Kolumnit

Suomen NATO-vaalit 2018

Yksi mielenkiintoisuus nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa on monen monituisen muun lisäksi se, että lähes kaikki ulostulot voidaan niin halutessa tulkita jollain tapaa Venäjä- tai vastaavasti NATO-/Yhdysvallat-myönteisiksi. Allekirjoittanuttakin on kutsuttu toverillisesti “persuputinistiksi”, vaikken ole kirjoittanut tähän mennessä mistään suoraan Venäjään liittyvästä kuin korkeintaan kahden käden sormilla laskettavat kerrat. Oma lukunsa on spekuloida sillä, kuka tai mikä poliittinen toimija saa rahoitusta Kremlistä.

Mediassa pyöritellään jatkuvasti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa idän ja lännen välillä ikään kuin kylmä sota olisi alkanut uudestaan. Toisaalta joidenkin mielestähän se onkin tai vastaavasti se ei koskaan päättynytkään. Tämän vuoksi arvioidaan minkä tahansa sinänsä perusluonteeltaan suvereenin puolustusyhteistyöratkaisun tai liittoutumattomuuden uskottavuutta, kannattavuutta sekä mahdollisia seurannaisvaikutuksia maailmanpoliittisen tilanteen ottaessa mahdollisesti uutta suuntaa.

Presidentinvaalit keskittyvät tänä päivänä sisäpolitiikan sijaan nimenomaan Suomea koskeviin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin, koska presidentti on jo määritelmällisesti kyseisen sektorin johtohahmo puolustusvoimien ylipäällikkönä. Vaalinalusaika kulminoituu loputtomaan keskusteluun NATOsta ja sen kautta saatavista turvatakuista, niiden puutteesta tai jostain vaihtoehtoisesta ratkaisusta.

Minun mielestäni NATO on suorastaan ylikorostunut, vaikka nykyinen maailmanpoliittinen tilanne otettaisiinkin kauttaaltaan huomioon.

Tämän sai kokea tänään vaalitentissään Pekka Haavisto (vihr). Häntä haastatelleet Yleisradion toimittajat Tapio Pajunen sekä Sakari Sirkkanen sivuuttivat Haaviston kampanjassa keihäänkärkinä olevat kansainvälisen väestösopimuksen (liittyen väestönkasvuun vuoteen 2100 mennessä) valmistelun sekä ilmastonmuutoksen vähemmän kovina ulkopoliittisina kysymyksinä.

Tänä vuonna presidenttiehdokkaiden väliset rintamalinjat vaihtelevat Nils Torvaldsin (rkp) varauksettoman kannatuksen, Merja Kyllösen (vas) ehdottoman vastustuksen ja Sauli Niinistön (val) tuttuakin tutumman sekä mihinkään mitään kunnollista kantaa ottamattoman pohdiskelun välillä. Muut ehdokkaat sijoittuvat suurimmaksi osaksi jonnekin välimaastoon, kuka minnekin. Keskustelu ja presidenttikandidaattien omat linjavedot eivät voi olla heijastumatta myös kansalaismielipiteisiin, joita mitataan tämän tästä.

Eräs löytämistäni melko tuoreista ja Suomen NATO-jäsenyyttä koskevista mielipidekyselyistä viime vuoden marraskuun loppupuolelta, eli käytännössä katsoen siis jäsenyyden hakemisesta, näyttää punaista valoa. On syytä korostaa hakemista, sillä hakuprosessin lopputuloksesta ei voi sanoa varmaksi mitään, vaikka toisaalta puhutaan jatkuvasti Suomelle muka aina avoimista ovista, eli siunatusta NATO-optiosta, jonka voi käyttää sopivimmaksi katsomallaan hetkellä kuin valintamyymälän etukupongin.

Ikuisuuskysymys, joka pulpahtaa keskeisimmäksi teemaksi presidentinvaaleissa, kuuluukin siis osapuilleen seuraavasti: saako Suomi EU-jäsenyydestä tarvittavat turvatakuut Venäjän mahdollisesti joskus aiheuttaman sotilaallisen uhkan realisoituessa vai olisiko vihdoin ja viimein aika hakea NATO-jäsenyyttä neuvoa antavan kansanäänestyksen tälle mahdollisesti hyväksyntänsä antaessa?

