Kolumnit

Suvaitsevaisuuden hinta

Kuva Pixabay.
Onko suvaitsevaisuuden hintalapulla jokin yläraja?

Nykyaikana emme voi välttyä törmäämästä sanaan suvaitsevaisuus. Se on monitulkintainen sana. Joku voi käsittää sen arkisessa kontekstissa erilaisuuden hyväksymisenä, kun taas joku toinen voi ajatella sen yhteiskuntafilosofisessa mielessä negatiivisten vapauksien kunnioittamisena.

Suvaitsevaisuus on kuitenkin myös poliittisen retoriikan vahva tulokas. Suvaitsevaisuus on yleisesti käytetty perustelu Suomen maahanmuuttokeskustelussa. Voidaan esimerkiksi sanoa, että on suvaitsevaista, että suomalaiset osallistuvat turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen tai monikulttuurisuuden rahoittamiseen. Eräässä mielessä näin varmasti onkin: Edun vastaanottajan mielestä kyseessä on mitä luultavimmin suvaitsevainen vastaanotto. Käänteisesti: Jos emme tekisi näin, me emme olisi suvaitsevaisia. Tämä kuvio on kuitenkin lapsellisen yksinkertainen, ellei siinä oteta huomioon kahta tekijää: valtio ja veronmaksaja.

Taloustieteilijä Frédéric Bastiat kirjoitti aikanaan kuuluisaksi tulleen esimerkin rikotusta ikkunasta. Jos kaupan lasi-ikkuna menee rikki, on näkyvää, että lasinkorjaaja saa uutta työtä. Toisaalta, jos ikkuna ei menisi rikki, kaupan omistaja voisi käyttää ikkunan korjaamiseen kuluvat rahat muuhun hyödylliseen. Tämä ei ole näkyvää, minkä vuoksi monet eivät tule ajatelleeksi, että kohteeseen A käytetty määräraha voi olla pois kohteista B ja C.

Miten kaupan rikkoutunut ikkuna liittyy suvaitsevaisuuteen?

On näkyvää, että Suomi (valtio) ottaa vastaan tuhansia turvapaikanhakijoita ja tarjoaa heille muuhun maailmaan nähden hyvät elinolosuhteet: heille tarjotaan muun muassa majoitus, terveydenhuolto ja koulutus. On yhtäältä näkyvää, että pieni joukko ihmisiä saa korkean elintason verrattuna muihin maanmiehiin, jotka odottelevat vuosikausia pakolaisleireillä kotiinpääsyä. Tällä prosessilla, jota myös suvaitsevaisuudeksi kutsutaan, on kuitenkin myös kääntöpuoli: se, mitä emme näe.

Vuoden 2015 turvapaikanhakijakriisi pakotti Suomessa ministeriöt suunnittelemaan budjetit kokonaan uusiksi. Pelkästään vuodelle 2016 varauduttiin yli 800 miljoonan euron kasvaviin kuluihin turvapaikanhakijoiden osalta. Tuo määräraha täytyy verottaa kansalaisilta tai ottaa lainana (joka sekin on joskus maksettava takaisin). Me emme näe, mihin kaikkeen tämä 800 miljoonan euron määräraha olisi voitu käyttää: Kyläkouluihin, rapautuvaan terveydenhuoltoon maaseudulla, huonokuntoisiin maanteihin, kotihoidon tukemiseen, luokkakokojen pienentämiseen tai koulunkäyntiavustajien palkkaamiseen. Yhtäältä se olisi voitu käyttää myös verotuksen ja lainanoton hillitsemiseen. Se olisi myös voitu jättää kokonaan verottamatta, ja ihmisillä olisi jäänyt suurempi osa palkasta käteen. Jos halutaan toteuttaa ylläkuvatut vaihtoehdot, suomalaisilta täytyy verottaa uudet 800 miljoonaa, jotta nämä tavoitteet saadaan toteutettua suvaitsevaisuuden lisäksi. Tätä voidaan kutsua nollasummapeliksi, koska kakku ei lisäänny jakamalla.

Näennäissuvaitsevaisen retoriikka ei kuitenkaan tunne nollasummapeliä. Hän ei kerro, kuinka paljon hänen suvaitsevaisuutensa tulee kurittamaan pienituloisia ja heikompiosaisia, joiden palveluita joudutaan leikkaamaan maalla ja kaupungeissa. Hän ei kerro, kuinka paljon tiestön korjauksia joudutaan jälleen viivyttämään, kun rahaa ei yksinkertaisesti ole. Hän ei kerro, kuinka paljon hänen suvaitsevaisuutensa tulee mahdollisesti pahentamaan muuttotappiokuntien työttömyysastetta, kun töitä ei edes ole tarjolla kaikille. Hän ei kerro, millaisia taloudellisia ja työyhteisöllisiä paineita hänen suvaitsevaisuutensa aiheuttaa varhaiskasvatuksessa ja peruskouluissa, joiden luokkakoot täytyy pitää jatkossakin pienenä, oppitunnit rauhallisina ja opetus laadukkaana.

Tämä on suvaitsevaisuuden todellinen hinta. Näennäissuvaitsevainen voi iloita väestönkasvusta, mutta iloitseeko se, joka joutuu näennäissuvaitsevaisen politiikan maksumieheksi?

Tästä voimme edetä seuraavaan kysymykseen: Onko suvaitsevaisuuden hintalapulla jokin yläraja? Onko niin, että suvaitsevaisuus saa oikeutetusti maksaa tiettyyn pisteeseen saakka, jonka jälkeen näennäissuvaitsevainenkin joutuu toteamaan, ettei meillä ole varaa tähän? Vai onko niin, ettei rajaa ole?

Nämä ovat mielenkiintoisia talouspoliittisia kysymyksiä, joihin harvemmin kuulee vastausta.

Jakoa

Tietoa julkaisijasta

Aleksi Hernesniemi

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri (valtio-oppi). Kirjoittaja on Kannuksen kaupunginhallituksen ja kaupunginvaltuuston jäsen.

Uusimmat uutiset