Kolumnit

Suomen tulee lopettaa kehitysapu kokonaan

    ”Arvoisat tiedotusvälineiden edustajat! Me, Suomen valtioneuvosto, sekä sen vastuunalaiset ministeriöt työryhmineen olemme viimeisen kuukauden aikana käytyjen neuvotteluiden sekä lausuntokierrosten myötä päätyneet siihen kiistattomaan lopputulokseen, ettei Suomen paitsi kansallisen historiamme myöskään nykytilanteen huomioon ottaen ole enää mitään tosiasiallista syytä jatkaa osallistumista kansainväliseen kehitysyhteistyöhön. Suomella ei ole ollut siirtomaa-ajan epäoikeudenmukaisuuksiin alun perinkään mitään osallisuutta.

    Näin ollen valtioneuvosto on päättänyt, ettei Suomi osallistu lainkaan kehitysyhteistyöhön tästä päivästä alkaen ja kehitysyhteistyöhön tähän saakka osoitettu budjettimomentti tullaan jatkossa allokoimaan suomalaisen vanhustenhoidon laadun parantamiseen täysimääräisenä.

    – pääministeri Juha Sipilä, valtioneuvoston linna, tiistaina 14.8.-18.”

Ja silloin heräsin päiväuniltani.

Viimeisin eurooppalaisen siirtomaavallan aikaisista alusmaista, Zimbabwe, itsenäistyi siirtomaaherransa Iso-Britannian ikeestä vuonna 1980. Sen jälkeen lähes koko Afrikan taloudellisen sekä humanitaarisen hyvinvoinnin ja infrastruktuurin sekä yhdenvertaisuuden edistämiseksi on syydetty saavikaupalla kehitysapua. Tähän on kuuliaisesti osallistunut myös Suomi, jolla ei ole ollut koskaan eikä missään olosuhteissa osaa eikä arpaa siirtomaa-aikakauden laajalti tunnettuihin vääryyksiin. Niistä räikeimpään, eli orjuuteen liittyen Suomestakin on aikanaan haalittu orjia.

Koskahan Suomi alkaa saada tästä historian epäkohdasta hyvitystä Venäjältä? Tietenkään tällaista ei ole mitään syytä jäädä odottamaan, koska olemme asemoituneet tai pikemmin asemoitu yhteiskuntamme teollisessa ja jälkiteollisessa vaiheessa länsimaiseksi hyvinvointivaltioksi, joka kuuluu poliittisesti korrektin liturgian mukaan samaan riistokapitalistiseen rintamaan tosiasiallisten siirtomaavaltojen, kuten Iso-Britannian, Portugalin ja Ranskan kanssa.

Siihen rintamaan, jolla on historiastaan huolimatta pelkkiä velvollisuuksia, muttei lainkaan oikeuksia. Tämä on keskeinen sekä suolainen hinta siitä, että me suomalaiset olemme halunneet kehittyä paitsi valtiona myös kansakuntana. Hinta hyvinvointivaltiosta, joka alkaa tosin olla mitä suuremmissa määrin menneen talven lumia.

Vastuuta on kannettu, vaikkei sitä ole koskaan ollutkaan.

Velka, jota ei ole koskaan ollutkaan, on maksettu moninkertaisesti.

Kehitysapu käsitetään tavanomaisimmin hyvityksenä siitä kärsimyksestä, jonka siirtomaavallat alusmailleen aiheuttivat sekä humanitaarisena apuna ihmiselämälle epäsuotuisista luonnonoloista. Keskustelua tervehdyttäisi suunnattomasti selvä ero kehitys- ja kriisiavun välillä. Kriisiapu on luonteeltaan akuutti luonnonkatastrofien, kuten maanjäristysten, tulvien, hirmumyrskyjen tai tulivuorenpurkausten johdosta. Nämä ovat asioita, joille ihmisolento ei yksinkertaisesti mahda mitään.

Yhteistä monille afrikkalaisvaltioille sen sijaan on niiden länsimaissa tunnetun historian ajalta se, kuinka niiden väestöryhmien välillä on käytännössä jatkuvasti käynnissä aseelliset sekä humanitaariset konfliktit. Yhteistä on heikko keskinäinen toimeentuleminen suoranaisen vihan motiivien vaihdellessa uskonnollisten sekä etnisten syiden kesken. Voidaan jopa todeta, että Afrikka on poikkeuksellisen rasistinen manner, jossa erilaisuutta siedetään erittäin heikosti.

