Suomi ja muut nykyaikaisen markkinatalouden piirissä toimivat kansantaloudet ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana entistä selvemmin palvelu- ja tietokeskeisiksi yhteiskunniksi, jotka korostavat yksittäisen työnhakijan itseohjautuvuutta ja kehityskelpoisuutta kollektiivisten ihanteiden sijaan. Tuotannon monimuotoistuessa ja sirpaloituessa myös työnkuvaan liittyvät identiteetit ovat kadonneet, eikä ylisukupolvista työväenluokkaa ole olemassa enää siinä mittakaavassa kuin aiemmat sukupolvet ovat sen ymmärtäneet. Yksittäisen työntekijän rooli on tänä päivänä alati muuttuva, ja siirtyminen suorittavasta työstä esimerkiksi toimihenkilöksi tai yrittäjäksi on nykyään helpompaa kuin aiemmin.
Mahdollisuus sosiaaliseen nousuun ja työelämän yksilökeskeisyys aiheuttavat kuitenkin työelämälle uudenlaisia haasteita. Jos oletamme, että sosiaalinen nousu on jokaisen ihmisen osittainen velvollisuus, silloin jokaisesta suorittavasta työtehtävästä tulee ainoastaan väliaikainen, joskus jopa häpeää aiheuttava asiantila. Jokaista ns. haalarihommista johtoportaaseen noussutta henkilöä tai alanvaihtajaa kohti jää kymmenittäin niitä, joiden työpanosta tarvitaan edelleen kansantalouden ydintoimintojen mahdollistamiseksi. Näitä ihmisiä ei tulisi nähdä epäonnistujina, kuten nykyajan dynaamisessa työelämässä on harmillisen usein tapana, vaan omaa yhteisöään palvelevina veljinä ja sisarina.
Suorittavaan työhön kohdistuva halveksunta ajaa ihmisiä helposti ylikouluttamaan itsensä sen kaltaisille aloille, jotka tarjoavat heille harmillisen usein koulutuksellista arvostusta ilman työnkuvaa, jossa henkilö pääsisi hankkimaansa osaamistaan hyödyntämään. Samaan aikaan perinteiset kädentaidot ja mekaaninen osaaminen uhkaavat kadota, mikä näkyy esimerkiksi ammattikoulujen haasteissa saavuttaa riittäviä oppilasmääriä matalista pääsyvaatimuksista huolimatta. Niin sanotusti likaiset ja raskaat suorittavan tason työt nähdään harmillisen usein asioina, jotka halutaan ulkoistaa ulkomaalaisille toimijoille, joiden valinnanvara on valkoisia kantasuomalaisia huomattavasti heikompi.
Ylimielinen asenne, jonka mukaan yhteiskunnan viihtyvyyden ja toimivuuden kannalta oleelliset työtehtävät ovat ”paskaduuneja”, joita ”suomalaiset eivät suostu tekemään”, avaa ovet uudenlaiselle etniselle luokkayhteiskunnalle, jossa suorittava porras muodostuu kasvavissa määrin värillisistä muukalaisista, siinä missä hallinnollinen eliitti ja siistit toimistotyöt varataan korkeakoulutetulle kantaväestölle. Vaikka nykyisen kehityksen taustalla vaikuttaakin eri arvomaailma kuin vanhassa Etelä-Afrikan Apartheid-hallinnossa, sen lopputulos on hyvin samanlainen: suorittava luokka muodostetaan muukalaiskansoista, jotka suhtautuvat valkoisiin isäntiinsä parhaimmillaankin varautuneesti ja kriisin sattuessa tarvittaessa hyvinkin vihamielisesti. Edellä mainittua työtehtävien ulkoistamista kiihdyttää entisestään se, etteivät työtänsä häpeilevät suomalaiset pyri turvaamaan omaa erityisasemaansa kansainväliseltä kilpailulta, vaan keskittyvät hakemaan sen kaltaisia työtehtäviä, joihin tämä kiihtyvä kilpailu ei toivon mukaan seuraisi perässä.
Työelämän taantuminen kaikkien kilpailuksi toisiaan vastaan johtaa myös väistämättä kilpailuksi kohti pohjaa eli kilpailuksi siitä, kuka on valmis tekemään haluttua työtehtävää pienimmällä korvauksella ja suurimmalla työpanoksella. ”Itseohjautuvien” ja ”innovatiivisten” ihmisten päättymätön kilpailu syö pohjaa työntekijöiden järjestäytymiseltä ja avaa tien uudenlaisille työnantajavetoisille työmarkkinoille, joita määrittävät aiempaa selvemmin mikroyrittäjyys, työn jatkumisen krooninen epävarmuus ja nollatuntisopimuksiin pohjautuva vuokratyö. Perinteisten ammattiliittojen esittämät työn teettämisen minimivaatimukset ovat työntekijän kannalta kieltämättä hienoja asioita, mutta ne suojaavat usein ainoastaan niiden vanhempien työntekijöiden asemaa, jotka ovat jo valmiiksi saaneet jalkansa oven väliin.
Ylen 16.1. julkaisemassa artikkelissa Kaksi valittua tuhansien joukosta maalataan synkkä kuva aloitustason työmarkkinoista. Vuokratyöfirma Baronan avaamaan työtehtävään, jossa työntekijän tehtävänä on pakata muutaman tunnin ajan auton varaosia päivässä, haki yli 1400 ihmistä. Vaikka joukossa olisi suuri määrä ns. aktivointitoimilla pakotettuja hakemuksia, haki kyseistä työtehtävää silti useita satoja tehtävästä oikeasti kiinnostuneita ihmisiä. Baronan ja muiden vastaavien ”henkilöstövuokrausyritysten” käyttö on monille työnantajille mieluisa työkalu – epämiellyttävästä tai liian usein sairastelevasta työntekijästä päästään helposti eroon asettamalla hänen työtuntinsa nollaan, vaikka hän nimellisesti olisi edelleen työsuhteessa. Vuokratyötä käytetään hyväksi myös teollisuudessa, jossa tietyt työtehtävät on voitu ulkoistaa vuokratyöläisille, jotka tekevät usein samaa työtä kuin yrityksen vakituiset työntekijät, mutta huonoimmin henkilökohtaisin eduin ja oikeuksin. Mahdollisten lomautusten ja muiden vastaavien vähennysten aikana vuokratyöläiset ovat myös helpoin leikkauskohde.
Työmarkkinat, jotka perustuvat enemmissä määrin vuokratyölle, jatkuvalle kilpailulle ja suhdannevaihteluille, eivät juurikaan tarjoa sen kaltaista taloudellista vakautta, jota perheen ja oman asunnon hankkimien edellyttäisi. Työn krooninen epävakaus ja työntekijän mahdottomuus kokea olevansa turvassa rapauttavat väistämättä henkilön sitoutuneisuutta työnantajaansa kohtaan, sillä työntekijän tulee olla jatkuvasti valmis irtautumaan aiemmasta työyhteisöstään elintasonsa varmistamiseksi. Työn hakemisesta ja työelämän vaatimusten täyttämisestä tulee myös nopeasti asioita, jotka vievät enemmissä määrin tilaa myös yksilön vapaa-ajasta, jota ei ole enää samalla tavoin erotettu työajasta kuin aiemmin. Vaikka itse työ ja työhön liittyvät asiat vievätkin merkittävän osan yksittäisen ihmisen elämästä, se ei kuitenkaan näy yhteisöllisyyden kasvuna. Aiemman omintakeisen työväenluokan tilalle on muodostunut jatkuvasti toisiansa vastaan kilpailevien atomien kakofonia, jossa ihmiset jakautuvat voittajiin ja häviäjiin.
Sinimusta Liike suhtautuu kriittisesti kansainväliseen markkinatalouteen ja kannattaa protektionistista ja omavaraisuuteen perustuvaa talousmallia. Puolueemme näkee, että työelämän kehityksessä valtiovallalla on merkittävä rooli, ja sen tulee voida pakottaa yksityisiä toimijoita palvelemaan kansallisia päämääriä. Työelämän näkökulmasta tämä tarkoittaisi aktiivisen kolmikannan paluuta, jossa valtiovalta helpottaisi perheellisten työntekijöiden asemaa työmarkkinoilla kompensoimalla työnantajalle sairastelun aiheuttamia poissaoloja ja perhevapaista syntyviä kustannuksia sekä kieltämällä nollatuntisopimukset esimerkiksi erillisellä minimituntivaatimuksella, josta voitaisiin poiketa ainoastaan työntekijän omasta aloitteesta. Valtiovallan tehtävä olisi myös varmistaa se, etteivät suomalaiset yritykset käyttäisi heikommassa asemassa olevaa vierastyövoimaa epäreilun kilpailuedun saavuttamiseksi sekä tarvittaessa myös kyetä kansallistamaan sen kaltaisia strategisesti merkittäviä tuotantolaitoksia, joiden tuotantoa uhataan ajaa alas esimerkiksi kehitysmaihin tapahtuvan ulkoistamisen seurauksena.
Työelämään tehtävät muutokset tulisi toteuttaa yhdessä rahapoliittisten ja ohjelmassamme mainittujen talouspoliittisten uudistusten kanssa, jotka nostaisivat ulkomaalaisten tuotteiden kustannuksia ja kannustaisivat kotimaisten vaihtoehtojen kehittämiseen. Ne myös todennäköisesti laskisivat suomalaisten keskiansioita ja ostovoimaa, tasoittaen kuitenkin samalla nykyjärjestelmän voittajien sekä häviäjien välistä kuilua ja tehden työurista nykyistä vakaampia. Merkittävää osaa työelämän muutoksessa näyttelisi myös liikkeemme perustulomalli, joka tekisi työn tekemisestä nykyistä omaehtoisempaa, eikä työtä pidettäisi enää rangaistuksena, vaan mahdollisuutena palvella omaa yhteisöään omalla työpanoksellaan.
Suomalaisen kansantalouden ja työelämän tulevaisuuden suuntaviivoja ei voida jättää pelkästään suhdannevaihteluiden ja Suomen ulkopuolisten toimijoiden varaan. Ikuiseen kasvuun ja kilpailuun perustuva talousjärjestelmä ei kykene ratkaisemaan esimerkiksi luonnon kantokyvyn ylittämisestä tai liian alhaisesta syntyvyydestä aiheutuvia kriisejä, sillä nykyinen järjestelmä ei tunnusta ylisukupolvista yhteyttä meitä edeltäneiden ja meitä seuraavien sukupolvien välillä. Liikkeemme ei kiistä taloudellisten kannustimien, kuten kysynnän ja tarjonnan olemassaoloa, mutta kannattaa taloudelliselle toiminnalle tiukkojen kansallisten kehysten asettamista. Elinympäristön ja kansakunnan ei tule palvella taloutta, vaan talouden tulee palvella kansakuntaa ja elinympäristöä.
Sinimusta Liike
Tässä oli vähän perusteellisemmin ja pidemmän kaavan kautta esitetty se, mistä mainitsin pari päivää sitten talousoikeiston ja uusvasemmiston kritiikissäni.
SML:n ideat kuulostaa monesti hyviltä suurimmaksi osaksi, mutta luulen niiden olevan liian idealistisia nyky-suomalaisille; harva suomalainen luopuu omista eduistaan nykypäivänä esim. kansakunnan eduksi, koska nykyisessä materialistisessa nihilismissä monia ei kiinnosta muu kuin oman edun ajaminen, opportunismi, pyrkyriys ym., ja ajatus esim. kansallisesta edusta tai yhtenäisestä kansakunnasta koetaan liian utopistiseksi ellei suorastaan vastenmieliseksi nationalismiksi.