa tulisi lopulta paitsi kuunnella myös kunnioittaa. Tämän maan poliittiset päättäjät ovat jo pitkään luottaneet siihen, etteivät hallintoalamaiset nouse vastarintaan, vaikka heidän etunsa uhraisi jollekin ideologiselle alttarille – olipa se sitten globalismi, monikulttuurisuus tai ilmastopanikointi.

Nykyään on kosolti keinoja ohittaa tietoverkossa harjoitettu sensuuri. Sanan- ja ilmaisunvapauden rajoittamisen lainsäädännöllisten instrumenttien pyrkimyksenä onkin ennakkosensuuri, eli mielipiteen julkaisua harkitsevaan yksilöön kylvetty pelon siemen koskien sitä, että hänen sanomansa väärinymmärretään tahallisesti ja/tai irrotetaan alkuperäisestä kontekstista ja käännetään esittäjää vastaan.

Juuri tästä käy ilmi nykyisen lainsäädännön tulkinnanvaraisuus ja mielivaltaisuus. Ymmärtääkseni rikoslain tarkoitus on suojella sen vaikutuspiirissä olevia kansalaisia väärinkäytöksiltä eikä mahdollistaa keinoja heidän suidensa tukkimiseksi.

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset

Kansalaisen verkkokauppa