Kolumnit

Valtaväestöstä poikkeaminen toteemi-ilmiönä

Punavihreä ja pääasiassa akateemikoista sekä kulttuuriväestä koostuva suvaitsevaiseliitti on tehnyt 1990-luvun alusta lähtien hartiavoimin töitä moniarvoisuuden edistämiseksi ja erilaisten kulttuurien hyväksymiseksi. Tosiasiassa konkreettisin asia, jonka he ovat saaneet aikaiseksi, on valtaisa karhunpalvelus. Maahanmuuttajia on marinoitu rasismihysteriassa kuin ylikypsää kassleria sillä seurauksella, etteivät tiettyjen ryhmien edustajat kykene näkemään ryhmänsä muiden jäsenten myönteisen tai kielteisen suoriutumisen syyksi mitään muuta kuin ympäröivän yhteiskunnan rakenteet™.

Kuten moneen kertaan todettua, on ainoa esitetty näyttö näiden rakenteiden™ olemassa olosta nimenomaan heikosti pärjäävät, kuten pitkänkin Suomessa oleskelun jälkeen kielitaidottomat, kouluttautumattomat ja työttömät maahanmuuttajat. Näin ollen väite rakenteiden™ vaikutuksesta on puhdasverinen kehäpäätelmä. Kotoutumisen mittarina käytetään siihen budjetoitua sekä käytettyä rahaa, eikä itse työn lopputulosta ja saavutuksia, jotka ovat muutamien ja juuri näiden erityisten kotouttamistoimien kohteena olevien väestöryhmien osalta suorastaan kehnoja.

Mitä jatkuvaan uhriuttamiseen ja uhriposition korostamiseen tulee, ovat kyseiset opinkappaleet omaksuneet maahanmuuttajat identiteettinsä osalta ensisijaisesti juuri eri etnisyyksiä, eri uskontojen sekä kulttuurien edustajia ja eri kansallisuuksia. Kotimainen moniarvoinen edistyksellistö nostaa kaikenlaista valtaväestöstä poikkeamista jalustalle monikultturismin hengessä. Tällainen toiminta tunnetaan täsmällisemmin nimellä ksenofilia, eli toiseuden ihannointina sekä suoranaisena palvontana. Ihannointi koskee samojen henkilöiden osalta myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä.

Suvaitsevaisen sekä moniarvoisen eliitin edesottamusten ansiosta ja suorastaan yllyttäminä etenkin muslimimaahanmuuttajat ovat käyneet herkiksi löytääkseen oppilaitosten tai työpaikkojen kaltaisista toimintaympäristöistä rasistisia piirteitä ja rakenteita™. Mitä muutakaan voi odottaa tapahtuvan, kun tulijoille viestitetään suunnilleen alusta pitäen, että he ovat uhreja ja kaikki heidän mahdollisesti ellei suorastaan todennäköisesti kohtaamat vaikeudet tulevat olemaan umpirasistisen kantaväestön ennakko- sekä epäluuloisuuden aiheuttamia?

Tähän kytkeytyy olennaisesti se, että rasismin määritelmä on vuosien mittaan venynyt ja paukkunut siten, että suunnilleen kaikesta voi halutessaan löytää syrjintää, toiseuttamista tai jotain muuta trendikkäällä uuskielisyydellä kuvattavaa kohtelua. Rasismi käsitteenä on kokenut vahvan inflaation ja vastaavasti menettänyt asian kiistatta edellyttämän vakavuuden. Mitä muutakaan voi odottaa tapahtuvan, mikäli piirunkaan verran suvaitsevaisuususkonnon kanssa vastakarvaan olevat kansalaiskeskustelijat leimataan paholaisiksi?

Helsingin Sanomat julkaisi helmikuun ehtoopäivänä artikkelin Brigita Krasniqista, joka on tyrmistynyt havaittuaan, kuinka mittavasti (Tampereen) yliopistossa ilmenee rasismia. Ihmisten subjektiivisia ja heille sellaisinaan aitoja kokemuksia on paha mennä kenenkään ulkopuolisen kyseenalaistamaan. Kommentoin kuitenkin paria artikkelissa ollutta kohtaa nimenomaan siltä pohjalta, kuinka suurissa määrin rasismihysteriassa kyllästäminen on mahdollisesti Krasniqiin ja hänen kanssaihmisten arkikäyttäytymisestä tekemiin tulkintoihin vaikuttanut.

    ”Kosovolaistaustainen Brigita Krasniqi toivoo opiskelijoiden myöntävän, että yliopistossa on rasismia.”

Mitä merkitystä on sillä, että ”opiskelijat myöntävät” tämän ja millainen edustus, esiintulo tai julkilausuma asian myöntämiseksi vaaditaan? Jos väittämä pitää paikkansa, eikö tärkeämpää olisi pyrkiä ehkäisemään rasistista käyttäytymistä kuin toivoa opiskelijoiden myöntävän sitä sun tätä? Myöntämisvaatimus osuu samaan muottiin viime vuosina muodissa olleiden rasismista tai muusta ei-toivotusta ilmiöstä irtisanoutumisen kanssa.

