Eurooppa Politiikka

Ranskassa miljardöörien omistamat lehdet saavat satojen miljoonien valtiontuet

Ranskalaislehdistö ja Daily Mirror uutisoivat kuulennosta vuonna 1969. Kuva: Roland Godefroy
Ranskalaiset sanoma- ja aikakauslehdet saavat edelleen satojen miljoonien eurojen vuosittaiset valtionavut, vaikka niiden omistajat ovat miljardöörejä. Tämän anteliaisuuden tarkoitus on lisätä demokratiaa, mutta kriitikoiden mukaan se johtaa nöyristelevään mediaan, kirjoittaa Rory Mulholland.

Edwy Plenel on Le Monden entinen toimittaja sekä tutkivaa journalismia ja mielipidejournalismia tuottavan Mediapart-verkkosivuston nykyinen johtaja. Oikeistopopulistisella Ranskan Kansallisella rintamalla (Front National, FN) ja radikaalivasemmistolaisella Plenelillä ei ole juurikaan yhteisiä mielipiteitä.

He ovat kuitenkin samaa mieltä Ranskan valtion sanoma- ja aikakauslehdille antamasta tuesta, joka on ajoittain enemmän kuin miljardi euroa vuodessa.

Sekä FN että Plenel vastustavat voimakkaasti näitä tukia ja molemmat ovat kampanjoineet niiden lopettamiseksi.

FN pitää ranskalaismediaa suurelta osin vasemmistolaisina, sekä vastustaa lähtökohtaisesti kaikkea sen toimintaa ja jopa sen olemassaoloa.

Marine Le Penin johtama FN katsoo vuotuisten tukien osoittavan, että media ja hallitus toimivat vain julkisivuina samoille vallanpitäjille, jotka välittävät enemmän omasta edustaan kuin tavallisista ihmisistä.

Plenel toisaalta väittää, että jos Le Monden ja Le Figaron kaltaiset lehdet saisivat vuosittain kymmeniä miljoonia euroja valtion varoja, ne todennäköisesti olisivat haluttomimpia kritisoimaan hallitusta.

Yleisemmin hän katsoo, että ranskalaiset sanoma- ja aikakauslehdet eivät ole itsenäisiä, koska niiden omistajilla on omia suuria etuja ajettavinaan. Sotateollisuuspohatta Serge Dassault omistaa Le Figaron, teleyrityspohatta Patrick Drahi omistaa Libérationin sekä L’Express -viikolehden ja teleoperaattori Iliadin pääomistaja Xavier Niel omistaa osittain Le Monden.

Plenel ylpeänä viittaa kymmenen vuotta toimineeseen, vain tilaajille tarkoitettuun julkaisuunsa todisteena siitä, että itsenäinen media voi selviytyä ja jopa menestyä ilman mainontaa ja riippuvuutta pohattojen rahoista.

Hän pitää erityisen halveksuttavana sitä, että lähes kaikki tunnetut ja tuntemattomat ranskalaisjulkaisujen suut on tukittu valtion tuilla.

”Sitä kutsutaan klientelismiksi (julkisen vallan edustaja hankkii vastavuoroisia palveluksia yksityisiltä toimijoilta). Suurin osa tukia vastaanottavista julkaisuista” vaarantaa riippumattomuutensa, Plenel sanoi Pariisin angloamerikkalainen lehdistöyhdistyksen äskettäisessä kokouksessa.

Mediapart vastaanotti ”vähemmän kuin 200 000 euroa” ensimmäisinä toimintavuosinaan, mutta tuon jälkeen Plenel kertoo muuttaneensa linjaa ja kampanjoineen menestyksekkäästi aiemmin salassa pidettyjen lehdistötukien julkistamiseksi.

Ranskan valtion tilintarkastaja oli moittinut valtion tukia jakavan kulttuuri- ja viestintäministeriön, minkä jälkeen tuet julkistettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2013.

Tilintarkastusvirasto totesi vuoden 2013 raportissaan, että printtimedia sai vuosina 2009-2011 viisi miljardia euroa tukea, joka ”ei ole osoittanut tehoaan” ja joka oli ajanut toimittajia ”riippuvuuden” kulttuuriin.

Ranskan vallankumouksen aikoina aloitettua valtion lehdistötukea on vuosien saatossa uudistettu useita kertoja, mutta sen tavoitteena on aina ollut demokratian vahvistaminen edistämällä erilaisia näkemyksiä esiin tuovaa moniarvoista mediakenttää.

Tämä oli erityisen tärkeää toisen maailmansodan jälkeen, koska monet lehdet olivat kaatuneet tai menneet pilalle yhteistyössä saksalaismiehittäjien kanssa.