Tämänkaltaisille tekijöille ihminen mahtaisi hyvinkin paljon, mutta nykyään voidaan hyvällä syyllä kysyä mm. seuraavia asioita:

  1. onko länsimaisen ihmisen tehtävä mennä opettamaan – välillä päätään kiviseinään hakatenkin – afrikkalaisille kansoille länsimaisten standardien mukaista demilitarisaatiota, sekularismia, solidaarisuutta sekä yhteisymmärrystä, vaikkei vastaanottava osapuoli ei ole tästä sen suuremmin kiinnostunut;
  2. miksi kyseiset ja uskonnollis-etnisestä viitekehyksestä kumpuavat ja toistaiseksi ratkaisemattomat ristiriidat ovat niin kovin leimallisia juuri afrikkalaisille kansoille sekä joillekin muille vähemmän länsimaisten standardien mukaan kehittyneille maa-alueille, ja lopulta
  3. mikäli kaikki maailman kulttuurit ovat inherentisti yhtä hyviä sekä arvokkaita, onko länsimailla ylipäätään oikeutta mennä puuttumaan toisten kulttuurien mitä ilmeisimmin aikojen saatossa niiden itsensä edustajien mielestä hyväksi havaittuun elämänmenoon, mikäli länsimaalaisen yhteiskuntajärjestelmän implementointi tuntuu jatkuvasti paitsi herättävän vastarintaa myös edellyttävän voimakeinoja.

Kehitysyhteistyöllä sekä sen loputtomalla jatkamisella myönnetään implisiittisesti, etteivät sen kohteena olevat valtiot kansoineen ole yhtä kykeneviä järjestämään itselleen niin sanotun länsimaalaisen mittapuun mukaan siedettäviä elinolosuhteita kuin länsimaat itse. Tämä on tosiasiassa äärimmäisen rasistinen lähtökohta tarkastella ympäröivää maailmaa.

Afrikan sekä Lähi-idän kroonisesti kriisiytyneiden alueiden tapauksessa inhimillinen kehitys ei ole mainitsemisen arvoista länsimaiden jo varsin pitkään jatkuneesta avustustoiminnasta huolimatta. Varsin totutun kaavan mukaan valtaan nousee yhden tahon kukistamisen tai kukistumisen jälkeen jokin uusi fundamentalistinen ääriliike, joka vie toiminnallaan kaiken takaisin lähtöpisteeseen. Infrastruktuuri tuhotaan ja siviiliväestö ajetaan pakosalle.

Vastikään uutisoitiin, kuinka Suomen valtiovalta varautuu jopa 100 000 vuosittaiseen pakolaiseen. Tämä on hyvinkin todennäköinen pitkän tähtäimen kauhuskenaario ottaen huomioon Afrikan kuluvan vuosisadan aikana tapahtuvaksi arvioidun väestönkehityksen. Odotettavissa olevan ja katastrofaalisen väestöräjähdyksen aiheuttama massapakolaisuus tulee johtumaan siitä, että eniten väestöpopulaatiotaan kasvattavat maat ylittävät hulppeasti ylläpitokapasiteettinsa.

Kehitysavun myötä jo nykyään totaalisen ylikuormittuneen Afrikan väestönkehitys tulee jatkamaan tismalleen ennustettua rataa. Koska Afrikka on jo nyt ylikuormittunut siten, ettei paikallinen ruoantuotantokapasiteetti kykene pitämään paikallista väestöä hengissä vaan kaikki lepää pääasiassa länsimaalaisen ruoka-avun harteilla, tulee alati lisääntyvä populaatio pahentamaan tilannetta täysin ennustamattomasti.

Edelleen nykymuotoisen kehitysyhteistyön jatkaminen on Suomen kaltaiselle ympäröivän maailman tapahtumiin osattomalle valtiolle mitä suurin karhunpalvelus, sillä pelkkä taloudellisen avun lappaminen paitsi passivoi sen vastaanottajia, myös ennen kaikkea ylläpitää järjetöntä väestönkasvua.

Tämän seurauksena jokainen mietiskelköön keskenään, tuleeko kyseinen väestönkehitys johtamaan ennen pitkää kuusinumeroiseen lukuun turvapaikanhakijoita vai lutviutuuko kaikki mukavasti vain jatkamalla nykyistä linjaa kehitysavun suhteen.

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa