Kolumnit

Suomalaisten syntyvyydestä on tulossa tabu

Kirjoitin noin puolitoista vuotta sitten inhorealismin sfäärejä tavoitellen otsikolla ”Miksi suomalaiset eivät lisäänny?”. Viimeaikaiset havainnot ovat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että osuin oikeaan ainakin yhdessä kyseisessä kirjoituksessa esittämistäni väittämistä: yleiset (ei siis henkilökohtaiset) kehotukset hankkia jälkikasvua koetaan henkilökohtaisen ilmatilan loukkaamisena. Kun sosialidemokraattien puheenjohtaja Antti Rinne ehdotti suomalaisten alhaisen syntyvyyden kohentamiseksi ”synnytystalkoita”, oli vastareaktio enimmäkseen negatiivinen jopa hänen omaa puolueväkeään myöten.

Vaasan ikkuna -lehden päätoimittaja Vesa Koivumäki olisi voinut mahdollisesti valita laajalti paheksutussa pakinanomaisessa kirjoituksessaan sanansa harkitumminkin, mutta siinä ei silti missään tapaa puhuttu puolison raiskaamisesta saati sellaiseen yllyttämisestä. Vaan kun elämme mielenpahoittamiskulttuurissa, tulisi oppia ilmaisemaan asiansa siten, ettei rivien väliin jää mitään. Koivumäen tapauksessa huomattavan monelle ei nähtävästi tullut mieleen mitään muuta vaihtoehtoa kuin se, että lisääntymistarkoituksessa harrastettava suoraviivainen seksi on väkisinmakaamista.

Koivumäki:

    ”Pitäisikö suomalaisten vain palata 80 vuotta ajassa taaksepäin. Turha kainostelu ja hienostelu pois. Mies kun tulee töistä, paiskaa hän salkun nurkkaan, nostaa vaimon keittiönpöydälle ja alkaa panemaan – paljaalla.”

Minä ainakin ymmärsin tämän siten, että seksiä harrastetaan yhteisymmärryksessä siksi, että asetelman oli tarkoitus kuvastaa 80 vuoden takaista ilmapiiriä, jossa a) kumpikin osapuoli lapsia pyyteettömästi halusi ja b) mitään kainostelua saati hienostelua ei tarvittu. Tätä nykyä minkään seksiin liittyvän ei luulisi olevan tabu, josta ei voisi puhua avoimesti. Jopa parafiliat ovat osana jokapäiväistä keskustelua yksinä seksuaalisuuden lukuisista ilmenemismuodoista. Iltapäivälehdet tuuttaavat harva sen päivä skuuppeja suomalaisten seksimokista, uskottomuudesta ja erektiohäiriöistä.

Herää valtaisa itku ja poru, kun joku toteaa yksinkertaisesti ja ilman korulauseita sen, miten niitä lapsia tehdään. Onko paheksunnan syy se, että seksin harrastaminen lisääntymistarkoituksessa on niin perinteikästä ja vanhakantaista käytöstä? Olisiko ollut hyväksyttävämpää, mikäli Koivumäki olisi kuvaillut kirjoituksessaan raskauteen johtavat tapahtumat kolmen tunnin eroottisena seremoniana, josta neljä viidennestä on pelkkää esileikkiä shamppanjan, erikoisjuustojen sekä viinirypäleiden avustamina ja Helmut Lottin sulosointujen soidessa taustalla? Epäilen.

Koivumäki:

    ”Kaikki on niin herkkää ja mielensäpahoittajia riittää, kun on kysymys seksistä ja naisen oikeudesta määrätä kehostaan, että keskustelu Suomen suvun jatkumisesta tyrehtyy. Kukaan ei uskalla sanoa mitään.”

Tämän lausuman osoitti todeksi nimenomaan sen vastaanottama myrskyisä palaute. Väistämättä tulee mieleen se, että mikäli ihmisolennot suorittavat yhden luonnollisimmista ja kauneimmista asioista, mihin he kykenevät – lisääntyvät –, näkevät vihaiset feministit naisen osallisuuden tähän tuulahduksena patriarkaatin kulta-ajalta sadan vuoden takaa ja alistamisena paljon paheksuttuun kotiäidin muottiin.

Olemmeko vähitellen siinä pisteessä, ettei perheenäitien uskota olevan tilanteessaan vapaaehtoisesti vaan jollain tapaa alistettuina?

Olenko yksin, mikäli olen sitä mieltä, että jos ja kun lisääntyminen (sekä naisen osuus asiassa) nähdään yksiselitteisesti vain kahlitsevana ja orjuuttavana velvollisuutena, on ilmapiiri jossain vaiheessa ajautunut väärille urille? Muistaen sen, että perheenisät osallistuvat lastensa hoitoon 80 vuoden takaisia aikoja merkittävästi tiiviimmin.

