Kansalainen julkaisee Nordfrontin päätoimittaja Martin Saxlindin kirjoittaman artikkelin kansallismielisten anonymiteetistä, joka on tärkeä ja monimutkainen kysymys.
”Anonymiteetti nousi hiljattain epäsuorasti esiin Nordfrontin lukijoiden kanssa käydyssä Telegram-keskustelussa, kun keskustelu naamioitumisesta nousi esiin poliittisen tiedon yhteydessä.
Anonymiteettikysymys on mielenkiintoinen ja monivivahteinen aihe, ja siksi se ansaitsee tulla lajitelluksi artikkelissa.
Toisten anonymiteetin kunnioittamisen tärkeys
Nykyään on usein kiistanalaisempaa ”paljastua” kansallismieliseksi kuin homoseksuaaliksi. Muistaakseni Nationell.nu-sivustolla julkaistussa artikkelissa tuotiin tämä, sekä koominen että traaginen asia esille, monta vuotta sitten.
Syy siihen, miksi kansallismielisenä oleminen on kiistanalaista, on se, että olemme vallankumouksellisia ja toisinajattelijoita nyky-yhteiskunnassa. Jos katsot minkä tahansa dokumenttielokuvan tai synkän näytelmäelokuvan, jossa kuvataan valvontaa ja poliittista sortoa vanhoissa kommunistivaltioissa, kansallismielisenä näet äärimmäisen paljon yhtäläisyyksiä elämään länsimaisen maailman nykyisissä liberaalissa ”demokraattisissa” valtioissa.[1] Meidät rekisteröidään, meitä kielletään työskentelemästä, meitä sensuroidaan, meitä vangitaan mielipiteidemme vuoksi ja niin edelleen. Ainoa ero on se, että vankilassa ollessamme voimme mukavasti kuluttaa amerikkalaista roskakulttuuria televisiosta sen sijaan, että joutuisimme raatamaan kuoliaaksi gulagin leirillä.
Tästä seuraa, että monet, joilla on meidän näkemyksemme, valitettavasti valitsevat täysin poliittisen passiivisuuden. Toiset taas päättävät avoimesti uhmata järjestelmää ja ottaa tietoisesti riskejä ja tehdä uhrauksia sen puolesta, mitä pidämme oikeana ja asianmukaisena. Näiden vastakkaisten napojen keskellä ovat ne, jotka eivät halua olla poliittisesti passiivisia mutta eivät myöskään halua olla julkisia. Heihin kuuluvat ihmiset, jotka ilmaisevat näkemyksiään nimettömänä internetissä tai liittyvät salaa poliittiseen järjestöön, kuten Pohjoismaiseen Vastarintaliikkeeseen.
On selvää, että vertaisten on parempi olla poliittisesti aktiivisia anonymiteetin suojissa kuin olla poliittisesti täysin passiivisia. Nimettömänä toimiminen on usein myös ensimmäinen askel ihmisille, jotka myöhemmin ”paljastuvat” ja kertovat julkisesti mielipiteistään.
Nimettömiä kansallismielisiä ei siis pidä tuomita tai halveksia. He tekevät aina jotain hyvää – joskus jopa erittäin hyvää – ja saattavat tulevaisuudessa olla matkalla asiamme julkisiksi edustajiksi. Jos tovereita painostetaan liian aggressiivisesti tulemaan julkisuuteen, heidät voidaan pelästyttää – tai heidät voidaan saada hyppäämään julkiseen elämään ilman, että he ovat siihen valmiita. Heistä voi tulla katkeria ja vihamielisiä teitä kohtaan, kun he joutuvat kohtaamaan sortoa, johon he eivät ole valmistautuneet.
Siksi on tärkeää kunnioittaa toverien oikeutta pysyä nimettömänä. Sen lisäksi, että muiden anonymiteetistä ei kannata jankuttaa ja moralisoida, on tärkeää osoittaa kunnioitusta myös teoilla, esimerkiksi olemalla turvallisuustietoinen ja olemalla levittämättä tarpeettomasti anonyymien vertaistovereiden nimiä ja henkilötietoja. Jonkun toisen henkilötietojen julkinen ”doxxaaminen” sen vuoksi, että sinua ärsyttää jokin hänen sanomansa, kirjoittamansa tai tekemänsä asia, on aina täysin kiellettyä (ainoa kerta, jolloin se on sallittua, on, jos he ovat todistetusti turvallisuusriski ja muita kansallismielisiä on varoitettava asiasta).
Tällä tavoin terve suhtautuminen anonyymeihin kansallismielisiin ja heidän anonymiteettinsä aktiivinen suojeleminen kannustaa useampia ihmisiä siirtymään täysin passiivisesta ryhmästä aktiivisten mutta ei julkisten ihmisten ryhmään.
Anonyymiteetin edut
Anonymiteetin tärkein hyöty on lisääntynyt sosiaaliturva. Anonyyminä välttyy sorrolta ja sosiaalisilta konflikteilta. On yksinkertaisesti helpompaa elää mukavaa keskiluokkaista elämää perheineen ja kitkatonta elämää työmarkkinoilla ei-julkisena kansallismielisenä. Mukavan elämän toivominen on inhimillistä ja luonnollista, joten on turha hermostua siitä, että monet kansallismieliset valitsevat tällaisen elämäntavan. Korkeammasta näkökulmasta katsottuna on kuitenkin totta, että nämä edut ovat enimmäkseen puhtaasti henkilökohtaisia ja itsekkäästi motivoituneita sen sijaan, että ne olisivat hyväksi yhteiselle taistelulle. Tästä elämäntavasta on kuitenkin kaksi hyötyä, jotka voivat hyödyttää myös taistelua:
1. Se, että henkilö elää vakaata ja järjestäytynyttä elämää, voi avata hänelle, jos hän on kurinalainen ja idealisti, mahdollisuuden auttaa jatkuvasti tärkeissä poliittisissa tehtävissä pitkän ajan kuluessa, mikä on mahdollista jopa henkilöille, jotka eivät ole julkisuudessa. Kaaoottisempaa elämää elävät ihmiset voivat olla ajoittain hyvin poliittisesti aktiivisia ja yritteliäitä, mutta usein ennemmin tai myöhemmin heillä on suuria henkilökohtaisia ongelmia, joita he joutuvat käsittelemään ja joiden seurauksena poliittinen sitoutuminen on keskeytettävä.
2. Kansallismieliset, jotka eivät ole julkisuudessa, voivat joissain tapauksissa menestyä urallaan paremmin ja siten pystyä antamaan enemmän taloudellista panosta liikkeelle (joko suorina lahjoituksina tai auttamalla avaamaan ovia työmarkkinoilla julkisempia aktivisteja varten). Yleisesti ottaen ja monissa erityistilanteissa ei-julkisuus on varmasti etu työn suhteen. Toisaalta ei kuitenkaan ole myöskään niin, että kaikkien julkisten kansallismielisten on vaikea löytää töitä eikä tienata hyvin – tähän vaikuttavat monet muutkin tekijät ja henkilökohtaiset olosuhteet kuin poliittinen sitoutuminen. Jotkin ovet tietyillä aloilla kuitenkin varmasti sulkeutuvat, jos on liian julkisesti radikaali.
Toinen tärkeä ymmärrettävä asia voi olla se, että anonymiteetti voi riippua eri asteesta ja kontekstista. Esimerkiksi on suuri ero siinä, onko Simon Lindberg vai se aktivisti, joka ”vain” kantaa lippua tai banderollia julkisissa tapahtumissa ja joka joskus näkyy kuvissa. Kumpikin ilmaisee mielipiteensä julkisesti, mutta eriasteisesti ja usein eri seurauksilla julkisuudessa.
Joissain yhteyksissä voi olla myös taktista olla tilapäisesti anonyymi, esim. naamioitua, jos tekisi rikoksen, kuten julisteen pystyttämisen tai vastaavan. Rikosoikeudellisten tilanteiden lisäksi on muitakin tilanteita, joissa julkisuuden henkilöt voivat pitää taktisena olla mainostamatta näkemyksiään. Lisäksi on tilanteita, joissa politiikka ei yleensä ole ongelma ja joissa olisi outoa harjoittaa aggressiivista propagandaa ideologiasta riippumatta.
Anonymiteetin haitat ja julkisuuden edut
Nimettömyydessä on kuitenkin useita haittoja. Yritän tiivistää ja luetella joitakin niistä tässä.
Luottamusongelmat. Jos olet nimettömänä, muut eivät tiedä, kuka olet. Tämä vaikeuttaa luottamuksen syntymistä sinuun. Erityisesti ulkomailla olemme nähneet, miten vihamieliset toimijat ovat soluttautuneet kansallisiin verkkoyhteisöihin luodakseen konflikteja, manipuloidakseen nuoria tekemään huonosti suunniteltuja terroritekoja ja muuta vastaavaa. Tätä on vaikea välttää digitaalisissa ympäristöissä, joissa anonymiteetti on normi. Niinpä anonyymien ihmisten on vaikea värvätä poliittiseen järjestöön tai omiin hankkeisiinsa muita ihmisiä, sillä ihmiset ovat yleensä haluttomia tekemään yhteistyötä sellaisten ihmisten kanssa, joihin he eivät luota. Viestintä- ja koordinointiongelmia voi syntyä myös järjestöjen välille, jos ryhmää johtavat anonyymit ihmiset. Julkisten kansallismielisten olemassaolo on periaatteessa välttämätöntä, jotta korkeammat poliittiset järjestäytymismuodot olisivat mahdollisia.
Heikkouden merkit. Jossain määrin anonymiteetti on heikkouden merkki, joka rohkaisee tarkasteluun. Jos olet nimettömänä, sinut voidaan ”paljastaa”. Mutta jos olet julkisena omalla nimelläsi ja kasvoillasi, sinulla ei ole mitään paljastettavaa. Siksi toimittajien ja muiden vihollisten on vähemmän kiinnostavaa tutkia sinua. Nimettömien kansallismielisten kohdalla voidaan myös kysyä, mikä on tämän henkilön todellinen luonne? Määritelmän mukaan anonyymit ihmiset elävät eräänlaista kaksoiselämää, ja kumpi näistä kahdesta elämästä on henkilölle todella tärkeintä? Tätä voi kysyä sekä sen suhteen, kumman ”persoonallisuuden” nimissä hän elää suurimman osan elämästään? Myös sen suhteen, kummalle puolelle hän asettuu, jos asiat kärjistyvät? Useimmat ihmiset, jotka ovat täysin anonyymejä, viettävät suurimman osan ajastaan teeskennellen, etteivät he ole kansallismielisiä. Olemme nähneet monia, jotka perääntyvät, kun heidät ”paljastetaan” jollakin ”natsiskandaalilla” tiedotusvälineissä. Niinpä monet nimettömät kansallismieliset ovat tosiasiassa poliittisesti heikkoja ja valehtelevat itselleen, vaikka eivät sitä tajua. Sen sijaan poliittisen identiteetin vahvistamiseksi on asetettava politiikka enemmän etusijalle, uppouduttava enemmän ideologisiin opintoihin, työskenneltävä tärkeiden poliittisten hankkeiden parissa, ympäröityä samanmielisillä tovereilla ja valmistauduttava henkisesti siihen, että jonain päivänä anonymiteetti mahdollisesti menetetään. Muuten poliittinen ”vakaumus” on vaarassa jäädä käytännössä pelkäksi ajatukseksi, joka kytee mielessä, mutta jonka mukaan ei koskaan toimi mielekkäällä tavalla.
Ongelmanratkaisu. Joitakin käytännön ongelmia voivat ratkaista vain julkisuuden henkilöt. Toisia ongelmia voivat ratkaista vain ihmiset, jotka ovat valmiita ottamaan riskin anonymiteettinsä menettämisestä. Esimerkiksi Nordfrontilla on oltava vastuullinen kustantaja, jonka on oltava julkinen, ja kaikkien ruohonjuuritason aktivismiin osallistuvien on oltava valmiita siihen, että heidät kartoitetaan ja tunnistetaan jossain määrin. Nämä ovat vain kaksi yksinkertaista ja selkeää esimerkkiä siitä, milloin tarvitaan julkisuuden henkilöitä tai ihmisiä, jotka eivät pelkää tulla julkisuuteen. Listan voisi täyttää sadoilla muilla tehtävillä, joita menestyksekkään poliittisen liikkeen on suoritettava ja jotka edellyttävät ei-anonyymejä tukijoita.
