Toimittaja: Miro Sarola
Kirjailija Marko Meretvuo julkaisi tänä keväänä kolmiosaisen kirjoitussarjan akselerationismista verkkolehti Sarastuksessa. Aiheena akselerationismi on näyttäytynyt julkisuudessa jokseenkin negatiivisessa valossa, ja Meretvuon artikkelisarja onkin tullut tarpeeseen, korjaamaan aiheesta syntyneitä vääriä mielikuvia. Koska akselerationismi on lähtökohdiltaan vastakkainen nykyiselle establishmentille, on tietenkin ymmärrettävää, että valtavirran toimijat pyrkivät leimaamaan sen ”pahaksi” ja siten kitkemään voimakkain keinoin pois omaa valta-asemaansa uhkaavan ilmiön.
Välttääksemme toistoa luotamme lukijoiden kykyyn selvittää perusasiat mainitusta artikkelisarjasta ja teemme muutamia tarkentavia kysymyksiä sen kirjoittaneelle Marko Meretvuolle.
Äärioikeisto, traditionalismi ja konservatiivisuus yhdistetään yleensä asioiden säilyttämiseen. Akselerationismissa tai siitä vaikutteita saaneissa aatesuuntauksissa muutoksen tai suoran tuhon edesauttaminen nähdään välttämättömänä ensiaskeleena tradition paluulle. Onko olemassa ajattelijoita, jotka olisivat yhdistäneet nämä koherentilla tavalla?
Tällainen ristiriita menneen ja tulevan välillä saattaa syntyä, jos tarkastellaan asioita vain lineaarisen ajan käsittein, kuvitteellisella aikajanalla. Mutta todellisuudessa traditionalismin aikakäsitys on syklinen, jolloin mennyt ja tuleva eivät ole vastakohtia aikajanan molemmissa päissä, vaan kiinteästi yhteydessä toisiinsa. Tarkemmin sanottuna ajan virtaus voidaan kuvata kolmiulotteisena loksodromina, jonka spiraalissa kiertonopeus vaihtelee sijainnin perusteella. Tällöin virtaus on nopeampaa, kun ollaan lähellä napa-alueita, toisin sanoen lähempänä aikakausien murrosvaiheita. Tästä syystä erilaiset levottomuudet, sosiaaliset ja poliittiset mullistukset, sodat ja hirmuteot, ja ylipäätään vaikutelma tilanteen kiihtymisestä ovat tyypillisiä murrosvaiheille. Tällainen aikakäsitys ei tietenkään perustu kolmiulotteiseen tilaan ja etäisyyteen, kuten tavanomainen aika.
On totta, että monikaan tunnettu ajattelija ei ole pohtinut näitä asioita tarpeeksi koherentisti. Esimerkiksi traditionalismi, vaikkakin painottaa aikakausien kiertoa ja puhuu ”viimeisistä ajoista”, keskittyy enemmän oletettuun ja kuviteltuun Kulta-aikaan kuin siihen, miten sinne asti oikeasti päästäisiin. Uskoakseni tähän on syynä fatalistinen käsitys siitä, että ajan kierto vie meitä väistämättä eteenpäin, mistä syystä meidän tarvitsee ainoastaan säilyttää hyvänä pitämämme asiat, jotta ne voisivat nousta kukoistukseensa jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Monet tunnetut traditionalistit ovat heittäytyneet jonkin perinteisen uskonnon dogmaattiseen valtaan, tai alkaneet eläytyä sellaisten arkkityyppisten jumalhahmojen palvojiksi, jotka ovat jo kuolemassa tai kuolleet kollektiivisesta alitajunnastamme. Monet akselerationistit taas keskittyvät enemmän toimimaan muutosvoimina, eivätkä edes välttämättä ole kiinnostuneita spekuloimaan sillä, miltä maailma murrosvaiheen jälkeen näyttää. Synteesi näiden kahden välillä on odottaa vielä rakentajaansa.
Mm. Julius Evolan tietyissä teksteissä tuodaan esille näkökanta, jossa tietyt asiat yhteiskunnassa ja laajemmin historiassa tulevat joka tapauksessa tapahtumaan. Erilaiset tulkinnat muutoksen edesauttamisesta ja janan toisessa päässä passiivisesta tarkkailusta jakavat mielipiteitä. Media mustavalkoistaa asioita usein. Muutoksen näkeminen väistämättömänä ei ole välttämättä synonyymi sille, että lähdettäisiin sotaan koko yhteiskuntaa vastaan? Kuulostaa lähtökohtaisesti melko tuhoon tuomitulta, jos muutamien kymmenien tai vaikka satojen ihmisten joukko aloittaisi sodan koko muuta yhteiskuntaa vastaan.
Kyllä, kuten tuossa artikkelisarjassa toin esille, ei akselerationismissa tarvitse olla kyse aseista ja pommeista, eikä siinä todellakaan ole kyse poliittisen vallan ottamisesta haltuun väkivalloin vallankumouksen kautta. Oman ajatteluni lähtökohta on, että nykyinen järjestelmä ei yksinkertaisesti mahdollista todellisia systeemisen tason muutoksia, sillä muutosvoimat joko tukahdutetaan tai mukautetaan osaksi järjestelmää. Akselerationismi, eli nykyjärjestelmän oman itsetuhon kiihdyttäminen, on ainoa keino mahdollistaa todellisia muutoksia.
Se, mitä kutsutaan kollektiiviseksi länneksi – ja mikä on ollut kulttuurisesti koko nykymaailman veturi – on sairastunut. Tämä tulee hyvin selville, kun katsotaan mitä ns. ”länsimaisilla arvoilla” nykyisin tarkoitetaan. Kuten tiedätte, niillä ei tarkoiteta vaikkapa sankarillisuutta, kunniallisuutta tai velvollisuudentuntoa, kuten aikoinaan helleenisessä kulttuurissa. Mutta yhteiskuntien sisällä on ollut, on edelleen ja tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät allekirjoita establishmentin markkinoimaa heikkouden ihailua ja arvoja, jotka ovat pohjimmiltaan itsetuhoisia kansakunnille. Tästä syystä yhteiskunta on jo sisäisesti jatkuvan sodan tilassa, ja tarkoitan tässä sodalla sitä henkistä kamppailua, jota nämä arvomaailmat käyvät toisiaan vastaan. Poliittisella tasolla saatetaan puhua liberaalien ja konservatiivisten voimien, tai vasemmiston ja oikeiston välisestä kamppailusta, mutta todellisuudessa kyse on paljon politiikkaa syvemmällä tasolla toimivista prosesseista. Kyse on kulttuurisesta kudoksesta, länsimaisen ihmisen kollektiivisesta alitajunnasta.
Mutta toisaalta haluan muistuttaa, että kuten luonnossa, myös ihmisten kulttuureissa kamppailu on välttämätöntä ja ainoa tapa mahdollistaa evoluutio, asioiden kehittyminen eteenpäin. Tästä syystä läntisen eetoksen turmelleet voimat ovat tavallaan välttämättömiä: vain se, että me taistelemme niitä vastaan ja voitamme ne, mahdollistaa läntisen ihmisen evoluution seuraavan askeleen, mikä se sitten onkaan. Kuten kaikki toivottavasti tietävät, evoluutio on jatkuva prosessi, eikä luonnossa mikään ole koskaan lopullisesti ”valmista”. Tästä näkökulmasta katsottuna kamppailu turmiollisia voimia vastaan ei ole vain poliittista eikä siinä ole kyse hetkellisestä poliittisesta vallasta, hallituksesta ja oppositiosta jne. Kyse on eräällä tapaa ”kosmisesta” taistelusta, ja vain osallistumalla tähän taisteluun voi yksilö tulla osaksi koko olemassaolon, kosmoksen tarkoitusta ja kohtaloa. Mikäli emme osallistu siihen, emme ole osa evoluution prosessia.
Laaja ja tehokas kansainvälinen kaupankäynti varmasti lähtökohtaisesti hyötyy vakaasta yhteiskunnasta (vaikka hyötyvät varmaan myös sen vastakohdasta). Kaikenlainen voimankäyttöön perustuva valta ja asioiden ratkaiseminen nähdään nykyisin negatiivisessa valossa. Oletko ajatellut tai tutkinut näiden yhteyttä? Onko globaali liberaali arvomaailma rakennettu edesauttamaan tehokasta kaupankäyntiä? Rauhallisen ja vakaan ajan näkeminen positiivisessa valossa on toki luonnollista.
Ihminen on siinä mielessä kahtiajakoinen olento, että toisaalta se kaipaa turvallisuutta ja vakaita oloja, mutta toisaalta jännitystä, seikkailua ja riskien ottamisesta saatavaa tyydytystä. Tämä on luonnollista, sillä molempia tarvitaan: ilman vakaita oloja lisääntyminen ja lasten kasvattaminen olisi vaikeaa, ja ilman riskien ottamista kehittyminen muuttuisi taantumiseksi, kasvu ihmisenä ja yhteiskuntana pysähtyisi.
Länsimaiden historia on ollut sotien ja kamppailun historiaa, mikä on ollut edesauttamassa ja motivoimassa tieteellistä ja teknistä kehittymistä, tutkimusmatkailua ja innovaatioita. Kuitenkin taantumista on tapahtunut tältäkin osin juuri mainitsemaasi kansainväliseen kaupankäyntiin liittyen. Kuten historiaa tuntevat tietävät, alkoi eurooppalainen porvaristo syntyä renessanssin aikana, kun mm. kompassi ja laivanrakennustekniikan kehittyminen mahdollistivat yhä tehokkaamman kaupankäynnin. Tuolloin rikastuva kauppiasluokka alkoi tavoitella silloisen aateliston valta-asemaa, mistä syystä se pyrki vähentämään mm. kirkon ja kuninkaan valtaa yhteiskunnassa. 1800-luvulla syntyivät globaalin markkinatalouden teoriat, kun ajateltiin, että tuotteet olisi syytä valmistaa siellä, missä se on kaikkein halvinta. Tämän jälkeen olikin selvää, että kaikenlaiset sodat ja konfliktit olisi lopetettava maailmasta, sillä ne häiritsevät globaalia kaupankäyntiä. Näin syntyivät idealistiset opit maailmanrauhasta ja ”demokraattisen rauhan” teoriasta, joka toimeenpantaisiin kansainvälisen oikeuden, kansainvälisten instituutioiden ja lopulta globaalin maailmanhallituksen voimin.
Talous ja kaupankäynti on siten yksi modernin liberaalin arvomaailman kulmakivistä, mutta se jättää huomioimatta, että ihmisen hyvinvointi ei ole yhtä kuin taloudellinen hyvinvointi. Kaikkien asioiden arvon mittaaminen rahassa on vääristänyt yhteiskuntia ja ihmiselle luontaisesti ominainen, aggressiivinen käyttäytyminen on tullut tabuksi. Nykyään kai pitäisi paheksua jopa sarjakuvien supersankareita, koska ne eivät kykene ratkaisemaan konflikteja rauhanomaisesti keskustelemalla. Jotkut lukijoista saattavat tietää, että juuri tällä tavalla syntyy se, mitä C.G. Jung kutsuu ”varjoksi”. Kun lapsi ensimmäisen kerran vihastuu ja tönäisee toista, hänelle suututaan ja häntä rangaistaan siitä. Lapsi päättää tällöin sisällään, että ei enää koskaan vihastu. Mutta tämä ei ole tietenkään mahdollista: hän kyllä vihastuu, mutta ei vain näytä sitä. Vihastuminen kytee sisällä ja kasvaa vihaksi, mikä lopulta, ehkä vuosikymmenten päästä purkautuu jollakin karmealla tavalla.
Samalla tavalla on käynyt ja käymässä yhteiskunnille yhä enenemässä määrin, kun vanhoja viihdeohjelmia sensuroidaan ja ihmisiä jahdataan vihapuhelakeihin perustuen. Akselerationisti kääntää tämän kehityssuunnan sitä itseään vastaan, tarttuu pinnan alla kyteviin kiellettyihin tunteisiin ja osallistaa ne muutosvoimien välikappaleeksi. Tämä saattaa joistakin kuulostaa moraalittomalta, mikä on tietenkin taas yksi vallassa olevien tapa estää muutoksia: lait, säännöt ja moraaliset normit ovat hyvin usein vain heikkojen ihmisten tapa hallita vahvempiaan kuviteltujen ja abstraktien käsitteiden avulla.
Akselerationismiin liittyen on viime aikoina ollut esillä Order of Nine Angles -niminen esoteerinen perinne, joka on mainittu viimeisimmässä Supon tilanneraportissakin. Sen on sanottu antaneen vaikutteita ns. siege-kulttuuriin, ja sitä on briteissä vaadittu kiellettäväksikin. Mitä mieltä olet tästä?
Ensiksi on sanottava, että mielestäni on harhaanjohtavaa samaistaa akselerationismi julkisessa keskustelussa siege-kulttuuriin, sillä akselerationismin juuret ovat hyvin vahvasti vasemmalla. En sano tätä negatiivisessa mielessä, sillä mielestäni se, mitä kansallisradikaalin liikkeen tulisi oppia entisaikojen vasemmistolta, on juuri kapitalismin kritiikki ja pyrkimys tavoitella kapitalismin jälkeistä järjestelmää. Viittaan tässä sellaisiin ajattelijoihin, kuten Gilles Deleuze, Felix Guattari tai Jean-Francois Lyotard. Kuten tiedämme, nykyvasemmistohan ei enää varsinaisesti ”vastusta järjestelmää”, koska se on itse osa sitä, ja sillä on arvoliberalismin kautta järjestelmässä niin paljon valtaa jopa silloin, kun se ei itse ole hallituksessa. Tämä osoittaa, kuinka yhteiskunnallinen valta ei ole sidoksissa poliittiseen valtaan: hallitus voi olla oikeistolainen, mutta arvohegemonia yhteiskunnassa on lehdistön ja akateemisten instituutioiden kautta jotakin aivan muuta. Miten muutoksia voitaisiin tällöin edes kuvitella saavutettavan politiikan ja demokraattisen vaikuttamisen keinoin?
Voitaisiin kai sanoa, että yhteiskunta, joka on hengeltään kansainvälisen sijaan kansallinen, ja pinnallisen ja konsumeristisen individualismin sijaan yhteisöä korostava eli sosiaalinen, olisi kansallis-sosiaalinen yhteiskunta, mutta varmasti joku pahastuisi tällaisesta sanaleikistä. Joka tapauksessa katson, että erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja muutosvoimia tulee arvioida niiden tulosten perusteella, eikä siege-kulttuuri tässä kohtaa vakuuta. Se on todennäköisesti karkea ja keskenkasvuinen esiaste jostakin kauempana tulevaisuudessa todellisen potentiaalinsa ilmentävästä. En kuitenkaan lähde nykytrendiä mukaillen ”tuomitsemaan” ketään, sillä mikään ei voisi olla luonnollisempaa teini-ikäisille pojille kuin militaristinen imago, kuulapyssyleikit ja sotaisat videopelit. Poliittisella väkivallalla flirttailusta huolimatta näiden siege- kulttuuriin kuuluvien ryhmien väkivallanteot ovat pääasiassa olleet luonteeltaan aivan jotakin muuta kuin poliittisia, ja nähtävästi kummunneet nuorille miehille tyypillisistä ongelmista ja ahdistuksesta, joka osaltaan kyllä syntyy nykykulttuurin repressiivisen paineen seurauksena.
