Kolumnit

Euroopan unioni ja suuri pyramidihuijaus

Valtiovarainministeri Petteri Orpon (kok) vankkumaton luottamus Euroopan unionin kaikkivoipaisuutta kohtaan liikkuu kerrassaan huikeissa magnitudeissa. Orpo sekä koko hallitus on valmis korottamaan Suomen EU-jäsenyyden mukana lankeavaa nettomaksuosuutta paitsi siksi, että näin tulee paikata Iso-Britannian herrakerhosta poistuttuaan jättämää vajetta, myös siksi, että Orpo uskoo jokaisen sisään maksetun euron tarkoittavan kymmenkertaisella voitto-osuudella jotain lisäarvoa takaisin päin.

    ”Tällaisia [lisäarvoa tuottavia] kohteita olisivat Orpon mukaan esimerkiksi tutkimus, kehitys, innovaatio, puolustus, turvallisuus ja maahanmuuttoasiat.
    – Näihin kun EU suuntaisi varoja, tekisi niitä yhdessä enemmän, se olisi Suomelle eduksi. Jos euro maksetaan, kymmenen euroa saadaan eurooppalaisena lisäarvona takaisin, Orpo kuvailee.”

Nämä niin sanotut sijoituskohteet vaikuttavat toki mielekkäiltä kuin mitkä, mutta kukaan tuskin tulee laittamaan Orpoa tai ketään muutakaan perustelemaan, minkä mekanismin mukaan yllä mainittu kymmenkertainen voitto-osuus toteutuu.

Kyse on puhtaasta yltiöoptimististen mielikuvien myynnistä.

Orpon puheet vertautuvat hyvinkin osuvasti pyramidihuijauksiin, jotka perustuvat siihen, että huijaukseen osallistuvalle uskotellaan sijoituksen poikivan jossain epämääräisessä aikataulussa moninkertaisen määrän joko valuuttaa tai muita käyttökelpoisia hyödykkeitä. Orpon kohdalla merkille pantavaa on se, että hän pelaa suomalaisten veronmaksajien rahoilla, eikä esimerkiksi omilla henkilökohtaisilla säästöillään.

Surullista on se, ettei Suomen nykyisillä tosiasiallisilla valtaapitävillä vaikuta olevan pienintäkään halua vaikuttaa EU:n syvenevään liittovaltiokehitykseen. Vastikään jatkokaudelle valittu presidentti Sauli Niinistökin on tyytynyt kommentoimaan asiaa lähinnä ”hiipien syvenevänä integraationa”, joka luo Suomelle ”visaisia pulmia”, eli ikään kuin tapahtumasarjana, joka vyöryy kohti lopputulostaan kuin luonnonvoima ilman, että kukaan mahtaa sille mitään.

Siinä Niinistö on tietysti oikeassa, että kyseessä on nimenomaan pitkän aikajänteen projekti, joka perustuu hivuttamiseen sen sijaan, että liittovaltio julistettaisiin yhdessä yössä. Mihinkään kunnollista kantaa ottamattamisessa tutuksi tullut presidenttimme nostaa kätensä pystyyn ja tämä muistuttaa kouraisevalla tavalla hänen puoluetaustastaan, vaikkei jäsenkirjaa enää povitaskusta löytyisikään.

Kun Euroopan unionia ja sen ilmiselvää nykykehitystä käy arvostelemaan, jaksetaan muistuttaa siitä, kuinka se on jos ei koko ihmiskunnan niin vähintään Euroopan historian merkittävin rauhanprojekti, jolla on plakkarissa Nobel-palkintokin. Näin varmasti onkin, mikäli kontekstia laajennetaan käsittämään nykymuotoisen unionin edeltäjät, kuten OECD ja EEC, joiden historia ulottuu aina toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin.

Onko tämän johdosta kuitenkaan pakko nöyrtyä aivan kaikkeen, mitä unioni tuo tullessaan? Eurooppaan suuntautuva siirtolaisvirta pikemminkin saa vielä toistaiseksi kansallisesta suvereniteetistaan kiinnostuneita itäisen Euroopan kansallisvaltioita (nk. Visegrád-ryhmä) tiivistämään omia rivejään sen sijaan, että ne antautuisivat tulijoiden yhteisvastuullistamiseen siten kuin EU-komissio haluaa ja kuten Suomi on mallioppilaana tehnyt.