    ”Tampereen yliopistossa Krasniqi olikin yhtäkkiä ympäristössä, joka oli hyvin valkoinen. Luennolla saattoi olla parisataa opiskelijaa, joista vain muutama kuului johonkin etniseen vähemmistöön. Hän oli yksi heistä.”

Mitä tällä yritetään todistaa? Veikkaukseni on, että vain muutama etnisen vähemmistön edustaja joukossa opiskelijoita implikoi sitä, että tie korkeakouluopintoihin on jollain tapaa kivikkoisempi ei-valkoisilla kuin valkoisilla. Tulisiko tilanne korjata kiintiöillä ja millä perusteilla nämä kiintiöpaikat jaettaisiin ja kenelle?

Jostain kai kertoo sekin, että Krasniqi on tarkoituksella silmäillyt samoille luennoille osallistuvien oppilaiden etnisiä piirteitä ja tehnyt sen epäilemättä paikkansapitävän johtopäätöksen, että valkoisuus on valta-asemassa. Etnisyydellä täytyy olla hänelle jokin itseisarvo, jolla on suuri merkitys.

    ”Tällainen arkipäivän rasismi läpäisee hänestä koko yliopiston. Se näkyy esimerkiksi monissa perinteissä, vaikkapa joissain sitsilauluissa, joissa nauretaan stereotypioille vähemmistöistä.”

Stereotypioissa tarkoitus on nauraa juuri sille, että ne on tarkoituksella vedetty mahdollisimman absurdeiksi. En ole konsanaan ollut sitsilauluja hoilaamassa, mutta uskoisin niiden noudattavan samaa perinnettä kuin stereotypioille naureskelevat vitsit. Terveellä itsetunnolla varustettu henkilö kykenee nauramaan stereotypioille, vaikka ne koskisivat hänen itsensä edustamaa ryhmää ja ovat hyvän maun rajoissa tehtyjä.

    ”Krasniqi toteaa, että tällainen nimen tai ulkonäön perusteella suomalaisuuden ulkopuolelle rajaaminen on rasistista.”

Ei ole vaan korkeintaan virheellinen sekä ymmärrettävä johtopäätös, joka on helppo oikaista. Valitettavaa tai ei, on ohikiitävässä hetkessä väistämätön intuitio, että jossain dokumentissa esiintyvä Vladislav Kovalev on venäläinen ja Enrique Santos jostain latinomaasta. Käytännössä tämänkaltaisen ja väitetysti rasistisen käyttäytymisen lopettaminen tapahtuu poistamalla ihmisluonnosta intuitiivisuus, joka onkin helpommin sanottu kuin tehty.

Krasniqilta voisi myös tiedustella, että kuinka monen kosovolaisen Prizrenin yliopistossa opiskelevan mielessä käy, onko samoille luennoille osallistuva Michael Smith kosovolainen vai mahdollisesti englantilainen tai amerikkalainen. Ja tulisiko virheellisestä intuitiosta potea huonoa omaatuntoa. Voiko kaikilta kansakunnilta vaatia vastaavaa ennakkoluulottomuuden ja suvaitsevaisen tietämyksen tasoa?

Alkuperäiseen punaiseen lankaan palatakseni on hankala kuvitella Krasniqin itse järkeilleen kouluarkensa olevan rasistista. Tämänkaltaisia esiintuloja tavataan pääasiassa Lähi-idästä, Afrikasta tai juuri Balkanilta kotoisin olevilta maahanmuuttajilta, joita sattuu yhdistämään suurilta osin elämänkatsomus, jonka nimen ensimmäinen kirjain on ”i”. Tärkeämpi yhdistävä tekijä kuitenkin on se, että nämä väestöryhmät ovat (vaihtelevalla menestyksellä) aiemmin mainittujen erityisten kotouttamistoimien kohteena, eli toisin sanottuna ammentamassa rakenteiden uhrina olemisen pitkää oppimäärää.

Olen lukenut vastaavia suomalaisten läpikotaista pahuutta, rasistisuutta ja vieroksuvuutta ruotivia artikkeleita viimeisten reilun 10 vuoden aikana melko paljon aina legendaarisesta Umayya Abu-Hannasta lähtien, enkä muista yhdessäkään esiintyneen kiinalaista, vietnamilaista, nepalilaista tai intialaista maahanmuuttajaa kertomassa kokemuksistaan. Tyhmempi voisi kuvitella, että myös kiinalaisilta, vietnamilaisilta, nepalilaisilta ja intialaisilta ihmisiltä ”kysellään kaikenlaista”. Voisiko maahanmuuttajien omalla asenteella mitenkään, edes kautta rantain, olla asioihin vaikutusta?

Toisaalta meille kantaväestöläisille toitotettiin jossain vaiheessa sitä, että eri kulttuureihin tulisi suhtautua avoimesti ja mielenkiinnolla. Totta kai jokainen järkevä ihminen on alun pitäenkin ollut sitä mieltä, ettei ole juuri mitään mielisairaampaa kuin joku hiippari, joka pysäyttelee kaupungilla ”erivärisiä” ihmisiä kyselläkseen, että mistä päin itse kukin sattuu olemaan kotoisin ja mikä on meininki noin yleisesti ottaen. Näin suvaitsevaisuuden ylipapit ja -papittaret kuitenkin meitä heti alussa mainittua karhunpalvelusta valmistellessaan ja suuressa viisaudessaan opettivat.

