Kun vanhukset jäävät terveydenhoidon ja turvan ulkopuolelle, niin muuttuvatko he näkymättömiksi, jotka voidaan jättää oman onnensa nojaan? Tutkimusprofessori Timo Partonen muistuttaa, että ikäihmisten itsemurhapuheet on otettava vakavasti.
78-vuotias savolaisrouva kertoo elämänsä muuttuneen viime vuosina sietämättömäksi. Kivut ovat jatkuvia, mutta terveydenhuoltoon ei pääse. ”Jos ei kukaan auta, niin ossoon minä tappaa ihteni”, hän sanoo turhautuneena puhelimessa.
Kyse ei ole vain hänen omasta tilanteestaan. Rouva puhuu myös ikätovereidensa puolesta. ”Meitä vanhoja ei enää kuunnella. Meille ei riitä hoitoa, ei aikaa, ei ihmisarvoa.”
Hänen kokemuksensa kiteytyy yhteen lauseeseen: ”Oon rääkätty immeinen.” Työelämän ulkopuolelle jääminen on hänen mukaansa muuttanut hänet näkymättömäksi. ”Kun ei enää tuota, ei enää kuulu.”
Vanhuusoikeuden tutkijatohtori Henna Nikumaa vahvistaa, että vastaavia kertomuksia tulee vastaan jatkuvasti. ”Surullisen paljon samanlaisia tarinoita”, hän toteaa.
Tutkimusprofessori Timo Partonen puolestaan muistuttaa, että ikäihmisten itsetuhoiset puheet on otettava vakavasti. ”Niitä ei saa ohittaa olankohautuksella.”
Rouvan kertomus nostaa esiin karun todellisuuden: monelle ikäihmiselle Suomi ei ole enää turvapaikka, vaan paikka, jossa kipu ja yksinäisyys ovat arkea ja apu kaukana.
Lähde: Keskisuomalainen