Suomessa saadaan jostain minulle tuntemattomasta syystä vain haaveilla vastaavasta oman kansan edunvalvonnasta kuin mitä esimerkiksi Unkarin pääministeri Viktor Orbán on lähimenneisyydessä osoittanut. Meidän maassamme sen sijaan kilpaillaan siitä, kuka kumartaa syvimmin EU:n suuntaan, kuten Petteri Orpo tuoreeltaan.

Mikäli tämä on osa hiljaa hivuttamisen strategiaa kohti EU-liittovaltiota, on se ainakin Suomessa purrut kuin häkä.

Kansalaiset ovat epäitsekkäitä ja haltioituneen kiitollisia siitä, jos heillä sattuu olemaan työpaikka. Kansalaiset eivät yleisen taantuman tai epävakauden ansiosta nouse vastarintaan, vaikka sosiaalietuuksia kuinka höylättäisiin esimerkiksi työttömyysturvan aktiivimallin myötä. Väkeä hallitaan pelolla, jonka polttoaineena toimivat paitsi epävarmuus myös riippuvuus yhteiskunnasta.

Kaiken yllä luetellun seurauksena Suomessa ja epäilemättä myös muissa jälkiteollisissa länsivaltioissa vallitsee uusfeodalismi, jossa tuloerot kasvavat jatkuvasti ja duunarin asema on olla kitisemättä mukana työelämässä juuri niin pitkään ja juuri siihen aikaan, kun sekä eliitti että merkittävimmät työnantajat katsovat tarpeelliseksi. Kun viimeinen käyttöpäivä lähestyy, laitetaan tavara kiertoon.

Korkein päätäntävalta säilyy yhä loitommalla kansasta. Paikallisdemokratiaa ajetaan alas yhä kiihtyvällä tahdilla. Koko kansallisvaltioperiaatetta pyritään romahduttamaan alati hehkutettavan globalisaation ja integroituvan unionin myötä, joka taas tietää sitä, että aiemmin yhtenäiset kansakunnat alkavat olla merkittävästi entisaikoja hajanaisempia.

Visegrád-ryhmä on tällä hetkellä kansallisen suvereniteetin viimeisiä linnakkeita. Kansallinen koheesio rapistuu.

Kaikkein surullisinta on eliitin harjoittama joukkosuggestio ja liikkeelle laskema sosiaalinen paine, joka on saanut osan kansalaisista tukemaan avoimesti EU-federalismia käsittämättä sitä, millainen ohraleipä ottaa, kun valta lopullisesti keskitetään jonnekin toisaalle ja täysin omien kansallisten intressien vastaisesti. Edelleenkin valloilla on käsitys siitä, että suomalaisia on siunattu poikkeuksellisella herraonnella, jonka ansiosta maamme viisaat johtajat tietävät kaiken aina parhaiten.

Huikein esimerkki tästä aivopesusta on se, että kansalaiset vaikkapa meidän Suomessa on saatu kannustamaan päätäntävallan ja suvereniteetin vientiä monikansalliselle liittovaltioeliitille, jossa voimasuhteet määräytyvät suoraan kunkin eurostotasavallan väkiluvun mukaan. En kykene kuvittelemaan mitään yhtä lyhytnäköistä ja perinpohjaisen itsetuhoista ajattelua.

Euroeliitti valvoo vain niitä tekijöitä, joiden ansiosta se saa itselleen enemmän rahaa ja valtaa, ja tällaiset pyrkimykset ovat mitä suurimmassa ristiriidassa Suomen kaltaisen pienen valtion kansallisten intressien kanssa. Niiden turvaamiseksi tulisi pyrkiä lisäämään tai edes säilyttämään suvereniteettia kaiken aikaa salakavalasti syvenevän integroitumisen sijaan.

Historia ei nähtävästi ole opettanut meille mitään.

Tietoa julkaisijasta

Janne J. M. Muhonen

Janne J. M. Muhonen

Kansallismielisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimiin vannova kirjoittaja Keski-Suomen sydämestä, Jyväskylästä.

Kannatussivu Facebookissa: https://www.facebook.com/jannenfoorumi/

Lisää kommentti

Lisää kommentti

Liity kannattajajäseneksi

Uusimmat uutiset

Kansalaisen verkkokauppa