Vähemmistötutkimuksen apulaisprofessori Emmanuel Acquah Åbo Akademista on myös lausunut asiasta painavan sanansa. Acquah tienaa leipänsä vähemmistöjen olemassa olemisesta, eli toisin sanoen hänen edustamaansa tutkimusalaa ei olisi olemassakaan, mikäli Suomessa ei olisi vähemmistöjä. Acquah esittää, ettei ole kohtuullista odottaa ihmisten ymmärtävän ”näitä asioita” ilman koulutusta. Käytännössä tämän täytyy tarkoittaa monikulttuurisuuskoulutuksen laajentamista entisestään. Acquah kouluttaa työkseen opettajia ja opettajaharjoittelijoita.

    ”MITÄ sitten voisi tehdä? Acquah sanoo, että suomalaisten yliopistojen henkilökuntaa pitäisi kouluttaa käsittelemään rasismi­tapauksia. Päättävällä tasolla – niin yliopiston hallinnossa kuin esimerkiksi ylioppilaskunnissa – pitäisi olla enemmän monikulttuurisia ihmisiä.”

Tässä päästään monikulttuurisuususkonnon keskeisimpään ongelmaan: siihen, että se edellyttää yksilöiden sekä heidän edustamiensa piirteiden arvottamista sekä vertailua keskenään. Millainen ihminen oikeasti on monikulttuurinen?

Tosiasiassa Acquah tarkoittanee, että päättävällä tasolla tulisi olla maahanmuuttajataustaisia ihmisiä sellaisista maista, joiden ominaiskulttuuri poikkeaa paitsi Suomesta myös suomalaista kulttuuria lähimpinä olevista eurooppalaisista maista, kuten Pohjoismaista, Benelux-maista, Saksasta ja Iso-Britanniasta. Tässä mielessä toivotunkaltainen monikulttuurinen ihminen on Lähi-idästä tai Afrikasta kotoisin oleva tai sinne sukujuuria omaava henkilö, joka on omaksunut kulttuuriinsa kolikon toisen puolen Suomesta.

Yliopiston päättävä taso tarvitsee siis toteemeja ja pylväspyhimyksiä ilmentämään sitä, että monikulttuurisuus on opiskeluympäristössä läsnä. Mikään mekanismi ei kuitenkaan takaa sitä, että pelkkä maahanmuuttajuus tai maahanmuuttajavanhempien kautta peritty etnisyys merkitsisi korkeinta mahdollista substanssiosaamista yliopiston päättävällä tasolla toimimiseen. Tämä tulokulma jos jokin on erittäin lokeroiva ja ennakko-oletuksia langettava: maahanmuuttajuus itsessään on meriitti ja ansio.

    ”Ylipäätään pitäisi tehdä isoja rakenteellisia muutoksia. Mutta jotta niihin päästäisiin, pitäisi ensin tunnustaa, että yliopistoissa on rasismia.”

Jälleen ne rakenteet. Lähes kaikista yhteiskunnallisista tasa-arvo-ongelmista – olipa niiden pantiksi sitten muuta perustelua kuin jo aiemmin mainittu kehäpäätelmä – syytetään rakenteita. Kukaan ei vaivaudu puolella sanallakaan selittämään, missä niitä rakenteita oikein piilee (tai voidaanhan tähän vastata, että niitä ei näe, koska ne ovat piilossa!), mikä niissä on oikeasti pielessä ja mikä tärkeintä, miten ne rakenteet tulisi korjata suotuisammiksi ja ei-syrjiviksi. Ainoastaan esitetään rakenteiden uhreja.

Tulemme näkemään luultavasti hamaan tulevaisuuteen asti jatkuvassa välitilassa karkeita syytöksiä suomalaisten instituutioiden rasistisuudesta, syrjivyydestä ja eriarvoistamisesta – ikään kuin syyllistäminen itsessään ratkaisisi jotain. Jos rakenteissa mitään korjattavaa tai korjattavissa olevaa edes on näyttöjen perustuessa tiettyjen ryhmien krooniseen alisuoriutumiseen heidän tukemiseen pumpatuista kotouttamisresursseista huolimatta.

Tosiasiassa suvaitsevainen konklaavi jatkaa jo aloittamaansa karhunpalvelusta saattamalla syyllistävän, tuomitsevan ja tylyttävän viestinsä kohteen, yksittäiset ja mihinkään osattomat kantasuomalaiset, vihaisiksi. Tämän jälkeen onkin syytä aprikoida harmaat aivosolut sauhuten, että miksi a) keskusteluissa päädytään aina takaisin lähtöpisteeseen ja b) ihmiset alkavat äänestää suvaitsevaisuususkonnon vastavoimia.

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti

Uusimmat uutiset

Liity kannattajajäseneksi