Henkilökohtainen vastuu. Yksi julkisuuden etu on se, että sinut yksilönä liitetään ideologiaasi ja organisaatioon. Tämä helpottaa henkilökohtaisen vastuun ottamista asioista, mikä puolestaan saa sinut työskentelemään ahkerammin ja kiinnittämään enemmän huomiota tekemäsi työn laatuun. Tässäkin kohtaa luonnollinen egoismi astuu kuvaan, mutta tässä tapauksessa se palvelee kamppailun etuja motivoimalla ja puskemalla ihmisiä, jotka ovat julkisia. Ne, jotka eivät ole julkisia, eivät tunne samanlaista painetta. Heidän ei tarvitse hävetä, jos kansalliseen liikkeeseen iskee skandaali, ja he voivat päättää ”loikata” hiljaa pienen takaiskun sattuessa kenenkään huomaamatta. Koska muut eivät samaista heitä liikkeeseen, heidän ei tarvitse samaistua siihen yhtä paljon kuin julkisuudessa olevien. Se, että anonyymit ihmiset eivät tunne henkilökohtaista vastuuta, on myös syy siihen, miksi he usein käyttäytyvät internetissä epäsosiaalisesti. Tämä voi ilmetä tuhoisana valittamisena, epärealistisena puhtauden tavoitteluna ja turhana juoruiluna sen sijaan, että he tekisivät jotakin poliittisesti rakentavaa. (Anonymiteetin käänteinen hyöty tässä yhteydessä on se, että jos anonyymi kansallismielinen mokailee henkilökohtaisella tasolla, se ei vaikuta kansallismieliseen liikkeeseen).
Normalisointi. Vain julkisuudessa esiintyvillä ihmisillä voi olla normalisoiva vaikutus reaalimaailmassa ja saada ihmiset suhtautumaan kansallismielisiin myönteisemmin. Vaikka olisit äärimmäisen hyvä ihminen, täysin anonyyminä kansallismielisenä et pysty vaikuttamaan ympärilläsi oleviin ihmisiin oikeaan suuntaan. Normalisoituminen on myös kollektiivinen asia, jossa mitä useampi kansallismielinen puolustaa näkemyksiään julkisesti. Sitä enemmän kansallismielisyys normalisoituu, samalla kun sorto, jonka kohteeksi joudumme, leviää useampiin ihmisiin – kunnes se on niin tehotonta, että vihollistemme on turha yrittää ylläpitää sitä, ja lopulta heidän on ehkä pakko vastata meille argumenteilla sosiaalisen terrorin sijasta.
Autonomisen vasemmiston anonymiteetti
Anonymiteetin osalta voi olla aiheellista vertailla myös kansallismielisten ja äärivasemmistolaisten anonymiteettikulttuuria.
Äärivasemmistolaiset eivät – valitettavasti – ole anonyymejä, koska kommunistina oleminen on Ruotsissa kiistanalaista. Avoimia marxisteja on paljon, eikä käytännössä yhtään sellaista, jolla olisi ollut ongelmia työmarkkinoilla ideologisista syistä. Päinvastoin, heitä on paljon hyvin palkatuissa ja tärkeissä tehtävissä poliittisessa instituutiossa.
Näin ollen on paljon äärivasemmistolaisia, jotka eivät piilottele näkemyksiään eivätkä ole lainkaan anonyymejä. Äärivasemmiston osat, joilla on anonymiteetin kulttuuri, ovat ryhmiä, joilla on poliittisen rikollisuuden perinne. Tämä tarkoittaa, että viranomaiset valvovat niitä. Jotkut äärivasemmistolaiset ovat yksinkertaisesti tietoisia siitä, että he tai rohkeammat toverit heidän lähipiirissään syyllistyvät rikoksiin, ja siksi he voivat joskus olla hämäräperäisiä. Vasemmiston hämärät ja ”autonomiset” osat ovat kuitenkin riippuvaisia vasemmiston julkisista osista, sillä niiden kytkökset ja kaksoisorganisaatio antavat niille pääsyn tiloihin, uusiin rekrytointeihin ja muihin rikollisessa toiminnassaan tarvittaviin resursseihin. AFA ja vastaavat ryhmät ovat julkisempien vasemmistoryhmien, kuten SAC/SUF:n ja muiden vastaavien toimijoiden, kehittymiä ja välineitä.
Sen sijaan kansallismieliset ovat yleensä anonyymejä pikemminkin sosiaalisista kuin taktisista turvallisuussyistä. Varsinkin Vastarintaliikkeen ulkopuolella – jota poliisi ja tiedustelupalvelut vastustavat hyvin avoimesti – kansallismielisten keskuudessa Ruotsissa ei yleensä ole vallankumouksellista henkeä, ja anonymiteetti on siksi puhtaasti puolustuksellinen. Sikäli kuin on olemassa löysemmin järjestäytyneitä kansallismielisiä, jotka harjoittavat nimettömyyden kulttuuria peilatakseen vasemmiston laittomia taktiikoita, se on hyvä ja kenties myönteisin anonymiteetin muoto, koska sillä on hyökkäävä tehtävä. On kuitenkin olemassa vaara, että anonymiteettikulttuuri, jossa käytetään naamioita ja muuta vastaavaa, on pikemminkin esteettinen/alakulttuurinen ilmaisu kuin osa varsinaista harjoitettua poliittista strategiaa.
Sekä vasemmiston että kansallismielisten ongelmana on se, että on olemassa liberaalimpia ja konservatiivisempia elementtejä, jotka ottavat etäisyyttä radikaaliin ja lakia rikkovaan aktivismiin. Subjektiivinen näkemykseni on kuitenkin se, että kansallismieliset ottavat äänekkäämmin etäisyyttä ”äärimmäisempiin” toimijoihin, kun taas vasemmisto on parempi taktisesti vaikenemaan ja kuitenkin usein käytännössä salaa tukee omia ääriaineksiaan.
Päätelmä
Ennen kuin minkäänlainen vallankumous tapahtuu, on kansallismielisiä, jotka haluavat pysyä nimettöminä. Heitä voi olla paljon ja he voivat antaa merkittävän panoksen taisteluun. Jotkut anonyymit voivat olla jopa paljon hyödyllisempiä kuin julkiset toimijat. Siksi on väärin arvostella anonymiteettiä yleisesti, ja joissakin tapauksissa on haitallista yrittää painostaa tiettyjä ihmisiä, jotka jo nyt antavat paljon panosta, tulemaan julkisuuteen.
On kuitenkin tosiasia, että ihmisiä, jotka uskaltavat olla julkisia, tarvitaan erittäin kipeästi. Joitakin tehtäviä, jotka ovat usein hyvin tärkeitä, voivat tehdä vain henkilöt, jotka ovat julkisia henkilöllisyytensä kanssa, kun taas vain hyvin harvoja tehtäviä voivat tehdä vain täysin anonyymit henkilöt. Hyvistä julkisista edustajista on pulaa, ja siksi kansallismielisiä on kannustettava ja rohkaistava julkisuuteen – kansallismielisten keskuudessa on luotava kulttuuri, jossa julkisuus on ihanne, mutta ei vaatimus.
[1] Erityisesti Itä-Saksan tiedustelupalvelu Stasi oli edelläkävijä matalan intensiteetin sosiaalisessa terrorissa, joka oli osa niin sanottua Zersetzungia ja jolla on selviä yhtäläisyyksiä siihen, miten esimerkiksi Säpo ahdistelee kansallismielisiä heidän lapsiinsa kohdistuvien rikosilmoitusten avulla.
Martin Saxlind
Nordfrontin päätoimittaja
> Nimettömänä toimiminen on usein myös
> ensimmäinen askel ihmisille, jotka myöhemmin
> »paljastuvat» ja kertovat julkisesti mielipiteistään.
Jos toimii nimettömänä, kannattaa «varmistaa selusta».
Jos myöhemmin tulee julkisuuteen, voi joutua hybridi-iskun kohteeksi koskien nimettömänä esitettyjä kannanottoja: eihän kukaan «tiedä» kuka kirjoitusten takan oikeasti oli. Saattaa «tulla julkisuuteen» manipuloituja kirjoituksia, joiden väitetään ollen kyseisen henkilön tekemiä tai vastaavasti Hänen tekemänsä kirjoitusten aitous kiistetään.
Yksi digitaalinen keino tähän on kirjoitusten tekstin aikaleimaaminen, digital time stamp. Aikaleimattua ja mahdollisesti digitaalisesti allekirjoitettua versiota ei julkaista missään. Se pidetään itsellä.
Jos sitten joutuu hyökkäyksen kohteeksi, on itsellä ainakin jonkinlainen todiste siitä, että
Loistavaa tekstiä Saxlindiltä, todella hyvää analyysia, kuten sanotaan ”Kolikolla on kaksi puolta, molemmilla voi maksaa”.