Ei liene yllätys, että Ranskan tiedotusvälineissä ei juuri keskustella ovatko nämä tuet hyväksi, eivätkä tukipäätökset saa juuri mediajulkisuutta.

Le Monden päätoimittaja Jérôme Fenoglio kuvaili ”silkaksi mustamaalaukseksi” Plenelin syytöstä, jonka mukaan hänen lehtensä, muiden valtiontukea nauttivien lehtien ohella, menettäisi riippumattomuutensa.

”Nämä tuet otettiin käyttöön, jotta sanomalehdet voisivat olla itsenäisiä ja vähemmän riippuvaisia taloudellisista epävarmuustekijöistä”, hän kertoi The Localille.

”Ei ole minkäänlaista vaaraa, että alistuisimme valtion palvelukseen. Tästä todistaa päivittäiset artikkelimme, jotka ovat kriittisiä nykyistä ja aiempia hallituksia kohtaan”, sanoo Fenoglio, jonka keskusta-vasemmistolainen Le Monde työllistää 450 toimittajaa.

Fenoglio torjui myös FN:n usein esittämän näkemyksen, jonka mukaan valtion tuki miljardöörien omistamille sanomalehdille ei mene sanomalehtien uudistamiseen, eikä toimitus- tai jakelukustannuksiin, vaan menee omistajien taskuun

Uuden presidenttinsä Emmanuel Macronin johdollakin Ranskan valtio näyttää jatkossakin antavan suuria avustuksia maan sanoma- ja aikakauslehdille.

Kuukausia myöhässä kulttuuri- ja viestintäministeriö pitää helmikuussa lehdistötilaisuuden, jossa se julkistaa vuonna 2016 maksetut lehdistötuet.

Tästä saatetaan tehdä juttu tai pari, mutta todennäköisesti se jää suurelta osin ilman huomiota.

Ei ole ennakkotietoja kuinka suuri julkistettu tuki on, mutta se on varmasti satoja miljoonia.

The Localin ministeriöltä saamien lukujen mukaan tuki oli 725 miljoonaa euroa vuonna 2013, 613 miljoonaa euroa vuonna 2014 ja 594 miljoonaa euroa vuonna 2015.

Vuodesta 2015 lähtien ministeriö ei enää sisällyttänyt lehdistötuen kokonaismäärään valtiolliselle La Poste -postipalvelulle julkaisujen postittamiseen varattua rahaa, perustelemalla ettei tämä raha ollut suoraa tukea, koska sitä ei maksettu suoraan julkaisuille.

Ranskalaislehdistössä ei juuri käsitelty tätä uuttaa taktiikka, jonka ilmeinen etu oli siinä, että lehdistötuki näyttäisi todellista pienemmältä.

Virkamiesten mukaan La Postelle vuonna 2015 maksettu summa oli 132,5 miljoonaa euroa.

Vertailun vuoksi Iso-Britannian ainoa valtion tuki sanoma- ja aikakauslehdille on niiden luokittelu nollaverokannan tuotteiksi, jolla ei ole arvonlisäveroa. (Ranskan julkaisut hyötyvät huomattavasti alennetusta arvonlisäverosta, joka on 2,1 prosenttia.)

Ainakaan vielä Iso-Britanniassa ei ole Ranskan tapaan suoraa tukea printtimedialle.

Kuitenkin The Guardianin kommenttaattori ja Daily Mirrorin entinen toimittaja Roy Greenslade katsoi tukien saattavan joskus mahdollistua. Hän pitää tätä tervetulleena, jos tarvittavat toimet on otettu käyttöön toimituksellisen riippumattomuuden suojelemiseksi.

”Iso-Britanniassa suurin julkinen yleisradiotoimija, BBC, rahoitetaan valtion keräämillä lupamaksuilla. Kuitenkin jatkuvat riidat BBC:n ja hallitusten välillä osoittavat, ettei valtio kontrolloi sen ohjelmatarjontaa.

”Ison-Britannian maakunta- ja paikallislehdet eivät enää yksin pysty uutisoimaan riittävästi, joten ne käyttävät nyt BBC:n rahoittamia toimittajia tekemään välttämättömiä töitä. Emme ole siis kaukana siitä, että hyväksymme valtion (joka tarkoittaa tietenkin yleisöä, veronmaksajia) tuen journalismille.

”Toisin sanoen ranskalainen malli on matkalla Isoon-Britanniaan”, sanoi Greenslade.

The Local 31.1.2018

  • 86
    Shares

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset