Kolumnit

Suomen lustraatio?

Wikimedia Commons / CC BY-SA 3.0, Hteink.min

Kun Itä-Euroopan maat irtaantuivat 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Neuvostoliitosta, niissä aloitettiin julkinen keskustelu vaietusta historiasta. Entisen hallinnon tukijat saivat lähteä tehtävistään. Kätyrien nimet ovat kaikkien tiedossa. Esimerkiksi Virossa puhutaan ääneen Siperian leireille lähetetyistä ihmisistä.

Suomea ei miehitetty sotilaallisesti, mutta henkisesti kyllä. Suomi jäi Neuvostoliiton etupiiriin ja siitä tuli käytännössä vasemmiston leikkikenttä vuodesta 1945 eteenpäin. Heti ensimmäisenä otettiin haltuun Yle, joka paasasi vuosikymmeniä sosialismin ihanuutta – nyttemmin monikulttuurisuutta ja radikaalisuvaitsevaisuutta. Aikakautta kutsuttiin suomettumiseksi, kun kansakunta oli rähmällään ”Suurta ja Mahtavaa” päin. Mutta oltiin kuitenkin itsenäinen valtio, ainakin paperilla.

Neuvostoliiton romahdus 1990-luvun taitteessa ei kuitenkaan vaikuttanut samalla tavalla Suomeen. Täällä ei aloitettu keskustelua – eikä käydä vieläkään -, ketkä vakoilivat Neuvostoliiton hyväksi tai mitkä järjestöt saivat Neuvostoliitosta rahaa. Kun muualla Itä-Euroopassa nousi terve kansallismielisyys, Suomessa mentiin toiseen suuntaan. Tiitisen listakin on edelleen salainen.

KNL:n piirijärjestöt esittivät vastikään totuuskomission perustamista, ja miksipä ei, jos menneisyydessä ei ole mitään salattavaa.

Suomessa elää jo kaksi sukupolvea, jotka eivät ole koskaan eläneet Neuvostoliiton aikaisessa Suomessa. Kuinka pitkään uusilta sukupolvilta voidaan evätä menneisyyden salaisuudet? Ihmisillä on oikeus tietää, mitä Suomessa tapahtui 1944–1991.

Jakoa

Tietoa julkaisijasta

Aleksi Hernesniemi

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri (valtio-oppi). Kirjoittaja on Kannuksen kaupunginhallituksen ja kaupunginvaltuuston jäsen.

Uusimmat uutiset