Henkilökohtainen NATO-kantani on jokseenkin kielteinen, mutta kansanäänestys tulisi silti ehdottomasti järjestää, jotta suoran demokratian periaate saataisiin mukaan. Olen myös valmis hyväksymään NATO-jäsenyyden hakuprosessin käynnistämisen, mikäli kansan enemmistö on sen kannalla ja lopulta eduskunta asettuu niin ikään sitä puoltamaan. Tärkeintä siis on lopputuloksesta huolimatta kartoittaa mielipideilmasto kunnollisella sekä hyvin valmistellulla äänestyksellä jonkun kyselytutkimuksen sijaan.

Kysymyksen ensimmäiseen osaan viitaten en usko, että EU:n turvatakuut ovat riittävät mahdollisen sotilaallisen uhkan yllättäessä. Unionin tapauksessa ei kaikesta huolimatta ole kyseessä aluepuolustukseen keskittyvä yhteistyöjärjestö, vaikka Lissabonin sopimuksesta löytyy sisältöä, jonka voi halutessaan tulkita tarkoittavan jäsenmaiden keskinäistä avunantovelvoitetta.

Pekka Haavisto totesi niin ikään tämänpäiväisessä Yleisradion vaalitentissä, että kyseisen sopimuksen artiklaa 42.7 voidaan tulkita siten, että myös EU-maat voisivat olla jo unionin nykytilassa – ilman sotilasyhteistyön kodifioimista sen peruskirjaan – velvoitettuja tarjoamaan sotilaallista apua paitsi suorassa aseellisessa konfliktissa, myös pakolaisasioissa tai luonnonkatastrofissa (oman tulkintani mukaan joukkojenhallintatehtävät).

Tämä kuitenkin on vain tulkinta, johon kovin monet muut asiantuntijat (Haavistoakin voidaan hyvällä omallatunnolla asiantuntijana pitää) eivät yhdy, joten minkään valtakunnan luotettavia turvatakuita tuo ei vielä anna.

Sotilaallinen liittoutumattomuus on perinteisesti ollut kansainvälisillä areenoilla Suomen valttikortti, tärkeä osa Urho Kekkosen perintöä vielä nykypäiviin saakka pääsääntöisesti harjoitettavassa ulko- sekä turvallisuuspolitiikassa ja myös varsin hyväksi havaittu pitkäjänteinen strategia.

Paavo Väyrynen (val) mainitsi tosin eilen omassa YLE:n vaalitenttivuorossaan, kuinka NATO:n kanssa sovitun isäntämaasopimuksen kaltaisella hivuttamisella Suomi menettää vähitellen liittoutumattomuudesta tähän mennessä saadun hyödyn. Ennen pitkää tämä johtaisi Väyrysen mukaan siihen, että NATO on ainoa varteenotettava keino säilyttää maanpuolustus uskottavalla tasolla.

Sitä taas ei ole syytä varauksetta allekirjoittaa, että sopimus olisi ensisijaisesti presidentti Niinistön synti, kuten Väyrynen tietenkin hyvin taitamansa poliittisen pelin hengessä väittää. Tätäkin aspektia on silti hyvä pysähtyä vakavasti miettimään.

Eräs vaihtoehto olisi sotilasyhteistyön syventäminen EU-jäsenmaiden kesken. Käytännössä se tarkoittaisi EU:n viemistä kohti NATOn kaltaista aluepuolustusjärjestöä ja mikäli EU alkaisi liittovaltiokehityksensä ohella saamaan myös tämänkaltaisia piirteitä, voisi olla yksin tämänkin johdosta syytä tarkastella uudelleen Suomen jäsenyyttä unionissa järjestämällä neuvoa antava kansanäänestys.

Kuuluminen sotilasliitoksi metamorfoosin kokeneeseen EU:hun heikentäisi Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden uskottavuutta vielä rajummin kuin NATOn ja meidän välinen isäntämaasopimus. Maailmanpoliittisten virtauksien, kuten pääasiassa Itämeren alueen turvallisuustilanteen muuttuessa myös isäntämaasopimuksesta irtautuminen täytyy pitää mukana keinovalikoimassa.

Ehkäpä kuitenkin olisi nimenomaan tässä kohtaa järkevintä pitää pää kylmänä ja noudattaa tuttua ja pääosin hyväksi havaittua puolueettomuus- ja liittoutumattomuuspolitiikkaa myös jatkossa niin johdonmukaisesti kuin se suinkin vain on kussakin tilanteessa mahdollista.

Niinpä Adolf Ivar Arwidssonia vapaasti mukaillen:

    ”Amerikkalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia.”

Shares

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset