Kolmas kalastaja: Mestari, minä ihailen miten kalat elävät meressä. Ensimmäinen Kalastaja: Niin, aivan kuten ihmiset tekevät maalla, suuremmat syövät vähäisemmät.
The Machiavellians – Defenders of Freedom (1.1.1943 – julkaistu uudelleen 15.12.2020 – kustantaja: Lume Books) on yhdysvaltalaisen teoreetikon ja filosofin, James Burnhamin, kirjoittama teos politiikasta ja sen todellisista käytännöistä. Toisen maailmansodan aikana kirjoitettu analyysi käsittelee politiikkaa useamman machiavellilaisen ajattelijan kautta. Machiavellismi on saanut harmikseen huonon ja vääristyneen maineen. Sitä luonnehditaan jopa persoonallisuushäiriönä, joka on verrattavissa narsismiin ja psykopaattisuuteen. Burnham, joka kirjoitti meille kaukaisella 40-luvulla, huomio Niccolo Machiavellin kehnon maineen “virallisten” intellektuellien keskuudessa. Mutta miksi näin on? Ja mitä edes on machiavellismi?
Yleisesti
The Machiavellians on pituudeltaan 244 sivua pitkä. Kirjassa on yhteensä seitsemän lukua, joista kuusi käsittelee eri ajattelijoita ja teoreetikkoja. Jokainen luku on jaettu pienempiin osiin, jotka käsittelevät luvun kokonaisuuteen liittyviä yksityiskohtia. Burnham, kuten muut machiavellilaiset, suorittavat tutkimuksensa tieteellisin metodein. Analysoidessaan politiikkaa ja valtaa, Burnham ei sorru ideologisiin tai arvopohjaisiin lopputuloksiin. Toisin sanoen, hän ei käytä aikaansa kertomalla miten asioiden kuuluisi olla. Hän, sekä kirjan käsittelemät ajattelijat (kaksi poislukien) kertovat yhteiskunnasta, politiikasta, vallasta ja ihmisestä vallan käyttäjänä sellaisena kuin ne ovat käytännössä. Tämä periaate tekee Burnhamista sekä muista machiavellilaisista varsin luotettavia politiikan tutkijoita. Toki heilläkin on omia ideaaleja, arvoja sekä perusteluja siitä, mikä poliittinen järjestelmä on yhteiskunnalle paras. Nämä henkilökohtaiset preferenssit eivät kuitenkaan vaikuta heidän työhönsä politiikan tutkijoina.
Sisällöstä
Kirja käsittelee kuutta ajattelijaa, jotka ovat joko kirjoittaneet omista poliittisista päämääristään tai analysoineet yhteiskuntaa neutraalisti. Jokaisen henkilön tuotannosta Burnham nostaa esille keskeisimmät opetukset, jotka valaisevat politiikan välillä hämärää todellisuutta. Kyseiset opetuksen saattavat tuntua lukemisen jälkeen itsestäänselviltä, mutta liberaalidemokratian totaalisessa hegemoniassa nämä totuudet usein unohtuvat.
Esimerkiksi kirjan ensimmäinen luku käsittelee 1300-luvun Italiassa elänyttä Dante Alighieria, joka tunnetaan parhaiten teoksestaan Jumalainen näytelmä. Proosan ja runouden lisäksi Dante tuotti myös poliittisia teoksia, kuten Burnhamin analysoima De Monarchia. Dantea käsittelevässä luvussa Burnham kuvaa poliittisten lausuntojen muodollista ja todellista tarkoitusta. Muodollinen tarkoitus on poliittisen lausuman/tekstin laatijan poliittinen päämäärä sellaisena kuinka hän itse sitä kuvaa. Danten kohdalla muodollinen tarkoitus on De Monarchian esittämät toiveet ikuisesta rauhasta, kirkon ja valtion harmoniasta, globaalista hallinnosta (1300-luvun perspektiivistä) sekä valtion tehtävästä jalostaa ihminen lähemmäksi jumalaa.
Todellinen tarkoitus on muodollisen tarkoituksen käytännön merkitys. Danten teoksessa muodollinen ja todellinen tarkoitus on erotettu toisistaan. Kuten Burnham myöhemmin Machiavellin avulla selittää, De Monarchia on todellisuudessa poliittisen tappion kokeneiden ghibiliinien propaganda tuotos. Paavin valtaa kannattaneet guelfit päihittävät Pyhän saksalais-roomalaisen keisarin valtaa tukeneet ghibiliinit. Voittajat kuitenkin hajaantuivat “mustiin” ja “valkoisiin” ryhmittymiin sisäisten riitojen takia. Mustat jatkoivat paavin kannattamista, kun taas valkoiset asettuivat paavia vastaan. Dante kuului ghibiliinien puolelle asettuneisiin valkoisiin, jotka myöhemmin karkotettiin Firenzestä paavin vallattua kaupungin. De Monarchiassa Dante käytännössä käy läpi ghibiliinien poliittiset tavoitteet kertomatta tätä lukijalle. Burnham itse kutsuu De Monarchiaa eräänlaiseksi ghibilliinien puolueohjelmaksi.
Muodollinen tarkoitus on usein erillään todellisesta tarkoituksesta. Poliitikon on huomattavasti helpompi puhua asioista kuten “demokratia”, “inkluusio” tai “ilmastonmuutos”. Esimerkiksi Saksan nykyhallitus suunnittelee AfD-puolueen kieltämistä “suojellakseen demokratiaa”, vaikka tosiasiassa he vain suojelevat omaa valta-asemaansa. Jos Saksan hallitus sanoisi suoraan, että se aikoo kieltää suurimman haastajansa pitääkseen kiinni omasta vallastaan, saisi se kuulla paljon paheksuntaa yhteiskunnan eri puolilta.
Danten lisäksi Burnham analysoi itse Niccolo Machiavellia, Gaetano Moscaa, Georges Sorelia, Robert Michelsia sekä Vilfredo Paretoa.
Arvostelu
Kuten jo sanottu, kirjan sisältö tuntuu lukemisen jälkeen vain oleellisen sanomista ääneen. Onhan se aivan selvää, että kasvottoman massan muodostavat kansalaiset eivät pidä minkäänlaista valtaa yhteiskunnassa. Asioista päättävät ihmiset, jotka ovat osa pientä ja organisoitua eliittiä. Demokraattisen teorian mukaan valta kuuluu kansalle, eli massoille, vaikka todellisuudessa valta kuuluu organisoidulle vähemmistölle, eli eliitille. Tämä on vallan universaali laki, joka on ollut läsnä jokaisessa yhteiskunnassa kautta historian, oli sen yhteiskuntajärjestelmä sitten monarkia, diktatuuri, tasavalta tai teokratia. Kirjassa esiintyvä Vilfredo Pareto kuvaa ihmisen käytöstä pääosin epärationaaliseksi. Järjen sijasta meitä useimmiten ohjaa jokin vahva intuitio tai tuntemus, joka saa meidät tekemään eri asioita. Vasta tehtyämme jonkin asian järkeilemme teon loogisuuden.
Terminä machiavellismi on mustamaalattu persoonallisuushäiriöksi, joka on verrattavissa narsismiin ja psykopatiaan. Jostain syystä Machiavellin nimi halutaan yhdistää roistoihin ja huijareihin. Mutta miksi?
Koska machiavellilaisuus kuvaa valtaa ja politiikkaa sen käytännön muodossa ilman minkäänlaista ideologista lähtökohtaa, on julkisen vallan intellektuellien pakko irtisanoutua Niccolo Machiavellista, jonka tapa analysoida valtaa rikkoo liberaalidemokratian suosimat illuusiot. Maailmanrauhaa ja tasa-arvoa tahtovat poliitikot eivät olekaan hyvyyden apostoleja, vaan valtaa ja mainetta tavoittelevia uranuurtajia. He saattavat aloittaa muutosta vaativina idealisteina, mutta vallan makuun päästyään heidän tavoitteensa muuttuvat idealismista henkilökohtaisten etujen tavoittelemiseen. Vallanpitäjien on pakko mustamaalata Machiavellin nimi, koska hän paljastaa kaiken hyveliään jargonin peittämän todellisuuden.
Ihmiset haluavat epätoivoisesti uskoa omaan moraaliseen hyvyyteensä. Jokaisen edustama ideologia, arvo tai puolue edustaa rauhaa, tasa-arvoa, vapautta, kansan intressejä, ihmisyyttä tai jumalan lausumaa pyhää sanomaa. Kysymys vallasta ja sen käyttäjistä on varsin epämukava. Kaikki valta, oli sen doktriini sitten demokraattinen tai ei, toimii aina oman itsensä hyväksi. Vallan tavoite on laajentaa omaa vaikutustaan, kilpailevat voimat joko tuhotaan tai sulautetaan osaksi kokonaisuutta.
Suosittelen James Burnhamin kirjaa The Machiavellians – Defenders of Freedom. Suosittelen sitä etenkin kaikille kansallismielisille ja oikeistopopulisteille, jotka yhä uskovat mestari Halla-Ahon ihannoimaan länsimaiseen liberaalidemokratiaan. Mikäli tahdomme olla tosissamme voittamisesta, tulee meidän ensin oppia totuus politiikasta.
Kirjan voi tilata vaikka täältä.
Psykologisessa profiloinnissa termi ’macchiavellismi’ viitannee ”Prinssissä” kuvatun hallitsijan varjoisiin puoliin, joihin kuuluu mm. omien etujen ajaminen muista ihmisistä välittämättä ja keinoja kaihtamatta. Toisin sanoen ”päämäärät pyhittävät keinot” -tyyppistä ajattelua, jolla on syystäkin huono maine.
Siinä vaiheessa jos kansallismieliset omaksuvat tämän toimintametodin on lopputulos todennäköisesti varsin kehno ja omien ihanteiden irvikuva, ja voidaankin hyvin sanoa, että kuilu johon on tuijotettu, on tuijottanut ansiokkaasti takaisin.
Suomenkielinen versio Prinssistä on ilmaiseksi luettavissa Gutenberg.Org’issa.
Ruhtinas by Niccolò Machiavelli