Kansalainen julkaisee Sinimustan Liikkeen eurovaaliehdokas Toni Jalosen kirjoituksen.
Voiko luonnolle asettaa hintalapun? Ainakin metsäteollisuuden näkökulmasta voi, mutta entä meidän suomalaisten? Paljonko luontomme tuhoamisesta valtion kassaan kääritty raha helpottaa sieluamme?
Euroopan parlamentti hyväksyi juuri äskettäin ennallistamisasetuksen, joka tähtää luontokadon pysäyttämiseen. Asetuksen mukaan ainakin 20 prosenttia EU:n maa- ja merialueista ennallistetaan vuoteen 2030 mennessä. Vuoteen 2050 mennessä asetus koskisi kaikkia ennallistamisen tarpeessa olevia ekosysteemejä. Parlamentin suurin ryhmä, keskustaoikeistolainen EPP, äänesti lähes täysin ennallistamisasetusta vastaan. Vastaan äänestivät myös perussuomalaisten mepit Pirkko Ruohonen-Lerner ja Teuvo Hakkarainen.
Esitys eteni takkuisesti ja EPP vastusti ennallistamisasetusta pitkin matkaa, vaikka siihen tehtiin lukuisia muutoksia ja kompromisseja. Suomi vastusti asetusta pitkään muun muassa Ruotsin ja Itävallan ohella, mikä on sikäli ymmärrettävää, kun sen kustannukset arvioitiin aluksi Suomelle miljardiksi euroksi vuodessa. Summa muuttui matkan varrella kohtuullisemmaksi ja esitys lieventyi. Suomalaisia huolettivat erityisesti vaatimukset suoalueiden ennallistamisesta.
Vastustan Euroopan Unionilta tulevia määräyksiä, mutta tässä läpimenneessä asetuksessa näen paljon hyvää. Suomella tulee olla muita Euroopan valtioita korkeammat luonnonsuojelulliset tavoitteet, mutta tietenkin ihanteellista olisi, että Suomi tekisi niitä koskevat päätökset itse. Muihin Euroopan maihin verrattuna meillä on paljon puhdasta luontoa ja koskemattomia erämaa-alueita. Suomen tulee panostaa juurikin metsien, vesistöjen ja perinneympäristöjen ennallistamiseen, mikä edistää eläin- ja kasvilajien runsautta. Vaikka sitten taloudellisen menestyksen kustannuksella. Meidän ei pitäisi odottaa käskyjä tähän muualta, vaan halun tähän tulisi kummuta meistä itsestämme.
Kirjoitin vuonna 2018 eräässä blogitekstissäni seuraavasti:
“Suomalaisilla on perinteisesti maailman mittakaavassa tarkasteltuna ollut uniikki suhde luontoon. Kun suomalainen lähtee kävelylle sateen jäljiltä raikkaalle tuoksuvaan metsään, hän kokee tietynlaista tunnetta. Se on erikoinen yhdistelmä rauhaa, kuulumisen tunnetta ja hengellisyyttä. Usein sanotaan, että metsä on suomalaisen kirkko. Siellä mielen on mahdollista kohota arkisen yläpuolelle, kohti jotain ikiaikaista ja mystistä.”
Vuoden 2018 Jalonen on muun muassa tässä asiassa aivan oikeassa ja tässä piileekin syy siihen, miksi koen metsiemme ja laajemmin luontomme suojelemisen tärkeänä. Ne ovat luomakuntaa puhtaimmillaan ja sananmukaisesti luonnollisimmillaan.
Suojelemisen rinnalle on nyt noussut myös toiseksi tärkeäksi termiksi ennallistaminen. Jotkin asiat ovat ikuisesti mennyttä kertaalleen tuhoutuessaan, mutta eivät kaikki. Japanissa on vuosisatoja vanha perinne nimeltä kintsugi, jossa esimerkiksi rikkoutunut astia korjataan yhdistämällä palaset toisiinsa kullalla. Rikkoutunutta osaa korostetaan kaikkein arvokkaimmalla ja näin tuodaan esille se, että korjaus kannattaa ja joskus asian korjaamalla voi luoda jopa jotakin entistä hienompaa. Voisimmeko ottaa oppia tästä? Voimme pitää mitä hienoimpia asioita itsestäänselvyyksinä, mutta kun ne on kerran menetetty ja vaivalla takaisin saatu, niin niitä osaa arvostaa ja vaalia aivan uudella tavalla.
Luontomme elvytys on mahdollista aloittaa ja vaikka emme itse näkisi sen kasvavan täyteen kukoistukseensa, niin jälkipolvemme kyllä näkevät – ja kiittävät meitä siitä. Jälkipolville tehdystä työstähän kaikessa tässä on kyse.
Toni Jalonen
Toimiva luonto on ihmiselle tärkeä siinä kuin toimiva kehokin.
Metsä on meidän kotimme, metsä on meidän kirkkomme. Minun äitini ja isäni ovat puita. Mikään ei voi riistää meiltä rakkauttamme omaa maaperäämme kohtaan, josta kasvammme.
Älköön kenelläkään ulkopuolisella voimalla olko valtaa vihreän kultamme yli, sillä hän on meidän Pohjanneitomme.