Tärkeintä on muistaa se, millaiset tekijät ovat ensisijaisesti vaikuttaneet suomalaisten alhaiseen ja alati pienentyvään syntyvyyteen. Koivumäen kirjoituksessakin siihen osuvasti viitataan: ”Sodan jälkeen elettiin puutteessa, syntyivät suuret ikäluokat. Nyt elämme yltäkylläisyydessä, valitsemme labradorinnoutajan.” Mikäli vinoutunut kehityssuunta pitäisi kiteyttää yhteen ainoaan ilmaisuun, olisi se hyvinvointikrapula. Alhaisimmat syntyvyyslukemat kymmeniin vuosiin ovat seurausta siitä, että nykyaikuisilla on liikaa kaikkea. Nykyihminen on itsekeskeinen ja elää vain itseään varten, ja tätä pidetään edistyksellisenä.

Nykyihmisiä kiinnostaa enemmän informaatiotulvan tarjonta ja yhteiskunnan loputtomat harrastus- sekä virkistysmahdollisuudet kuin mikään, mikä on koko lajillemme sen selviytymisen kannalta perinteikästä ja luonnollista. Ihmiset hakevat virikkeistä vastapainoa arkeensa sikäli, että työelämä on takavuosia merkittävästi vaativampaa sekä henkisesti kuormittavampaa. Käynnissä on jatkuva suorittaminen niin työssä kuin vapaa-ajallakin. Tämä muodostaa päättymättömän kierteen ja jatkuvan itsensä kehittämisen tarpeen, joka ei jätä aikaa saati jaksamista muuhun.

Osasyyllinen voi olla ihmisten alati lisääntyvästä tietoisuudesta johtuva ikuisen nuoruuden ja vapauden tavoittelu. Nyky-yhteiskunta tarjoaa niin paljon mahdollisuuksia ja virikkeitä, ettei kaiken kokemiseen riitä ihmiselämän ns. aktiivivuodet, eli aika ennen kuin ruumis alkaa luhistua alta. Nuoruuden ja vapauden peruuttamattomana loppuna saatetaan nähdä juuri se piste, kun elämään ilmestyy lapsi. Vapauden osalta se tietysti rajoittaa aiemmat menemiset minimiin, eikä nykyhedonistin luonto anna hevillä periksi uhraukselle, jollaisen lapsi useiksi vuosiksi lunastaa.

Mikäli orastavia tabuja kuitenkin halutaan perata oikein kunnolla, on välttämätöntä pureutua perheen perusyksikköön.

Vanhempiin. Pariskuntaan.

Pariutumisesta on tullut jostain ihmeen syystä kuin tiedettä. Parisuhdemarkkinoilla vallitsee kohtaanto-ongelma kumppania etsivien yksilöiden välillä. Juurisyyksi on usein esitetty kohtuuttomat vaatimukset potentiaalista seurustelukumppania koskien, mutta niin totta kuin tämäkin valitettavasti on, ovat nykyihmiset sosiaalisesti kömpelöitä. Sosiaalinen media ironisesti sanottuna köyhdyttää sosiaaliset kommunikaatiotaidot. Karrikoidusti sanoen nykyinen nuori aikuinen ei kohtaa mielenkiintonsa kohteena olevaa sukupuolta vaan kirjoittaa Google-hakuun: ”kuinka saada poika-/tyttöystävä”.

Sosiaalisesta kömpelöydestä esimerkkinä käyköön dickpicit, vaikka niitä harrastaakin toivottavasti vain uhanalaisen harvalukuinen joukko miehiä. Nekin ovat aikamme ilmiö, joskin surkea sellainen. Senkin taustalla on ties mistä liikkeelle lähtenyt harhainen käsitys siitä, että kuva suvunjatkamiselimestä jollain tapaa kohentaisi sellaisen ottajan sekä lähettäjän asemaa parisuhdemarkkinoilla.

Esitän pariutumisen hankaluuden keskeiseksi syyksi ylimitoitetun varautuneisuuden. Joka puolelta naamalle tunkevan roskajournalismin ylläpitämät uhkakuvat toistavat, kuinka nainen on heti selän kääntyessä vieraaseen petiin säntäävä lutka ja mies puolestaan eläimellisten vaistojensa ansiosta mahdollisimman monta naarasta siittämään pyrkivä sonni.

Mikäli hiemankaan ulkoisille vaikutuksille altis tai muutoin epävarma yksilö imee täyslaidallisen tällaista sontaa, millaisen uumoilette olevan lopputulos?

Absurdien synnytystalkoiden julistamisen sijaan toivoisin, että nykytilanteessa tulisi pyrkiä tervehdyttämään parisuhteen käsitettä. Vähemmän ääri-individualismia sekä multimediaa, enemmän kohtaamista ja rohkaisua kohdata toinen, kenties kiinnostavakin, ihminen.

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset

Kansalaisen verkkokauppa