Mitä tulee Order of Nine Anglesiin, olen viime aikoina lukenut perinteen keskeiset teokset uudelleen ja todennut, että kyseessä on kokonaisvaltainen esoteerinen järjestelmä, joka pitää sisällään todellista potentiaalia paitsi yksilölliseltä, myös yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna. Mm. Nick Land, joka on yksi akselerationismin keskeisiä teoreetikoita, on sanonut perinteen olevan mielenkiintoinen. Koska kyse on jokseenkin haastavasta järjestelmästä, ei siitä koskaan tule suuria massoja kiinnostavaa, mikä ei ole sen tarkoituskaan. Se, että tällainen esoteerinen perinne on leimattu niin pahaksi, että sitä yritetään kieltää lailla, ainoastaan todistaa, että kyseessä on nykyjärjestelmää pohjiaan myöten haastava oppi, mikä tietenkin tekee siitä heti mielenkiintoisen asian. Mikäli näin ei olisi, mikäli perinne olisi jollakin tavalla integroitavissa moderniin yhteiskuntaan tai nauttisi status quon hiljaista hyväksyntää, olisi se varmasti merkki epäonnistumisesta ja todellisen muutospotentiaalin puutteesta.
Siihen saakka meni suht hyvin kunnes kirjoituksesssa ilmaistiin näkemys että kannattaa kiihdyttää nykyistä järjettömyyttä, koska sen kautta voidaan nopeuttaa muutosta. Epäilemättä voidaan, mutta millä hinnalla, ja onko muutos silloinkaan kaikille sopiva ? Jos muutoksessa päädytään pelkästään muutoksen itsensä toteuttamiseen, unohdetaan siihen vaikuttaneiden ihmisten tarpeet. Se ei ole kehitystä vaan diktatuuri. Toisin sanoen, hulluus potensiin kolme ei tuota tervettä päätöksentekoa, se tuottaa ainoastaan potenssiin kolme olevan hulluuden asteen, josta me jo nyt kärsimme kansakuntana. Lainaan tähän pienen pätkän elokuvasta Patriot.
Pääosaa esittänyt Mel Gibson käyttää repliikkiä kohtauksessa, jossa kiistellään siitä pitääkö Yhdysvaltojen itsenäistyä vai pysyä Englannin alusmaana. Gibsonilta kysytään kannattaako hän eroa englannin vallasta vai ei, johon hän vastaa. ” En tiedä miksi olisin valmis vaihtamaan yhden diktaattorin seisemäntuhannen mailin etäisyydeltä, seitsemääntuhanteen diktaattoriin mailin etäisyydellä.”
Jotenkin tuntuu että meillekin markkinoidaan ajatusta seitsemästätuhannesta diktaattorista parempana kuin sitä yhtä. Jos hallituksen globalisaation puolustajat vaihdetaan suureen määrään globalisaation vastustajia, mitkä käyttää samoja keinoja pitääkseen vallan itsellään, voidaan kysyä muuttuiko mikään paremmaksi. Sama kyykyttäminen jatkuu, eikä tyytyväisyys kasva. En kannata globalisaatiota, mutta käsitän myöskin sen ettei nykyinen maailma voi olla yksittäisten saarekkeiden tilkkutäkki, joka hakee jatkuvasti lisää valtaa eristäytymällä muista ja leikkimällä ettei toisten tekemiset voi vaikuttaa mitenkään kehitykseen. Aikaa ei voi kääntää taaksepäin, eikä takana olevaa aikaa voi suoraan siirtää tulevaisuuteen. Kompromissit ovat ratkaisu, mutta silloin joudutaan taas kysymään, sopiiko ne kaikille ja jos ei sovi, mitä sitten tehdään ?
No täytyy kai sanoa että en yhdy tuohon johtopäätökseen, ai niin mikähän se olikaan. Jos kyse on siitä kuinka monta ”sivistys-sanaa” saa yhteen artikkeliin niin ehkä tuo pitää paikkansa. Muuten koko juttu on täyttä p…skaa. Kielen, jopa kirjoitetun, tarkoitus on että ihmiset ymmärtäisivät toisiaan paremmin, ei sekoittaa ihmisiä. No vastaako tuo siihen. Tuskin. Esimerkki ”tietoarvo”= 0. Luottamus ihmisiin =0. = suomalainen poliitikko =0, muta senhän te jo tiesittekin.